Amintore Fanfani
| Amintore Fanfani | |
|---|---|
 |
|
| Italian pääministeri | |
| Presidentti | Francesco Cossiga |
| Edeltäjä | Bettino Craxi |
| Seuraaja | Giovanni Goria |
| Presidentti | Sandro Pertini |
| Edeltäjä | Giovanni Spadolini |
| Seuraaja | Bettino Craxi |
| Presidentti |
Giovanni Gronchi Antonio Segni |
| Varapääministeri | Attilio Piccioni |
| Edeltäjä | Fernando Tambroni |
| Seuraaja | Giovanni Leone |
| Presidentti | Giovanni Gronchi |
| Varapääministeri | Antonio Segni |
| Edeltäjä | Adone Zoli |
| Seuraaja | Antonio Segni |
| Presidentti | Luigi Einaudi |
| Edeltäjä | Giuseppe Pella |
| Seuraaja | Mario Scelba |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 6. helmikuuta 1908 Pieve Santo Stefano |
| Kuollut | 20. marraskuuta 1999 (91 vuotta) Rooma |
| Tiedot | |
| Puolue | Italian kristillisdemokraattinen puolue |
Amintore Fanfani (6. helmikuuta 1908 – 20. marraskuuta 1999) oli italialainen poliitikko ja kirjailija. Hän edusti sodan jälkeen kristillisdemokraattista puoluetta (Democrazia Cristiana), kuuluttuaan sitä ennen 1930-luvun alusta fasistipuolueeseen.[1]
Hän toimi viisi eri kertaa Italian pääministerinä vuosina 1954, 1958–1959, 1960–1963, 1982–1983 ja 1987. Fanfani oli myös viisinkertainen senaatin puheenjohtaja vuosina 1968–1973, 1976–1982 ja 1985–1987.
Hän oli 1965–1966 YK:n yleiskokouksen puheenjohtaja. Fanfani toimi myös virkaatekevänä tasavallan presidenttinä kaksi kertaa, vuonna 1971 yhdeksän päivän ajan ja vuoden 1978 kesällä 25 päivää.
Fanfani oli koulutukseltaan kansantaloustieteen tohtori. 1930-luvulla hän julkaisi useita kansantaloutta ja politiikkaa sivuavia teoksia. Sodan aikana hän pakeni Sveitsiin 17. syyskuuta 1943, saksalaisten komennettua kaikki miehittämällään alueella olevat italialaiset sotilaat ilmoittautumaan palvelukseen.[1] Palattuaan 1945 hän alkoi osallistua kristillisdemokraattien liberaalin siiven toimintaan. Puoluetoimistotehtävistä hänet nostettiin 1947 de Gasperin hallituksen työ- ja sosiaaliministeri, mistä alkoi hänen monipuolinen ministeriuransa. 1951 hänet nimitettiin maatalousministeriksi, 1953 sisäasiainministeriksi ja 1954 ensi kertaa pääministeriksi.[2] Fanfanin kristillisdemokraattinen hallitus nimitettiin 18. tammikuuta 1954 ja se jätti eronpyyntönsä alle kaksi viikkoa myöhemmin 30. tammikuuta.[3]
Presidentti Giovanni Leone nimitti Fanfanin Italian senaatin elinikäiseksi jäseneksi (senatore a vita) vuonna 1972 mikä on nähty hyvityksenä siitä että Fanfanin yritys tulla valituksi presidentiksi edellisenä vuonna oli epäonnistunut, jolloin hänen oli pakko luovuttaa ehdokkuutensa juuri Leonelle.[1] Fanfani jatkoi työtä senaatissa kuolemaansa saakka.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Formigoni, Guido: Fanfani, Amintore Dizionario Biografico degli Italiani. 2017. Viitattu 13.12.2018. (italiaksi)
- ↑ Huovinen, Pentti ja Siikala, Kalervo (toim.): Maailmanpolitiikan kasvot, s. 49. Helsinki: Weilin & Göös, 1963.
- ↑ Harjulehto, Seppo: Mitä Missä Milloin 1955, s. 23. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1954.
| ||||||||||
| ||||||||||||||||||||||||||
