Georgian kirjallisuus
Georgian kirjallisuudella on yli 1500 vuoden pituinen historia. Georgian kieli muodostaa muutaman lähisukulaisensa kanssa oman kieliryhmän, joka ei ole sukua millekään muulle maailman kielikunnalle. Vuosisatojen kuluessa kieli on omaksunut vaikutteita naapureilta ja valloittajilta – kreikkalaisilta, armenialaisilta, persialaisilta, turkkilaisilta ja venäläisiltä – toimien kuitenkin samaan aikaan siltana näiden kulttuurien välillä. Kulta-aikaansa Georgian kirjallisuus vietti 1100-luvulla, Georgian noustessa paikalliseksi suurvallaksi.
Klassinen kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Georgian aakkoset, edellytys georgiankielisen kirjallisuuden synnylle, luotiin tutkijoiden valtaosan näkemyksen mukaan 300-luvulla pian sen jälkeen, kun maa oli kääntynyt kristinuskoon. Maan länsiosissa Bysantin vaikutus oli todennäköisesti voimakkainta, kun taas itäosiin kristinusko sekä luku- ja kirjoitustaito välittyivät pikemminkin armenialaisten ja syyrialaisten välityksellä. Tätäkin aikaisemmin georgialaiset ovat saattaneet käyttää kirjoittaessaan vierasta kieltä, kuten persiaa, arameaa tai kreikkaa. Aakkosten esikristillistä alkuperää vastaan puhuu esimerkiksi niiden symbolismi: silloisessa viimeisessä kirjaimessa ჯ yhdistyvät Jeesuksen nimen alkukirjain ja risti.[1]
Ensimmäiset tekstit olivat Konstantinopolin, Antiokian ja Jerusalemin luostareihin lähetettyjen georgialaisten Raamatusta tekemiä käännöksiä. Ensimmäinen, vuodelle 430 ajoitettu georgiankielinen kirjoitus on löydetty Jerusalemista. Näihin aikaisiin georgialaisiin kirjailijoihin kuului esimerkiksi Pietari Iberialainen, joka kuitenkin kirjoitti kreikaksi. Myöhemmin georgialaisia siirtyi Siinaivuorelle ja Athoksen niemimaalle, jonne perustettiin vuonna 983 sittemmin merkittävimmäksi georgialaiseksi luostariksi kohonnut Iviron. Ivironissa Ekvtime Atoneli (963–1028) käänsi georgiaksi 160 teosta. Itse Georgiassa munkit joutuivat maan epävakaiden poliittisten olojen vuoksi siirtymään raja-alueille, kuten Tao-Klardžetiin.[2]
Evankeliumit saattoivat olla olemassa georgiaksi jo 400-luvulla, valmis kanoninen Raamattu kuitenkin mahdollisesti huomattavasti myöhemmin. Georgialaista Raamattua käännettiin luultavimmin useista lähteistä ja käännöksiä muokattiin myöhemmin opillisista tai tekstuaalisista syistä. Erityistä huomiota saivat liturgisiin tarkoituksiin vaaditut osat, kuten psalmit, joihin käännettiin myös kommentaareja; psalmit toimivat myöhemmin vaikuttimena hymnografisille teksteille. Taidokkaimpiin kääntäjiin kuului Eprem Mtsire 1000-luvulla. Myös apokryfisiä kirjoja, eksegetiikkaa ja muita uskonnollisia tekstejä käännettiin georgiaksi.[3]
Hymnit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Psalmien ja evankeliumien inspiroimat hymnit muodostivat kukoistavan ja hedelmällisen kirjallisuudenlajin, joka kasvoi itsenäiseksi bysanttilaisesta ja syyrialaisesta perinteestä. Georgiankielisissä hymneissä on nähtävissä henkilökohtaisen lyyrisen panoksen lisäksi esikristillisen kansanrunouden vaikutus. Monia hymnejä laulettiin, ja lauletaan yhä, monimutkaisen ja vanhan polyfonisen musiikin säestyksellä. Suuri osa hymnien kirjoittajista on jäänyt nimettömiksi. Ensimmäinen