Arabinationalismi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Arabikapinallisten lippua pidetään arabinationalismin symbolina

Arabinationalismi on nationalismin arabialainen sovellutus, joka vaikuttaa ympäri arabimaailmaa. Arabinationalismi on kulttuurinationalismin muoto. Arabinationalismin mukaan kaikilla arabeilla on yhteinen perintö, johon kuuluu yhteinen historia, kulttuuri ja kieli. Panarabialaisuudella, joka vaatii yhtä ainoata suurta arabivaltiota, ja arabinationalismilla on yhteneväisyyksiä ja samoja tavoitteita, mutta silti kaikki arabinationalistit eivät ole panarabialaisia.

Arabinationalismin alkuvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiset arabinationalismin vaiheet syntyivät Suur-Syyriassa, joka oli kärsinyt eri uskonnollisten ja alueellisten lahkojen välisistä levottomuuksista. Tähän kyllästyneenä Boutros al Boustani aloitti Nafir Suria nimisen sanomalehden julkaisemisen Libanonissa vuonna 1860. Hän loi käsitteen "lahkoton isänmaallisuus" ja vaati valtion ja uskonnon erottamista toisistaan. Hän perusteli mielipidettään ajatuksellaan "isänmaanrakkaus on usko". Monet ajattelijat, pääasiassa syyrialaiset, seurasivat hänen jalanjälkiään perustaen erilaisilla isänmaallisia salaseuroja. Näistä salaseuroista tunnetuin oli vuonna 1875 perustettu "Beirutin salaseura", jolle syntyi nopeasti eri haaroja Damaskokseen, Tripolin ja Sidoniin. Tämä salaseura oli todiste esinationalististen liikkeen nopeasta noususta Lähi-idässä. Laaja maroniittikristillisen älymystön maahanmuutto Egyptiin edesauttoi nationalistisen liikkeen kasvua arabimaailmassa, koska Muhammad Ali Paššan johtamassa Egyptissä oli laajempi ilmaisunvapaus, kuin heidän kotimaassaan Syyriassa.

Arabinationalismin nousu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arabinationalistien poliittiset asenteet olivat maltillisia ensimmäistä maailmansotaa edeltävinä vuosina. He vaativat lähinnä uudistuksia, kuten laajempaa autonomiaa arabeille Ottomaanien valtakunnassa, laajempaa arabian kielen käyttöoikeutta opetuksessa ja arabiasevelvollisten rauhanaikaisessa valtakunnallisessa asepalveluksessa. Aatteessa oli nähtävissä radikalisoitumista Ottomaanien valtakunnassa vallankumouksen vuonna 1908 tehneiden nuorturkkilaisten julkaistua turkkilaistamisohjemansa. Kuitenkaan arabinationalismi ei vielä ollut mikään joukkoliike, ei edes Syyriassa, jossa sillä oli vankin kannatus. Monet arabit olivat lähinnä uskollisia uskonnolleen, heimolleen, lahkoilleen tai paikallishallinnoilleen. Arabinationalismin vahvimmat kilpailijat olivat nuorturkkilaisten ottomanismi ja pan-islamilaisuus eli varhainen islamismi.

Vuonna 1913 joukko arabiajattelijoita ja poliitikkoja kokoontui Pariisiin ensimmäiseksi Arabikongressiksi. Kongressi loi vaatimukset suuremmasta itsehallinnosta Ottomaanien valtakunnassa. He vaativat myös, että arabiasevelvollisten ei tarvitsi palvella muilla Ottomaanien valtakunnan alueilla, kuin arabien, paitsi sodan aikana.

Kansallismieliset ajatukset ja tunteet tulivat enemmän esille Ottomaanien valtakunnan hajoamisen aikoihin. Turkkilaisvastaisuus voimistui Jamal Paššan aloitettua salaseurojen julmat vainot, joissa surmattiin useita isänmaallisia ajattelijoita vuosina 19151916. Samaan aikaan britit yllyttivät šarif Husainin aloittamaan arabien kansannousun ensimmäisen maailmansodan aikana. Ottomaanit kukistettiin ja Husainin pojan, prinssi Feisal ibn Husseinin johtamat arabikapinalliset valtasivat Damaskoksen 1918. Yritys yhdistää arabit Faisalin johtamaksi Syyrian kuningaskunnaksi jäi lyhytaikaiseksi.

Sodan aikana britit olivat tukeneet voimakkaasti arabinationalistista aatetta ja ideologiaa, jotta se toimisi aseena ja voimana Ottomaanien valtakuntaa vastaan. Kuitenkin salainen Ranskan ja Ison-Britannian välinen Sykes–Picot sopimus jakoi itäiset arabialueet näiden kahden suurvallan välillä. Maailmansotien välisenä aikana ja brittiläisenä mandaattiaikana, jolloin arabimaailman oli jäänyt ranskalaisen ja brittiläisen siirtomaahallinnon alle, arabinationalismista tuli tärkeä siirtomaahallinnon vastainen liike ja oppositio brittiläistä hallintoa vastaan.

