Anioni

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Anioni on negatiivinen ioni eli atomi tai molekyyli, joka on vastaanottanut elektroneja. Nimi tulee siitä, että johdettaessa sähköä sulaan suolaan, suolan anionit liikkuvat anodille, jossa ne luovuttavat elektroninsa ja hapettuvat.

Anionit ovat nukleofiilisiä ja emäksisiä, mutta nämä ominaisuudet vaihtelevat anionista riippuen. Esimerkiksi hiilen anionit, karbanionit, ovat niin voimakkaasti emäksisiä, ettei niitä voi pitää vesiliuoksessa, koska vesi on liian hapanta — vaaditaan täysin hapoton (protoniton) liuotin, jotta karbanioneja voi havaita. Vastaesimerkkinä on kloridi, joka on niin lievästi emäksinen anioni, että se on täysin vakaa vesiliuoksessa.

Nukleofiilisyydelläkin on ääripäänsä. Esimerkiksi t-butyylianioni on myös nukleofiili, ja reagoi elektrofiilien, kuten karbonyylien kanssa (karbonyylistä tulee t-butyylialkoholi). On kuitenkin erittäin voimakkaita typpianioniemäksiä, kuten LDA (litiumdi-isopropyyliamidi, (C3H7)2N-Li)), jotka eivät pysty reagoimaan elektrofiilien, kuten karbonyylien kanssa. LDA:n tapauksessa isopropyyliryhmät vievät niin paljon tilaa, ettei typellä ole tilaa reagoida suuremman elektrofiilin kanssa.

Anionien nimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksiatomisten anionien nimet muodostetaan alkuaineen latinalaisesta nimestä päätteellä -idi, esimerkiksi kloorikloridi ja oxygenium (happi) – oksidi. Sellaisten moni­atomisten anionien nimissä, joissa on mukana happi­atomeja, on yleensä pääte -aatti tai -iitti, jolloin -aatti -loppuisessa anionissa on happeen sitoutuneen alkuaineen hapetusluku on suurempi kuin -iitti -loppuisessa, esi­merkiksi sulfaatti SO42- (rikin hapetusluku +VI) ja sulfiitti SO32- (rikin hapetusluku +IV).[1] Ioniyhdisteiden niminä käytetään yhdys­sanoja, joissa ensimmäisenä osana on kationin (useimmiten sama kuin alku­aineen) ja jälkimmäisenä anionin nimi, esimerkiksi natriumkloridi, jossa kationina on natrium­ioni Na+ ja anionina kloridi-ioni Cl-.

Anioneja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anioneja
aluminaatti Al(OH4), AlO2
amidi NH2
arsenaatti AsO43−
arseniitti AsO33−
asetaatti CH3COO
bromaatti BrO3
bromidi Br
dikromaatti Cr2O72−
divetyfosfaatti H2PO4
fluoridi F
formiaatti HCOO
(orto)fosfaatti PO43−
fosfidi P3−
hydridi H
hydroksidi OH
hypokloriitti ClO
jodaatti IO3
jodidi I
karbonaatti CO32−
kloraatti ClO3
kloridi Cl
kloriitti ClO2
kromaatti CrO42−
metafosfaatti PO3
monovetyfosfaatti HPO42−
nitraatti NO3
nitridi N3−
nitriitti NO2
oksalaatti C2O42−
oksidi O2−
perkloraatti ClO4
permanganaatti MnO4
peroksidi O22−
silikaatti SiO44−, SiO32−
sulfaatti SO42−
sulfidi S2−
sulfiitti SO32−
syanidi CN
tiosulfaatti S2O32−
tiosyanaatti SCN
vetykarbonaatti HCO3
vetysulfaatti HSO4
vetysulfidi HS
vetysulfiitti HSO3

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Antti Kivinen & Osmo Mäkitie & Lauri Niinistö & Jaakko Sivula: Epäorgaanisen kemian nimistö, s. 22–23. Suomen Kemian Seura, 1972. ISBN 951-9223-13-4.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä kemiaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.