alkuperäinen georgialainen hymni on mahdollisesti Šio Mghvimelin kirjoittama neitsyt Marian ylistyslaulu 500-luvulta; ensimmäinen varmuudella tunnettu hymnien kirjoittaja vuorostaan Siinaivuorella vuosien 949–987 välillä työskennellyt Ioane-Zosime. Kukoistuskautensa georgialaiset hymnit saavuttivat 900-luvulla, tämän ajan hymneistä pääosa on bysanttilaisia käännöksiä. Ioane-Zosimen lisäksi aikakauden merkittävimpiä runoilijoita olivat joitakin vuosikymmeniä aiemmin työskennellyt Ioane Mintški sekä antologisti ja musikologi Mikel Modrekili, joka keräsi suuren kokoomateoksen aikansa runoilijoiden tuotoksista.[4]
Hagiografiat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hagiografiat (pyhimyselämäkerrat) muodostivat ensimmäisen omaperäisen georgiankielisen kirjallisuuden genren, ja ensimmäinen omaperäinen georgiankielinen teos, perinteisesti vuosien 476–483 välille ajoitettu Pyhän kuningatar Šušanikin kärsimys, on hagiografia. Iakob Tsurtavelin kirjoittama dramaattinen kertomus kuvaa Šušanikin taistelua hänen kieltäytyessään kääntymästä miehensä Varskenin tavoin persialaisten isäntiensä uskontoon, zarathustralaisuuteen:
»Ja [Šušanikin käly], Džodžikin vaimo, tarjosi hänelle lasin viiniä ja yritti saada häntä juomaan sitä. Raivostuneena Pyhä Šušanik sanoi hänelle: ”Milloin miesten ja naisten on ikinä ollut oikein syödä ateriaa yhdessä?” Ja hän heitti kätensä eteenpäin murskaten lasin kälynsä kasvoihin, ja viini valui maahan. Sitten Varsken alkoi kiroilla hänelle jumalaapilkkaavasti ja potki häntä jaloillaan. Ja Varsken otti käteensä tikun, löi sillä Šušanikia päähän viiltäen siihen haavan niin, että toinen hänen silmistään turposi. Varsken löi häntä kasvoihin säälimättömästi ja raahasi häntä ympäriinsä hiuksista, huutaen kuin raivostunut, villi eläin ja karjuen kuin hänellä olisi ollut vesikauhu. … Pyhä Šušanik makasi maassa kuin kuollut. Ja Varsken kirosi hänen siemenensä ja rotunsa ja syytti häntä sukunsa pilaamisesta. Ja hän käski Šušanikin sidottavaksi kahleisiin, jotka laitettiin tämän jalkoihin.»
Historiallisesti ja sosiologisesti merkittävän, Georgian tilanteesta Persian vasallivaltiona kertovan tarinan ajoittamisessa on ollut vaikeuksia: tekstuaalisten syiden perusteella sen on päätelty todellisuudessa kirjoitetun vasta 600–800-luvuilla. Toinen merkittävä aikainen hagiografinen teksti on vuosille 540–550 ajoitettu Evstati Mtskhetalaisen kärsimys, jossa päähenkilö joutuu Šušanikin tavoin zarathustralaisuuden uhriksi.[5]
Arabien, joilla oli merkittävä vaikutus georgian kieleen, perustettua emiraatin Tbilisiin 700-luvun puolivälissä hagiografiat siirtyivät käsittelemään kristinuskon ja islamin suhdetta. Ensimmäinen ja merkittävin hagiografia tältä kaudelta on Habon kärsimys, joka on kirjoittanut Ioane Sabanisdze vuonna 786. Näkymän Bysantin kasvavaan vaikutukseen ja aikaiseen georgialaiseen nationalismiin antaa Konstanti Kakhan kärsimys, joka on yksi parhaiten dokumentoiduista georgialaisista hagiografisista teksteistä. Viimeinen arabikauden kärsimyskertomus vertautuu kauden ensimmäiseen vaikutuksessaan georgiankieliseen kirjallisuuteen: Stepane Mtbevarin kirjoittama Gobronin kärsimys kertoo vuonna 914 arabivalloittaja Abu 'l Qasimin teloittamasta kenraalista.[6]
