Eläinten navigaatio
Eläinten navigointi tarkoittaa useiden eläinten kykyä löytää tiensä perille ilman karttoja tai apuvälineitä. Useat linnut, kuten lapintiira, sekä monet hyönteis- ja kalalajit liikkuvat pesimäalueidensa välillä tuhansia kilometrejä,[1] ja monet muut lajit osaavat navigoida sujuvasti lyhyempiä välimatkoja.
Ilmiötä, jossa eläin löytää perille tietämästään sijainnista käyttäen apunaan ainoastaan tietoa nopeudestaan ja kulkusuunnastaan, ehdotti Charles Darwin vuonna 1873 mahdollisena suunnistamismekanismina.[2] 1900-luvulla Karl von Frisch osoitti, että eräät mehiläiset osaavat suunnistaa auringon, taivaan polarisaatiokuvion ja maan magneettikentän avulla; näistä aurinko on ensisijainen, jos se on nähtävissä. William Tinsley Keeton osoitti että kirjekyyhkyt pystyvät samalla tavoin hyödyntämään useita navigaatiovihjeitä, esimerkiksi aurinkoa, maan magneettikenttää, hajuja ja ympäristön ulkomuotoa.[3] Ronald Lockley osoitti, että eräs pieni merilintulaji, pikkuliitäjä, osaa määritellä sijaintinsa ja lentää kotiinsa täydellä vauhdilla, kun se päästetään vapaaksi kaukana kotoaan, kunhan vain joko aurinko tai tähdet ovat nähtävissä.
Villieläinten kykyyn suunnistaa saattavat vaikuttaa haitallisesti monet ihmisten aikaansaamat tekijät. Esimerkiksi hyönteismyrkkyjen on osoitettu mahdollisesti haittaavan mehiläisten navigointia, ja valot voivat haitata kilpikonnien navigointia.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Dingle, Hugh; Drake, V. Alistair (2007). "What is migration?". BioScience 57: 113–121. doi:.
- ↑ Darwin, Charles (24 April 1873). "Origin of Certain Instincts". Nature 7 (179): 417–418. doi:.
- ↑ Keeton, William (1974). The orientational and navigational basis of homing in birds. pages 47–132 in Advances in the Study of Behavior, Vol. 5. Academic Press.