Faubourg Saint-Germain

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Faubourg Saint-Germain Pariisin kartassa vuodelta 1790
Hôtel Matignon
Hôtel Biron, jossa nykyisin toimii Musée Rodin
Hôtel de Salm

Faubourg Saint-Germain on alue Pariisin 7. arrondissementissa Seinen eteläpuolella. Se käsittää Saint-Germain-des-Prés’n ja Invalidihotellin välisen alueen. Alkujaan se oli yksi Pariisin keskiaikaisen kaupunginmuurin ulkopuolelle muodostuneista esikaupungeista eli faubourgeista. Faubourg Saint-Germain on 1700-luvulta lähtien ollut Pariisin arvostetuimpia alueita. Nykyään se tunnetaan erityisesti ministeriöiden ja suurlähetystöjen kaupunginosana.

Faubourg Saint-Germainin läpi kulkee Boulevard Saint-Germainin läntisin osa, joka puhkaistiin aikaisemmin rakennettujen kortteleiden läpi vuoden 1866 jälkeen osana paroni Haussmannin johdolla suoritettua laajaa Pariisin uudelleen­rakennus­hanketta.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Faubourg Saint-Germain rakennettiin vähitellen 1600- ja 1700-luvuilla. Tuolloin se muodosti jatkeen vanhojen muurien sisäpuolella sijainneelle Saint-Germain-des-Prés'n kaupunginosalle.

Aluetta alettiin rakentaa sen jälkeen, kun kuningatar Margot'n eli Marguerite de Francen aikoinaan omistama maa-alue Seinen, Rue de l'Universitén ja Rue du Bacin välissä vuoden 1622 jälkeen jaettiin rakennus­tonteiksi.[1] Rantakadun, Quai Voltairen (silloiselta nimeltään Quai des Théatins) varrelle rakennettiin ylellisiä asuintaloja vuosien 1628 ja 1660 välisenä aikana. Etelämmäksi kuten Rue Saint-Dominiquen, Rue de Grenellen, Rue de Varennen, Rue de Babylonen ja Rue de Sèvresin varrelle hakeutuivat ensimmäisinä luostarit: dominikaanien noviisilaitos (1632), Dames de Bellechasse (1636), Filles de Saint-Joseph (1639), teatiinit (1648), karmeliitat (1656) ja Pariisin ulkolähetysseura (1663).[1]

Pont Royalin rakentaminen vuosina 1685-1689 sekä kuninkaan ja hovin muutto Versaillesiin vauhdittivat osaltaan ylellisten asuintalojen rakentamista Rue de l'Universitén, Rue Saint-Dominiquen ja Rue de Grenellen varrelle.[2]

Suuntaus vahvistui 1700-luvun alussa, varsinkin sijais­hallituksen aikana. Juuri silloin alue, jota lännessä rajoitti vuosina 1671-1706 rakennettu Invalidihotelli, tuli suuresti muotiin – siitä tuli "noble faubourg", kun taas Le Marais alkoi rappeutua.[2] Aristo­kraatit ja varakkaimmat pariisilaiset rakensivat sinne palatsejaan, joihin usein liittyi suuri puutarha. Niitä suunnittelivat ajan parhaat arkkitehdit kuten Robert de Cotte, Pierre Cailleteau, Jean Courtonne, Germain Boffrand ja Alexandre-Théodore Brongniart.

Alueen huomattavimpia tuolta ajalta säilyneitä rakennuksia, joihin kaikkiin liittyy puutarha, ovat Hôtel Matignon (1722), Hôtel Biron eli Hôtel du Maine (1732), Hôtel de Lassay sekä erityisesti Palais Bourbon (1722-1727).[2] Jonkin verran myöhemmältä ajalta on Hôtel de Salm (1782).

Vuoden 1760 jälkeen alueen rakentaminen hiljeni, kun Chaussée d'Antinistä tuli Pariisin tavoitelluin kaupunginosa.

1800-luvun alkupuolella monet laajat tontit jaettiin pienempiin osiin. Niinpä Dames de Bellechassen ja karmeliittojen laajat alueet jaettiin pienempiin tontteihin, ja alueen läpi rakennettiin uusia katuja (Rue Las Cases, Rue de Martignac, Rue Casimir Périer ja Rue Saint-Simon sekä Rue de Bellechassen jatke). Myös Rue Vaneau ja Rue Barbet-de-Jouy rakennettiin eräisiin yksityistaloihin kuuluneiden laajojen, mutta tuolloin pienempiin osiin jaettujen tonttien läpi.[3]

Haussmannin kaupunki­uudistuksen vaikutukset Faubourg Saint-Germainissa rajoittuivat siihen, että vuoden 1866 jälkeen Boulevard Saint-Germain ja Rue de Solférino puhkaistiin aikaisempien rakennuskorttelien halki, samoin kuin alueella oleva Boulevard Raspailin pohjoispää.[3]

Monet suuret yksityistalot muutettiin 1800-luvulla ministeriöiksi ja suurlähetystöiksi.[3]

Alueen rakennusperinnön vaalimiseksi vuonna 1991 vahvistettiin 171 hehtaarin aluetta 7. arrondissementissa koskeva suojelukaava (ransk. Plan de sauvegarde et de mise en valeur).