Kirkkoisien elämät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hagiografisiin teksteihin liittyvät läheisesti kirkkoisien elämäkerrat. Tämän genren, patristiikan, ensimmäinen georgialainen teos on Kolmentoista assyrialaisen kirkkoisän elämät -kokoelma. Jotkut näistä kirkkoisistä olivat georgialaisten luostarien perustajia, ja heillä on sitä kautta ollut merkittävä osa maan kulttuuriperinnön ja identiteetin rakentamisessa. Kaksi muuta merkittävää elämäkertaa käsittelevät Georgian lounaisosien uudelleenasuttamista. Näistä aikaisempi, Siunatun ja Jumalan inspiroiman pyhän isämme Serapionin elämä ja saavutukset antaa arvokasta tietoa aikansa arkkitehtuurista, sosiaalisista oloista ja maantieteestä. Toinen, Giorgi Mertšulen teos Grigol Khandztan elämä, on kirjoitettu 900-luvun puolivälissä ja antaa tarkan kokonaiskuvan Georgian poliittisesta rakenteesta. Lisäksi kirkkoisien elämäkertoja kirjoitettiin maan ulkopuolella Athoksella; näihin teoksiin kuuluu esimerkiksi Giorgi Atonelin vuoden 1040 jälkeen kirjoittama Siunattujen isiemme Ioanen ja Ekvtimen elämät ja merkittävät saavutukset. Myös Giorgi Atonelista kirjoitettiin hänen kuolemansa jälkeen elämäkerta. Näitä tekstejä voidaan pitää jo modernin historiografian edustajina.[7]
Kronikat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Perinteisesti merkittävimpänä georgialaisena kronikkana on pidetty mahdollisesti kolmen vuosisadan aikana eri henkilöiden kirjoittamaa Georgian kääntymystä. Sen rungon muodostaa kristinuskon Georgiaan 300-luvulla tuoneen Pyhän Ninon elämäkerta. Vaikka kronikka on ristiriitainen ja siihen on sekoittunut kansanperinnettä, jotkut sen tapahtumista vahvistetaan roomalaisissa teksteissä ja sitä voi varauksin pitää historiallisena lähteenä. Kronikasta on säilynyt useita eri muotoisia käsikirjoituksia eri ajoilta.
Georgian kääntymys muodostaa myös Leonti Mrovelin todennäköisesti 1000-luvulla kirjoittaman Kuninkaiden elämä -kronikan ytimen. Mroveli, jonka teosta on pidetty myös kumulatiivisen ja laajemman Kartlis tskhovreba -kronikan ensimmäisenä osana, järjesti aiemman kronikan rakenteen uudelleen ja lisäsi siihen uutta materiaalia. Tyylillisesti Kuninkaiden elämä muistuttaa Vanhaa testamenttia, mutta tästä huolimatta se on merkittävä sekulaarisen, joskin mielikuvituksellisen historiografian edustajana. Kielellisesti tasapainoisin osa kronikkaa on legendaarisen, Georgian ensimmäisen kuninkaan Parnavazin tarina, joka sisältää ikivanhoja mithralaisia ja muita esikristillisiä, auringonpalvontaan viittaavia elementtejä. Legenda liittää Georgian valtion perustamisen mithralaiseen mytologiaan:
»Parnavaz oli ahdistunut jättäessään perintönsä, mutta suuri pelko pakotti hänet lähtemään. Sitten Parnavaz näki unen, jossa hän oli tyhjässä talossa ja halusi lähteä, mutta ei voinut. Sitten ikkunasta tuli auringonsäde, joka otti häntä kiinni vyötäröstä ja nosti hänet ja johdatti hänet ikkunaa kohti. Ja kun hän saapui aukealle, hän näki auringon alhaalla taivaalla. Hän nosti kätensä, pyyhki kasteen auringon pinnalta ja kostutti kasvonsa. Parnavaz heräsi, hämmästyi ja sanoi: "Tämä uni tarkoittaa, että minun täytyy mennä Aspaniin ja siellä omistaa elämäni jaloille teoille".»
