Anzion maihinnousu

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Anzion maihinnousu
Osa Italian taisteluja toisessa maailmansodassa
Yhdysvaltain joukkoja nousemassa maihin Anziossa
Yhdysvaltain joukkoja nousemassa maihin Anziossa
Päivämäärä:

22. tammikuuta5. kesäkuuta 1944

Paikka:

Anzio, Italia

Lopputulos:

Liittoutuneiden voitto

Osapuolet

Liittoutuneet:
 Yhdysvallat
 Yhdistynyt kuningaskunta
 Kanada

 Saksa
Italia

Komentajat

Yhdistynyt kuningaskunta Harold Alexander
Yhdysvallat Mark W. Clark
Yhdysvallat John P. Lucas
Yhdysvallat Lucian Truscott

Saksa Albert Kesselring
Saksa Eberhard von Mackensen

Vahvuudet

36 000 sotilasta
(22. tammikuuta)
150 000 sotilasta (toukokuun lopulla)

20 000 sotilasta
(22. tammikuuta)
135 000 sotilasta (toukokuun lopulla)

Tappiot

22. toukokuuta mennessä:
4 400 kaatunutta
18 000 haavoittunutta
6 800 vangittua tai kadonnutta

Yhteensä: 29 200

22. toukokuuta mennessä:
5 500 kaatunutta
17 500 haavoittunutta
4 500 vangittua tai kadonnutta

Yhteensä: 27 500

Anzion maihinnousu (myös koodinimellä operaatio Shingle) oli liittoutuneiden ja Saksan välillä käyty taistelu toisessa maailmansodassa. Taistelu käytiin Etelä-Italiassa.

Maihinnousu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kenraali Mark W. Clarkin saatua Monte Cassinoon kohdistuneilla hyökkäyksillään siirrettyä saksalaisten reservit pois Roomasta teki kenraali John P. Lucasin komentama Yhdysvaltain VI armeijakunta maihinnousun Anzion ja Nettunon väliselle alueelle, mistä joukot etenivät Gustav-linjaa puolustaneiden saksalaisjoukkojen selustaan. Joukkojen tehtävänä oli katkaista yhteydet Rooman kaakkoispuolella Colli Lazialissa ja uhata Saksan XIV armeijakunnan selustaa.[1]

Maihinnousuoperaatio Shingle alkoi 22. tammikuuta 1944 Yhdysvaltain VI armeijakunnan noustessa maihin. Anzioon, noin sata kilometriä Roomasta etelään, perustettiin sillanpääasema. Maihinnousun tukena olleet neljä kevyttä risteilijää sekä 24 hävittäjää vaiensivat rannikkopatterit, ja rantaa puolustaneet kaksi saksalaispataljoonaa lyötiin pois ranta-alueelta. Päivän loputtua oli Yhdysvaltain laivaston kontra-amiraali Frank Lowryn ja kuninkaallisen laivaston kontra-amiraali Thomas Troubridgen komentamasta laivasto-osastosta toimitettu maihin kaikkiaan 36 034 sotilasta, 3 069 ajoneuvoa ja 90 prosenttia armeijakunnan kalustosta. Armeijakunnan joukkoihin kuuluivat Britannian 1. jalkaväkidivisioona, Yhdysvaltain 3. jalkaväkidivisioona, rykmentti ja pataljoona maahanlaskujoukkoja, kolme pataljoonaa rangereita sekä kommandoprikaati. Tappioina liittoutuneet kärsivät 13 kaatunutta, 44 kadonnutta ja lähes sata haavoittunutta.[2]

Huolimatta alkuvaiheen vastarinnan heikkoudesta liittoutuneiden varovainen armeijakunnan komentaja John P. Lucas katsoi tarpeelliseksi odottaa sillanpääaseman vahvistumista. Tämä tarjosi saksalaisille mahdollisuuden siirtää omia joukkoja alueelle, ja taistelusta tuli pitkä ja verinen. Liittoutuneet pystyivät murtamaan saksalaisten puolustuksen alueella vasta viiden kuukauden taistelujen jälkeen toukokuussa 1944.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Bauer, Eddy s. 362–363
  2. Bauer, Eddy s. 367

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä sotaan tai sodankäyntiin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.