Purettuja rakennuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhan aristokratian asuntoalueena Faubourg Saint-Germain joutui Ranskan vallan­kumouksen ja ensimmäisen keisarikunnan aikana vihan kohteksi. Niinpä sieltä tuolloin purettiinkin useita rakennuksia.

Yksi huomattavimmista puretuista rakennuksista oli Hôtel Selvois, joka sijaitsi Rue des Saint-Pèresin varrella ja sulki näkymän Rue Tarannelle. Vuonna 1675 siellä syntyi muistelmakirjailijana tunnettu Louis de Rouvroy, Saint-Simonin herttua.

Myös Rue Saint-Dominiquen varrelta purettiin Pierre Cailleteaun suunnittelemat Neufchâtelin, Béthinen, Châtillonin ja La Trémoillen palatsit.

Faubourg Saint-Germainia ovat kirjallisuudessa kuvanneet muun muassa Marcel Proust teoksessaan Kadonnutta aikaa etsimässä, François-René de Chateaubriand ja Honoré de Balzac.

Alueen nykytila ja huomattavia rakennuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virallisesti Faubourg Saint-Germain jakautuu nykyisin kahteen kaupunginosaan, jotka ovat Quartier des Invalides ja Quartier St. Thomas d'Aquin. Molemmat kuuluvat Pariisin 7. arrondisse­menttiin.

Alueen historiallisista rakennuksista huomattavin on Palais Bourbon, jossa nykyisin toimii Ranskan kansalliskokous. Siellä sijaitsevat myös 1700-luvulla rakennettu Hôtel Biron, jossa nykyisin toimii Musée Rodin,[4] sekä entiseen rautatieasemaan sijoitettu taidemuseo Musée d'Orsay. Kaupunginosan kirkkoja ovat Chapelle Notre-Dame-de-la-Médaille-miraculeuse ja Église Saint-Thomas d'Aquin.

Boulevard Saint-Germainin ohella alueen suurimmat kadut ovat seuraavat:

  • Seinen suuntaiset:
    • rantakatu, jonka eri osilla on nimet Quai Voltaire, Quai Anatole France ja Quai d'Orsay
    • Rue de Lille
    • Rue de Verneuil
    • Rue de l'Université
    • Rue Las Casas
    • Rue de Grenele
    • Rue de Varenne
    • Rue de Babylone
  • Seineltä etelään johtavat:
    • Rue de Saints-Pères 6. ja 7. arrondissementtien rajalla
    • Rue de Beaune
    • Rue du Bac
    • Rue de Bellechasse
    • Rue de Solferino
    • Rue A. Briant ja sen jatke Rue de Bourgogne
    • Rue de Constantine ja sen jatke Boulevard des Invalides

Faubourg Saint-Germainissa toimivat seuraavat ministeriöt:

  • Pääministerin virka-asunto, Hôtel de Matignon, 57 rue de la Varenne.[5]
  • Maatalous- ja kalastusministeriö (ransk. Ministère de l’Agriculture et de la Pêche) : 78 rue de Varenne
  • Yleisten töiden ministeriö (ransk. Fonction publique): 72 rue de Varenne
  • Puolustusministeriö (ransk. Ministère de la Défense): 14 rue Saint-Dominique
  • Ekologia-, kehitys- ja kestävän kehityksen ministeriö (ransk. Ministère de l’Écologie, du Développement et de l’Aménagement durables: Hôtel de Roquelaure, 246 Boulevard Saint-Germain
  • Opetusministeriö: (ransk. Ministère de l'Éducation nationale): 110 rue de Grenelle
  • Maahanmuutto-, integraatio-, kansallisen identieteetin ja yhteiskehityksen ministeriö (ransk. Ministère de l’Immigration, de l’Intégration, de l’Identité nationale et du Codéveloppement): 101 rue de Grenelle
  • Työ-, sosiaalisten suhteiden ja solidaarisuusministeriö (ransk. Ministère de l’Immigration, de l’Intégration, de l’Identité nationale et du Codéveloppement): 127 rue de Grenelle.

Faubourg Saint-Germainin kautta kulkevat Pariisin metron linjat 12 ja 13, alueen luoteiskulman kautta lisäksi 8. Linjalla 12 on siellä asemat Assemblée Nationale, Solférino ja Rue du Bac, linjalla 13 asemat Invalides ja Varenne. Invalidesin aseman kautta kulkee myös linja 8.

Käännös suomeksi
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: fr:Faubourg Saint-Germain

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Faubourg Saint-Germain, Naissance du quartier Atlas historique de Paris. Viitattu 6.8.2016. (ranskaksi)
  2. a b c Faubourg Saint-Germain, L'apogée du faubourg au XVIIIe s. Atlas historique de Paris. Viitattu 6.8.2016. (ranskaksi)
  3. a b c Faubourg Saint-Germain, Le XIXe s. Atlas historique de Paris. Viitattu 6.8.2016. (ranskaksi)
  4. Alan Tillier: ”Musée Rodin”, Kaupunkikirjat, Pariisi, s. 187. WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-34729-4.
  5. Alan Tillier: ”Hôtel Matignon”, Kaupunkikirjat, Pariisi, s. 187. WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-34729-4.