Seuraavaksi Parnavaz löytää luolasta suuren aarteen jahdattuaan peuraa, mikä on myös läheisesti kytköksissä mithralaiseen mytologiaan. Toinen tekstuaalisesti merkittävä osa kronikkaa on mahdollisesti 800-luvun alussa kirjoitettu "Vakhtang Gorgasalin elämä", jonka tekijäksi on mainittu Džuanšer Džuanšeriani. Mrovelin kronikka saattoi olla kuningas Daavid IV:n tilaama teos – sen tarkoituksena oli liittää kuningassuku vakuuttavasti antiikkiin ja lopulta maailman luomiseen.[8]
Kulta-aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1100-luvun alussa seldžukeista saavutetun voiton jälkeen Georgia yhdistyi kuningas Daavid IV:n johdolla ja nousi seuraavan vuosisadan kuluessa alueelliseksi suurvallaksi. Vakiintuneet olot mahdollistivat renessanssin taiteessa ja kirjallisuudessa, ja myös maallisen kirjallisuuden synnyn: ensimmäistä kertaa valtio oli tarpeeksi vahva muodostaakseen vaihtoehdon kirkolle kulttuurin suojelijana. Sivistyneistön ei enää tarvinnut paeta epävakaita oloja itäisen Välimeren luostareihin, vaan nyt oppineet saivat turvapaikan Georgian hovista ja uskonnollisista keskuksista.[9]
Hymnit olivat edellisten vuosisatojen aikana luoneet perustan lyyrisen runouden kehitykselle. Näitäkin merkittävämpi teos sekulaarisen fiktion synnyn kannalta oli aikaisintaan 800-luvulla georgiaksi käännetty Balahvariani, intialainen kertomus Barlaamista ja Josafatista. Alkuperäiseen arabiankieliseen tekstiin verrattuna Balahvariani on tiivistetty, vain oleelliseen keskittyvä vapaa käännös. Sen uskotaan muodostavan keskeisen linkin kertomuksen itäisten ja läntisten versioiden välillä: kreikaksi Balahvarianin käänsi noin vuonna 1000 oletettavasti Ekvtime Atoneli, mitä kautta sillä on ollut merkittävä vaikutus koko Euroopan kirjallisuuteen.[10]
Rustavelin edeltäjät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Georgialaisesta 1100-luvun alun eeppis-romanttisesta, mahdollisesti hyvinkin laajasta hovikirjallisuudesta on säilynyt jälkipolville kaksi teosta: Amirandaredžaniani ja persialaisesta Visin ja Raminin tarinasta georgiaksi käännetty Visramiani. Näistä ensimmäinen kertoo puolijumala Amiranista ja perustuu keskeisesti georgialaiseen kansanrunouteen. Myytin ja eepoksen rajamaille sijoittuvasta teoksesta puuttuvat idealismi ja romanttinen kiinnostus, sen keskittyessä sankarillisten taisteluiden ja ritarillisen, miesten välisen solidaarisuuden kuvaamiseen. Georgian itsevarma poliittinen asema heijastuu Amirandaredžanianiin kansallisuuden merkityksettömyytenä. Teoksen kirjoittajaksi Rustaveli mainitsee Mose Khonelin, muuta hänestä ei tiedetä.[11]
Visramianin alkuperä vuorostaan on esikristillisessä, persialaisessa kirjallisuudessa (tai mahdollisesti jopa kauempana Intiassa). Tarinan muotoili uudestaan moderniksi persiaksi Fakhruddin As'ad Gurgani 1000-luvun puolivälissä. Georgiaksi teos käännettiin sata vuotta myöhemmin; käännös on taitavasti toteutettu, tiivistetty versio alkuperäisestä. Tekstissä näkyvät tuntemattoman kääntäjän persoonan erikoisuudet: Gurgani nimetään Kiinan keisariksi, ja islamilaisesta juhlasta huolimatta kertomuksen sanotaan tapahtuneen ennen Kristuksen syntymää. Kääntäjä välttää ulkopuolisia lainoja kuten Gurgani vältti alkuperäisversiossaan arabismien käyttämistä. Visramianin epämääräinen monoteismi ja muun muassa siinä kuvailtu väkivalta, insesti, kaksinnaiminen ja erotomania olivat šokki Georgian uskonnolliselle kulttuurille: vielä 1700-luvulla vallanpitäjät näkivät tarpeelliseksi tuhota teoksen käsikirjoituksia. Tästä huolimatta teoksen vaikutus maan kirjallisuuteen oli suuri, ja muun muassa Rustaveli viittaa siihen eepoksessaan kolmesti.[12]
»Kun pappi soittaa huilua, mitä muuta voi diakoni tehdä kuin tanssia?»
