Informalismi
Informalismi (ransk. l’art informel ’ei-muodollinen taide, taide ilman muotoa’) on abstraktin taiteen suuntaus, joka syntyi 1950-luvulla Keski-Euroopassa ja yleistyi 1960-luvulla myös Suomessa. Informalismia on pidetty eurooppalaisena vastineena amerikkalaisten 1950-luvulla Euroopassakin ahkerasti esiintuomalle abstraktille ekspressionismille. Joissakin tietosanakirjoissa tasismi ja informalismi lasketaan samaksi asiaksi ja suuntausta kutsutaan joskus otsikolla lyyrinen abstraktio.
Informalismi näkyi maalauksissa ja veistoksissa. Teokset ovat pääasiassa abstrakteja, mutta myös figuratiivisia aiheita esiintyy.
Informalismi-sanan otti käyttöön ranskalainen kriitikko Michel Tapiére 1950-luvun alussa. Hänen organisoimansa näyttelyn ohella vuonna 1952 julkaistiin kirja, jonka otsikko oli Un Art Autre (suom. toinen taide). Suuntaus korosti taiteilijan spontaaneja emootioita, joiden viestinnän ajateltiin onnistuvan parhaiten siten, että taiteilija toteutti teoksensa pyyhkäisemällä suunnittelemattomia gestuureita eli eleitä.
Lyyrisyys, erilaisten pintarakenteiden korostaminen, sekatekniikoiden käyttö materiaalisissa maalauksissa sekä maalauksen ja reliefin vuoropuhelu ovat tyypillistä informalismia. Siveltimenvetojen spontaanisuus, maalin valutukset, erilaiset tahrat ja kalligrafiaa muistuttavat kirjoitukset kuuluvat suuntaukseen. Koska informalismi kiinnittää katsojan huomion teoksen pintaan, teoksen ja katsojan suhde on äärimmäisen intiimi. Odottamattomuuden ja outouden tunnelmia on pidetty informalismille tyypillisenä.
Keski-Euroopan johtavia informalisteja olivat Hans Hartung, Jean Fautrier, Georges Mathieu, Wols (Alfred Otto Wolfgang Schulze), Henri Michaux, Jean Dubuffet ja Antonio Tàpies.
Informalismi nousi kansainväliseen tietoisuuteen Venetsian biennaaleissa 1958 ja 1960. Osa Ranskan, Italian ja Espanjan johtavista informalisteista oli esillä Ars 61 -näyttelyssä Helsingissä, Turussa, Tampereella, Hämeenlinnassa ja Jyväskylässä vuonna 1961.[1] Informalismi levisi sen jälkeen Suomeen, jossa sen edustajia olivat jossakin vaiheessa muun muassa Ahti Lavonen, Kimmo Kaivanto, Reidar Särestöniemi, Laila Pullinen, Esko Tirronen, Jaakko Sievänen ja Björn Weckström[2].
Informalismin vastakohdaksi syntyivät 1960-luvun alussa konstruktivistiset ja geometriset suuntaukset, kuten minimalismi, op-taide ja kineettinen taide sekä pop-taide.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Kastemaa, Heikki: ”Kosmos hajoaa”, Nykyaikojen kampanjat, s. 13-29. Kuvataiteen keskusarkisto, Valtion taidemuseo, 2009.
- ↑ POIMINNAT: Weckström taitaa myös arte poveran Helsingin Sanomat. 18.12.2004. Viitattu 2.1.2020.
| ||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Voimakkaasti pelkistäviä → Ekspressionismi ● Kubismi ● Futurismi ● Suprematismi ● Konstruktivismi ● Neoplastisismi ● Konkretismi ● Abstrakti ekspressionismi ● Informalismi ● Minimalismi ● Op-taide ● Kineettinen taide ← Täysin abstrakteja