Gamal Abdel Nasser ja Nikita Hruštšov

Tärkeitä arabinationalistisia ajattelijoita maailmansotien välisenä aikana olivat Amin al-Rihani, Constantin Zureiq, Zaki al-Arsuzi, Michel Aflaq ja Sati' al-Husri.

Tähän aikaan arabinationalismin kilpailevia ideologioita olivat islamismin ja paikallisnationalismin lisäksi libanonilainen nationalismi, joka voimistui erityisesti maroniittikristittyjen ajattelijoiden ja poliitikkojen keskuudessa. Myös suur-syyrialainen nationalismi, jota erityisesti kehitti Anton Saadeh, sai kannatusta Syyriassa ja Libanonissa. Kommunismistakin oli tullut merkittävä ideologinen voima, ensimmäiseksi ja erityisesti Irakissa, mutta myöhemmin myös Syyriassa ja jossain määrin Egyptissäkin. Vaikka arabikommunismi olikin vihamielinen panarabialaisille ajatuksille ja poliittisille projekteille, ei se kuitenkaan ollut täysin ristiriidoissa nationalismin keskeisten vaatimusten kanssa.

Tunnettuja arabinationalistisia johtajia ovat olleet Egyptin presidentti Gamal Abdel Nasser, Algerian johtaja Ahmed Ben Bella, Libyan presidentti Muammar Gaddafi, Syyrian presidentti Hafez al-Assad ja entinen Irakin presidentti Saddam Hussein.

Egypti ja Syyria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1958 Egyptin ja Syyrian valtiot päättivät muodostaa uuden yhteisen valtion ja kansakunnan, Yhdistynyt Arabitasavalta. Tarkoituksena oli myös liittää Pohjois-Jemen valtioliittoon, mutta Yhdistynyt Arabitasavalta ehti kaatua vuonna 1961 tapahtuneeseen Syyrian sotilasvallankaappaukseen. Näin ollen valtioliittoon jäi vain Egypti, joka oli ollut koko valtioliiton keskus. Nimittäin Egyptin presidentti Nasser toimi valtioliiton johtajana ja Egyptin pääkaupunki Kairo toimi myös valtioliiton pääkaupunkina. Yhdistyneen Arabitasavallan rooli arabinationalismin johtavana valtiona herätti vastustusta Tunisiassa, kun Tunisian presidentti Habib Bourguiba boikotoi sen vuoksi 13. syyskuuta 1965 alkanutta arabimaiden huippukokousta Casablancassa. Egypti käytti Yhdistynyttä Arabitasavaltaa virallisena nimenään Nasserin kuolemaan vuoteen 1971 saakka.[1]

Baath-puolue[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arabinationalistit yleisesti torjuivat uskonnon poliittisen identiteetin pääelementtinä ja vahvistivat arabien yhtenäisyyttä huolimatta paikallisidentiteetistä. Tosiasia kuitenkin oli se, että suurin osa arabeista oli muslimeita, ja tämä olikin tärkeä rakennusaines uutta kansallista arabi-identiteettiä luodessa.

Esimerkkinä tästä toimi Michel Aflaqin, yhdessä Salah al-Din al-Bitarin ja Zaki al-Arsuzin kanssa, perustama Baath-puolue. Aflaq, joka oli itse kristitty, piti islamia osoituksena "arabien viisaudesta". Hän sanoi mm. näin: "Muhammad oli kaikki arabit pienoiskoossa, joten olkoon kaikki arabit tänään Muhammadeja". Koska arabit olivat aikanaan saavuttaneet suurimman kunniansa islamin laajentumisen kautta, islam oli nähtävissä maailmanlaajuisen viestin lisäksi osoituksena arabikansojen maallisesta neroudesta. Islam oli antanut arabeille "kunniakkaan menneisyyden", joka taas oli aivan erilainen kuin "häpeällinen nykyisyys". Nykyajan arabien ongelmat johtuivat siitä, että arabit olivat poikenneet "ikuisesta ja täydellistä symbolista", islamista. Arabit tarvitsivat "renessanssin", jota myös sana "baath" tarkoittaa.[2]

Kautta Lähi-idän, paikallisnationalismi-ja uskollisuus ensimmäisen maailmansodan jälkeisissä valtioissa, kuten Syyriassa, Libanonissa ja Irakissa, osittain kilpailivat ja osittain elivät rinnakkain laajemman arabinationalismin kanssa. Esimerkiksi Libanonissa jotkut libanonilaiset kansallismieliset ryhmät, erityisesti maroniitit, hylkäävät arabi-identiteetin samalla, kun taas toiset omaksuvat arabi-identiteetin keskeiseksi osaksi omaa maailmankuvaansa.

Merkittäviä arabinationalistisia ajattelijoita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Käki, Matti & Kojo, Pauli & Räty, Ritva: Mitä Missä Milloin 1967. Kansalaisen vuosikirja, s. 8. Otava, 1966.
  2. "Michel 'Aflaq." Biographies. Answers Corporation, 2006. Answers.com 08 Feb. 2008. http://www.answers.com/topic/michel-aflaq