(Visramiani)
Pantterintaljainen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Šota Rustavelin todennäköisesti 1100- ja 1200-lukujen vaihteessa kirjoittama Pantterintaljainen on Georgian kirjallisuuden merkittävin klassikko ja Georgian kansalliseepos. Monitasoinen, ritariromanttinen sankaritarina keskittyy kahden rakastavaisen parin, arabialaisten prinsessa Tinatinin ja prinssi Avtandilin sekä intialaisten prinsessa Nestan Daredžanin ja prinssi Tarielin, ympärille. Molemmat parit pääsevät naimisiin vasta miesten tekemien urotekojen jälkeen: Avtandilin täytyy löytää Tariel ja Tarielin täytyy löytää ja vapauttaa Nestan Daredžan. Eepos on kirjoitettu šairi-nimisellä runomitalla, joka on ideaalinen monimutkaisen, georgian kaltaisen kielen tarpeisiin. Runomitasta tuli Pantterintaljaisen vaikutuksesta georgialaisen kansanrunouden standardi esitystapa. Rustavelin käyttämä kieli oli aiempaa lähempänä yleisesti käytettyä puhekieltä; tämän vuoksi modernin georgian kielen voidaan katsoa syntyneen Rustavelin eepoksen myötä.
Eepoksen monimuotoisuuden vuoksi sitä on vaikea tulkita. Tyyli vaihtelee – suoraviivaisesta juonesta huolimatta – raivokkaiden taistelukohtausten ja hidastempoisten, rakastavaisten toisilleen lähettämien Visramianinkin tapaan kuvattujen kirjeiden välillä. Usean aikaisemman teoksen vaikutus on nähtävissä Rustavelin eepoksessa: georgialaisen Amirandaredžanianin lisäksi yhtäläisyyksiä on löydettävissä persialaisen kirjallisuuden klassikoihin, kuten Ferdowsin Shāhnāmehiin sekä Leilaan ja Majnuniin. Rustaveli tunsi hyvin aikansa teologisen kirjallisuuden, erityisesti häneen vaikutti Pseudo-Dionysios Areopagitan uusplatonismi. Myös eepoksen uskonnollista puolta voidaan tulkita eri tavoin: nimellisestä kristinuskosta ja uusplatonismista huolimatta Kristusta, pyhää kolminaisuutta tai Neitsyt Mariaa ei mainita teoksessa kertaakaan, ja sankarit vannovat valansa ikivanhoilla esikristillisillä tai zarathustralaisilla tavoilla. Välillä idealistinen ja välillä skeptinen, feodalismia ja hovirakkautta mutta toisaalta maallista rakkautta ja miesten välistä ystävyyttä ylistävä teos esittää sankarinsa vahvoina ja tasa-arvoisina. Georgian suurvalta-asemasta johtuen Pantterintaljainen on myös ajoittaisesta Islamiin kohdistuvasta pilkasta huolimatta uskonnollisesti suvaitsevainen ja kansallisuuden rajat ylittävä eepos.[13]
"Pseudo-Rustavelianaa", joka ei yllä laadussa Rustavelin eepoksen tasolle, on luotu runsaasti. Tähän luetaan esimerkiksi kuningatar Tamarin kunniaksi mahdollisesti 1100- ja 1200-lukujen vaihteessa kirjoitettu panegyriikka Tamariani. Hyvin samantyyppinen teksti on Ioane Šavtelin tekemänä pidetty Davit Rakentajan ja Tamarin ylistys.[14]
Uskonnollinen kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Georgian kulta-ajan kirjallisuus ei keskittynyt pelkkään ritariromantiikkaan ja maalliseen rakkauteen, vaan myös uskonnollisen kirjallisuuden perinne jatkui, toisin aiempaa kuluneempana ja vähemmän innovatiivisena. Oppineet kerääntyivät Gelatin ja Iqalton akatemioihin, tuoden mukanaan ulkomailla syntyneen kirjallisen perinteen. Heihin kuuluivat muun muassa antiokialaisen Eprem Mtsiren vaikutuksen Georgiaan 1100-luvun alussa tuonut Arsen Iqaltoeli sekä oman filosofisen ja kirjallisen koulukuntansa perustanut, Bulgariasta Gelatiin muuttanut Ioane Petritsi. Vaikka Petritsi toimi lähinnä kääntäjänä, hänen kommenttinsa ja eksegetiikkansa laajensivat usein alkuteosta huomattavasti. Erityisen merkittävää hänen työnsä oli filosofian parissa; tätä kautta hän avarsi aikansa georgialaista ajattelua vastaamaan paremmin maan johtajien poliittisia visioita. Positiivisen poikkeuksen ajan hymnografiseen tuotantoon muodostavaa vuorostaan kuningas Daavid IV:n kirjoittama Katumuksen hymnit, joissa kuningas julistaa voitokkaista taisteluista ja yhteiskunnallisista saavutuksistaan huolimatta olevansa syntinen, "pohjaton astia, ääriään myöten täynnä saastaa". Daavid IV:n taidot valtiomiehenä ja runoilijana toimivat esimerkkinä tuleville Bagrationi-runoilijahallitsijoille seuraavan kahdeksan vuosisadan ajaksi.[15]
