Imperatiivi
| Imperatiivi | |
|---|---|
| Ilmaisee | käskyä tai kehotusta |
| Suomen kielessä | |
| Persoonat |
yksikön 2. persoona (sinä) yksikön 3. persoona (hän) monikon 1. persoona (me) monikon 2. persoona (te) monikon 3. persoona (he) passiivi |
| Aikamuodot |
preesens perfekti |
| Esimerkki |
Kävele! Lähtekäämme. |
| Tapaluokat suomen kielessä | |
|
Konditionaali Imperatiivi Potentiaali |
|
Imperatiivi eli käskytapa on verbin tapaluokka, joka ilmaisee käskyä tai kehotusta[1]. Esimerkiksi kävele!
Aito käsky- tai kehotustehtävä imperatiivilla voi oikeastaan olla vain yksikön ja monikon toisessa persoonassa (kävele! kävelkää!) sekä mahdollisesti monikon ensimmäisessä persoonassa (kävelkäämme!). Joissain kielissä kolmansien persoonien käskymuodot (kävelköön! kävelkööt!) ilmaistaan toisenlaisilla rakenteilla, tai niitä ei joissain kielioppitraditioissa nimitetä imperatiiveiksi vaan esimerkiksi optatiiveiksi.
Imperatiivi eri kielissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomessa imperatiivi taipuu kaikissa muissa persoonamuodoissa paitsi yksikön ensimmäisessä persoonassa. Se on kuitenkin olemassa (esim. kävelkääni/kävelkäämi), mutta se on vanhahtavaa ylätyyliä, sitä käytetään erittäin harvoin eikä sitä yleensä merkitä kielioppikirjoihin. Aikamuodoista imperatiivi taipuu vain preesensissä, niin sanotuissa jussiivirakenteissa harvoin myös perfektissä.[2]
Yksikön toisessa persoonassa imperatiivilla ei ole päätettä, vaan se on muodoltaan samanlainen kuin indikatiivin preesensin vartalo ilman persoonapäätettä. Sen loppuun liittyy rajakahdennus, eli seuraavan sanan alkukonsonantti kahdentuu, mitä kuitenkaan ei kirjoituksessa merkitä. Kahdennus on peräisin vanhasta toisen persoonan päätteestä -k, esim. tulek, joka nykykielessä korvautuu jäännöslopukkeella. Muoto esiintyy kuitenkin eräissä murteissa edelleenkin.[3] Kieltomuoto muodostetaan lisäämällä tämän eteen sana ”älä”.
Muissa persoonissa imperatiivin päätteet ovat:
- Yksikön kolmannessa -koon tai -köön
- Monikon ensimmäisessä -kaamme tai -käämme
- Monikon toisessa -kaa tai -kää (runokielessä joskus -kaatte tai käätte)
- Monikon kolmannessa -koot tai -kööt
- passiivissa -ttakoon tai -ttäköön.
Kielteiset muodot muodostetaan lisäämällä kaikki nämä päätteet kieltoverbivartaloon ”äl-” sekä pääverbiin pääte ”-ko” tai ”-kö”.
Imperatiivin monikon ensimmäinen persoona (kävelkäämme) esiintyy nykykielessä lähinnä kirjallisissa ylätyylisissä kehotuksissa. Etenkin puhekielessä se korvataan useissa suomen murteissa passiivin indikatiivin preesensmuodolla (kävellään).
Kolmannessa persoonassa sekä passiivissa imperatiivi ilmaisee tavallisimmin suostumusta tai myöntymistä (”tulkoon vain”, ”olkoon menneeksi”) tai myös toivotusta (”eläköön”) ei suoranaista käskyä. Määräyksen merkityksessä sitä on kuitenkin käytetty varsinkin vanhemmissa lakiteksteissä, mutta nyttemmin se on yleensä korvattu muodolla ”on tehtävä”.
Passiivin imperatiivi voidaan tulkita eri tavalla käskevämmäksi kuin kolmannen persoonan aktiivin imperatiivit. Esimerkiksi Disneyn elokuvan Liisa Ihmemaassa suomennoksessa oleva kuningattaren huuto ”Hänet mestattakoon!” voidaan tulkita käskyksi.