Myöhäiset kronikat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kulta-ajalla kronikat alkoivat perustua uskonnollisen ja filosofisen tarinoinnin sijaan poliittisiin ja historiallisiin faktoihin. Georgian elämä -teoksen laajentamisen lisäksi kaudella kirjoitettiin useita muitakin kronikoita. Näistä aikaisimpiin kuuluu Sumbat Davitisdzen teos Elämä ja tunnetut tiedot Bagrationikuninkaista, jota voidaan kohteiden imartelusta huolimatta pitää historiografian edustajana. Daavid IV:n ja hänen isänsä Giorgi II:n hallituskausia käsittelee vuorostaan tuntemattoman kirjoittajan ylistävä, värikäs eulogia Kuninkaiden kuninkaan Daavidin elämä. Kuningatar Tamarin kautta käsittelee kaksi nimetöntä kronikkaa; näistä ensimmäisessä, pian Tamarin kuoleman jälkeen vuonna 1122 kirjoitetussa teoksessa Kruunattujen kuninkaiden historiat ja ylistykset vuolas kunnioitus ja vertauskuvien käyttö saavuttavat huippunsa. Kronikan kirjoittaja oli tutustunut huomattavan laajasti aikansa kirjallisuuteen, mutta tästä huolimatta teoksella ei ole juuri arvoa historiantutkimukselle. Myöhäisempi, vuoden 1236 jälkeen kirjoitettu kronikka Kuningattarien kuningattaren Tamarin elämä pitäytyy edellistä paremmin tositapahtumissa. Kulta-aika päättyy huomattavimpaan georgialaiseen ei-fiktiiviseen kertomukseen, Sadan vuoden kronikkaan, joka alkaa vuodesta 1213 ja päättyy vuoden 1320 tienoilla. Kronikka käsittelee Georgiaan kohdistunutta mongolihyökkäystä ja sitä seurannutta nälänhätää ja maanjäristystä:[16]
»Alkoi sellainen nälänhätä, että he söivät saastaisia raatoja ilman inhoa, kaupungit, kauppapaikat, tiet ja niityt, kylät täyttyivät ruumiilla. Lapset imivät kuolleiden äitiensä rintoja. ... Maa liikkui perustuksiltaan; katedraalit ja luostarit tuhoutuivat; kirkot ja linnat revittiin alas; vuoret ja kukkulat sortuivat; muurit muuttuivat pölyksi ja maa hävisi alta; vettä, mustaa kuin piki, virtasi ulos; puut kaatuivat ja liikkuivat.»
Tabula rasa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vaikka 1200-luvun mongolihyökkäykset olivat Georgialle paha isku, kuningas Giorgi V Brtsqinvale ("loistava") onnistui yhdistämään maan lyhyeksi ajaksi vielä 1300-luvun vaihteessa. Suuremman katastrofin muodostivat Timur Lenkin Georgiaan vuosina 1384–1403 kohdistamat kuusi kansanmurhaa muistuttavaa hyökkäystä. Muutaman sadan vuoden kuluessa georgian kielen puhujien määrä väheni mahdollisesti noin viidestä miljoonasta kahteen miljoonaan ja yhteys Eurooppaan katkesi 200 vuoden ajaksi. Maa hajosi kolmeen osaan, Imeretiin, Kakhetiin ja Kartliin ja joutui sinnittelemään 1800-luvun alkuun saakka kahden suurvallan, Turkin ja Persian välissä.[17]
Tämän aikakauden ensimmäiseltä puoliskolta on säilynyt vain hyvin vähän kirjallisuutta. 1300-luvulta on säästynyt jälkipolville muutama sukututkimus ja lakiteksti, 1400-luvulta vieläkin vähemmän. Poikkeuksen muodostaa vuodelle 1486 päivätty, Zaza Panaskerteli-Tsitsišvilin teos Kirja lääkehoidosta, joka valottaa paitsi 1400-luvun Georgian ja sen ympäristön lääketieteen tasoa, myös kansanperinteen historiaa.