Käskylauseesta voi muodostaa enemmän kehottavan lisäämällä verbin perään liitepartikkelin -pa/-pä. Kohteliaassa puheessa imperatiivi korvataan usein muilla ilmaisuilla, esimerkiksi ”voisitteko tehdä...”
Imperatiiviin lisätään usein huutomerkki irrallisissa yhteyksissä korostamaan verbimuodon käskynomaisuutta.
Ruotsi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ruotsissa on yksi imperatiivimuoto, joka merkitsee sekä yksikön että monikon toista persoonaa. (Vanhassa ruotsissa joskus myös yksikön 3. persoonaa) Se on useimmilla verbeillä infinitiivin kaltainen (titta!, gå!), joillakin verbeillä kuitenkin infinitiivin loppu-a jätetään pois (esimerkiksi: läs!, kom!) Ruotsinkielessä on myös Låt-verbin avulla muodostettava imperatiivimuoto. Sillä voidaan muodostaa kaikki persoonat järjestyksellä Låt + objekti (+ kieltosana) + verbin perusmuoto (esimerkiksi: Låt oss inte gå! = Älkäämme lähtekö!)
Englanti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Englannissa imperatiivi on kaikilla verbeillä infinitiivin kaltainen, mutta ilman to -partikkelia. Sama muoto merkitsee sekä yksikön että monikon toista persoonaa. Sitä voidaan käyttää myös yksikön kolmannessa persoonassa, jossa tällöin ei ole päätettä '-s'. Kolmannessa persoonassa se on kuitenkin vanhahtava ja esiintyy etupäässä runokielessä sekä eräissä vakiintuneissa toivotuksissa kuten "long live".
Monikon ensimmäisen persoonan imperatiivimuotoa vastaa englannissa rakenne "let us" tai lyhennettynä "let's" lisättynä verbin infinitiivimuodon eteen. Let-muodolla voidaan tehdä kaikkiin persooniin imperatiivi. (LET + akkusatiivi + perusmuoto)
Ranska[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ranskassa imperatiivi esiintyy yksikön toisessa sekä monikon ensimmäisessä ja toisessa persoonassa. Imperatiivi on muutoin samankaltainen kuin vastaavat persoonamuodot indikatiivin preesensissä, paitsi että subjektina olevat persoonapronominit jätetään pois, samoin I konjugaation (-er -päätteisillä) verbeillä myös yksikön toisen persoonan ääntymätön pääte -s. Esimerkiksi: tu écoutes = kuuntelet, écoute = kuuntele, vous écoutez = te kuuntelette, écoutez = kuunnelkaa. Muutamilla harvoilla epäsäännöllisillä verbeillä imperatiivi on kuitenkin subjunktiivin kaltainen.
Saksa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Saksassa imperatiivia käytetään yksikön toisessa, monikon toisessa, yksikön tetittelymuodossa ja monikon ensimmäisessä persoonassa. Yksikön toinen persoona päättyy e:hen (töte), mutta monilla verbeillä e jää pois ainakin arkikielessä. Monikon toinen persoona päättyy t-kirjaimeen aina tavalla tai toisella (tötet). Teitittelymuoto ja monikon ensimmäinen persoona muodostetaan rakenteella perusmuoto + vastaava persoonapronomini (töten sie & töten wir).
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Pirjo Hiidenmaa, Sari Kuohukoski, Erkki Löfberg, Helena Ruuska, Tiina Salmi: Piste. Lukion äidinkieli ja kirjallisuus 1-3, s. 249. Helsinki: Otava, 2006.
- ↑ Ison suomen kieliopin verkkoversio (§ 1526 Konditionaalin, potentiaalin ja imperatiivin perfekti) 2008. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Viitattu 11.2.2012.
- ↑ Yrjö Lauranto: Suomen kielen imperatiivi – yksi paradigma, kaksi systeemiä [The imperative in Finnish – one paradigm, two systems]. Virittäjä, 24.6.2013, nro 2. ISSN 2242-8828. Artikkelin verkkoversio. fi
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Suomen kielen verbien taivutuskaava (Arkistoitu – Internet Archive) Henri Heinosen tekemä verbien taivutuskaava