1500-luvulla piristynyt kirjallisuus voidaan jakaa kahteen haaraan: Rustavelin eepokseen jälkikäteen tehtyihin jatko-osiin ja lisäyksiin, joista merkittävimpiin kuuluu mahdollisesti 1610-luvulla kirjoitettu Omaniani, sekä persialaisen Shāhnāmehin ensimmäisen osan (Rostomiani) versifikaatioihin. Jälkimmäinen genre oli Georgian kirjallisuudelle huomattavasti hedelmällisempi. Maan kirjallisuuden kulta-aikaan keskeisesti vaikuttaneen teoksen löytäminen uudelleen pohjusti myöhempien vuosisatojen kansallisen itsetunnon nousua ja kirjallista heräämistä. Myös muulla persialaisella kirjallisuudella oli tässä tehtävässä merkittävä rooli. Nodar Tsitsišvili mukautti 1600-luvun puolivälissä georgiaksi Nezāmīn teoksen Haft Paikar (georgiaksi Švidi Mtiebi), jonka moraalinen sävy enteilee 1700-luvun valistusaatteiden saapumista Georgiaan. Tätä alkuperäisempi ja vieläkin suositumpi teos oli tuntemattoman kirjoittajan Rusudaniani, jossa kuningatar Rusudanin kohtalo kerrotaan 12:ssa arabialaisista ja persialaisista lähteistä mukautetussa tarinassa.[18]
Runoilijoita ja kuninkaita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ensimmäisiä georgialaisia kirjailijoita, joka ei jäänyt edeltäjiensä tavoin suureksi osaksi anonyymiksi, oli Kakhetin kuningas Teimuraz I. Kirjailijan persoonan tallentuminen ajan maalauksiin ja teksteihin helpotti aikansa todellisuuteen sidotun yhtenäisen kirjallisuuden syntymistä. Teimuraz I syntyi vuonna 1589 ja eli äärimmäisen traumaattisen elämän Persian puristuksessa: persialaisten aiheuttamista kärsimyksistä huolimatta hän tunnusti velkansa persialaiselle runoudelle ja vihollistensa kielelle inspiraation lähteenä. Hänellä oli keskeinen rooli Georgian kulttuurin renessanssin aloittamisessa ja hän toi Georgian kirjallisuuteen uuden genren, historiallisen narratiivisen runon, joka oli aiempaa lähempänä Euroopan valtavirtaa. Teimurazia seurasivat runoilijakuninkaina useat Bagrationi-hallitsijat 1800-luvulle saakka.[19]
Imeretin kuningas Artšil sitoi Teimurazin tavoin yhteen persialaisen muodon, oman traagisen kohtalonsa ja georgialaisen perinteen. Runoilijana Artšil oli kuitenkin Teimurazia avoimempi ja optimistisempi. Hänen merkittävin teoksensa on Teimuraziani, Teimuraz I:n elämää ja kohtaloa kuvaava kronikka.[20]
1700-luvulta tunnetaan lisäksi kolme merkittävää "modernia" runoilijaa. Ensimmäinen heistä oli Davit Guramišvili, joka joutui dagestanilaisten sieppaamaksi, pakeni Venäjälle ja vietti loppuelämänsä Ukrainassa. Hän kokosi omaelämäkerrallisen, 87 vuotta käsittävän teoksen Davitiani, jonka historiallisesti merkittävimpiin osiin kuuluvat runot huonosti dokumentoiduilta 1720- ja 1730-luvuilta. Tbilisissä vuorostaan kirjoitti armenialaissyntyinen räätäli Sajat-Nova, joka toimi kiertävänä laulajana. Sajat-Nova rakensi runoutensa musiikin pohjalle. Hänen saavutuksiinsa kuuluivat rohkea improvisaatio ja kielten ennakkoluuloton sekoittaminen. Aikansa lahjakkain runoilija oli kuitenkin vuonna 1750 syntynyt Besiki, joka osallistui useisiin poliittisiin ja sotilaallisiin seikkailuihin. Kansanperinne ja Besikin oma runo Dedopals Anazed (suom. Kuningatar Anasta) kertovat hänen olleen rakkaussuhteessa kahdenkin samannimisen kuningattaren kanssa. Hänen spontaanit, musikaaliset ja symboleista rikkaat romanttiset runonsa toimivat standardina seuraaville sukupolville.[21]
Valistuksen tuulet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ajan henki alkoi vaatia opettavaista, didaktista kirjallisuutta, jota käännettiin persiasta. Intialaisen Panchatantran, joka saapui Georgiaan Persian kautta nimellä Kilila ja Damana, ja persialaisten faabelien itämainen perinne yhdistyi Georgiassa vähitellen Euroopasta tulleeseen rationalismiin. 1700-luvulla edelleen virkistynyt kirjallisuus merkitsi aluksi kuitenkin lähinnä paluuta menneeseen. Esimerkiksi ajan pyhimyskertomuksissa käytetty kieli saattaa olla arkaaisempaa kuin keskiajalla.[22]
Georgialaisen valistuksen keskeinen hahmo oli kuningas Vakhtang VI:n vuonna 1658 syntynyt setä Sulkhan-Saba Orbeliani. Hän osallistui vuosina 1714–1715 georgialaisten kuninkaiden paavin ja Ludvig XIV:n luokse lähettämiin turhiksi jääneisiin, Persiaa vastaan apua pyytäneisiin lähetystöihin. Orbeliani loi perusteet sekulaarin georgialaisen kirjallisuuden ja georgian modernin kirjakielen syntymiselle. Hänen merkittävimpiä teoksiaan olivat ensimmäinen nykyaikainen sanakirja georgian kielelle, joka toimi merkittävänä vaikuttimena 1700-luvun runoilijoille, ja faabelien kokoelma Tsigni sibrdzne-sitsruisa (suom. Viisauden ja valheiden kirja), jonka moraalinen keskustelu koulutuksesta edelsi Rousseaun Émileä. Euroopan matkoistaan Orbeliani kirjoitti teoksen Mog zauroba Evropiši (suom. Matkalla Euroopassa).[23]
Orbelianin oppilas Vakhtang VI teki useita käännöksiä ja revisioita, mutta kirjoitti myös itse. Hänen aikanaan Tbilisiin perustettiin ensimmäinen kirjapaino. Vuonna 1724 Vakhtang joutui kuitenkin pakenemaan Venäjälle 1200 Georgian koulutetuimman miehen ja heidän perheidensä kanssa. Hänen hovirunoilijansa Mamuka Baratašvilin saavutus oli ensimmäinen georgialaisen poetiikkaa edustavan teoksen, Tšašniki, anu leksis stsavlis tsigni (suom. Näyte viiniä, eli opin säkeiden kirja), laatiminen vuonna 1731.[24]
Vakhtangin lisäksi muillakin Bagrationi-dynastian jäsenillä oli osuutensa 1700-luvun renessanssiin: Kakhetin ja Kartlin kuningas Teimuraz II:n Sarke tkmulta (suom. Sanontojen peili) on havainnollinen kuvaus aikansa tavoista, ja katolikos Anton I:n useiden eurooppalaisten kirjojen pohjalta kootut, esimerkiksi logiikkaa ja retoriikkaa koskevat esittelyt auttoivat kirjakielen vakiinnuttamisessa. Antonin serkku, Vakhtang VI:n poika Vakhušti laati vuorostaan maanpaossa Moskovassa ensimmäisen modernia eurooppalaista tutkimusta edustavan georgiankielisen, georgialaiset kronikat yhteen koonneen teoksen, joka toi maan myös Euroopan oppineiden tietoon.[25]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Donald Rayfield: The Literature of Georgia: A History. Clarendon Press - Oxford, 1994. ISBN 0-19-815191-8.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Rayfield, s. 1–2
- ↑ Rayfield, s. 3–4
- ↑ Rayfield, s. 5–8
- ↑ Rayfield, s. 12–26
- ↑ Rayfield, s. 30–34
- ↑ Rayfield, s. 35–40
- ↑ Rayfield, s. 41–48
- ↑ Rayfield, s. 49–57
- ↑ Rayfield, s. 63
- ↑ Rayfield, s. 58–63
- ↑ Rayfield, s. 64–68
- ↑ Rayfield, s. 68–72
- ↑ Rayfield, s. 73–82
- ↑ Rayfield, s. 82–86
- ↑ Rayfield, s. 87–91
- ↑ Rayfield, s. 92–97
- ↑ Rayfield, s. 94–98
- ↑ Rayfield, s. 98–105
- ↑ Rayfield, s. 106–111
- ↑ Rayfield, s. 112–114
- ↑ Rayfield, s. 122–134
- ↑ Rayfield, s. 115–116
- ↑ Rayfield, s. 117–119
- ↑ Rayfield, s. 119–121
- ↑ Rayfield, s. 136–138