Ero sivun ”Elinsiirto” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
[arvioimaton versio][arvioimaton versio]
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
p otsikkofix
EmausBot (keskustelu | muokkaukset)
Rivi 90: Rivi 90:
[[id:Transplantasi organ]]
[[id:Transplantasi organ]]
[[be:Транспланталогія]]
[[be:Транспланталогія]]
[[be-x-old:Трансплянталёгія]]
[[bs:Transplantacija]]
[[bs:Transplantacija]]
[[bg:Трансплантация]]
[[bg:Трансплантация]]

Versio 10. maaliskuuta 2011 kello 00.25

Elinsiirto tarkoittaa lääketieteellistä toimenpidettä, jossa potilaan kehoon siirretään kokonainen tai osittainen elin, joka on saatu joko luovuttajalta tai potilaan omasta kehosta. Elinsiirtoja suoritetaan vaikeimpien munuais-, maksa-, sydän- ja keuhkosairauksien hoidossa. Lisäksi niitä voidaan käyttää esimerkiksi palovammoissa (ihonsiirto), verisyövissä (luuytimensiirto) ja sarveiskalvon vioissa (sarveiskalvonsiirto). Elinsiirron jälkeen potilas joutuu yleensä käyttämään hylkimisenestolääkitystä, jotta potilaan immuunipuolustus ei hyökkäisi siirteen soluja vastaan.

Elinsiirtojen tyypit

  • Autografti on samassa yksilössä paikasta toiseen siirretty kudos tai elin. Esimerkkejä ovat ihonsiirrot ja veren kantasolujen siirto pahanlaatuisten veritautien hoidon yhteydessä.
  • Allografti on saman lajin eri yksilöiden välillä siirretty kudos tai elin. Suurin osa elinsiirroista on allografteja.
  • Ksenografti on toisen lajin yksilöstä saatu elinsiirre, esimerkiksi sian sydämestä otettu biologinen läppäsiirre.[1]

Siirrettävät elimet

Rintakehän elimet

  • Sydän: Sydämensiirtoja on tehty maailmalla vuodesta 1967 ja Suomessa vuodesta 1985. Yleisimmät syyt sydämensiirtoon Suomessa ovat laajentava ja iskeeminen kardiomyopatia. Nykyään noin 80 prosenttia siirtosydämen saaneista potilaista on elossa vuoden kuluttua.[2]
  • Keuhko: Keuhkoja voidaan siirtää kerrallaan yksi tai kaksi kappaletta. Yleisimmät syyt keuhkonsiirtoon Suomessa ovat keuhkofibroosi, alfa1-antitrypsiinin puutos, pulmonaalihypertensio ja keuhkoahtaumatauti. Keuhkosiirteen kanssa tapahtuu enemmän hyljintäreaktioita kuin muiden kiinteiden siirteiden yhteydessä. Keuhkonsiirtopotilaista noin 70 prosenttia on elossa vuoden kuluttua leikkauksesta.[2]
  • Sydän ja keuhko(t): Sydämen ja keuhkojen yhteissiirto voidaan tehdä esimerkiksi silloin, jos synnynnäinen sydänvika on ehtinyt vioittaa keuhkoverenkiertoa tai keuhkosairauteen liittyy sydänvika. Kyseessä on suuri toimenpide, josta elossa on vuoden kuluttua noin 60 prosenttia.[2]

Vatsan alueen elimet

  • Munuainen: Munuaisensiirto on loppuvaiheen munuaissairauksien paras hoito. Munuaisensiirtojen kolme yleisintä syytä Suomessa ovat diabetes, polykystinen munuaissairaus ja glomerulonefriitti. Nykyisin Suomessa tehdyistä munuaissiirteistä 94 prosenttia toimii vuoden kuluttua leikkauksesta, ja näistä puolet yli 20 vuotta.[2]
  • Maksa: Maksansiirtojen yleisimmät aiheet maailmalla ovat alkoholimaksakirroosi ja C-hepatiitti. Sen sijaan Suomessa tavallisimmat siirron syyt olivat vuonna 2004 primaarinen biliaarinen kirroosi (PBC), primaarinen sklerosoiva kolangiitti (PSC) sekä maksan toiminnan äkillinen pettäminen aikuisilla ja sappitieatresia lapsilla. Maksansiirtopotilaista viiden vuoden kuluttua elossa on yli 80 prosenttia.[2]
  • Haima: Haimansiirron aiheena on insuliiniriippuvainen diabetes, ja leikkauksessa diabeetikolle siirretään insuliinia tuottava uusi haima. Ongelmana on siirron jälkeen välttämätön elinikäinen immunosuppressiolääkitys, joka on useimmiten huonompi vaihtoehto kuin jatkuva insuliinin pistäminen. Siksi katsotaan, että haimansiirtoja pitäisi tehdä lähinnä niille diabeetikoille, joilla on ennestään elinsiirre (yleensä munuainen) ja jotka jo käyttävät immunosuppressiolääkkeitä. Vuoden kuluttua leikkauksesta ehkä noin 70-80 prosenttia siirteistä toimii. Ensimmäinen haimansiirto suoritettiin vuonna 1966.[3] Suomessa tehtiin ensimmäinen haimansiirto vuonna 2010.[4]
  • Ohutsuoli: Ohutsuoli on muita kiinteitä elimiä vaikeampi siirtää, koska se sisältää bakteerikasvustoa ja vahvan immuunipuolustuksen, joista edellinen voi aiheuttaa siirronjälkeisiä infektioita ja jälkimmäinen johtaa hylkimisreaktioon. Ohutsuolensiirtoja yritettiin jo 1960-luvulla, mutta ensimmäinen siirto, josta potilas selvisi hengissä pidemmällä aikavälillä, tehtiin vasta vuonna 1988 Saksassa. Ohutsuolensiirron aihe on suolen toiminnan pettäminen, mikä johtaa lyhyt suoli-oireyhtymään ja tekee henkilön riippuvaiseksi parenteraalisesta ruokinnasta. Yleisimpiä ohutsuolen siirtoon johtavia sairauksia ovat nekrotisoiva enterokoliitti, mesenteeritromboosi, gastroskiisi, volvulus, vamma ja Crohnin tauti. Elossaololukujen vuoden kuluttua siirrosta on raportoitu olevan noin 50-80 prosenttia, lähteestä riippuen. Ohutsuolensiirtoja tehtiin Yhdysvalloissa 116 kappaletta vuonna 2003; Suomessa on onnistuttu tekemään ensimmäinen suolensiirto HUS:n Lastenklinikassa.[5] [6]
Sarveiskalvosiirre, tikit näkyvät valkoisina.

Muut elimet

  • Sarveiskalvo: Sarveiskalvonsiirto on yksi parhaiten onnistuvista elinsiirroista. Toimenpiteessä luovuttajan sarveiskalvo ommellaan vaurioituneen tilalle paikallispuudutuksessa. Yleisimmät syyt siirtoon ovat sarveiskalvon kartiopullistuma (keratokonus) sekä tapaturmat ja tulehdukset, jotka jättävät arpia sarveiskalvoon.[1]
  • Iho, myös kasvot: Ihonsiirtoja käytetään esimerkiksi palovammojen hoidossa, jolloin henkilön omaa ihoa siirretään palaneen ihon tilalle. Myös kuolleelta luovuttajalta saatua ihoa voidaan käyttää palaneen ihon suojana. Ensimmäinen kasvojensiirto tehtiin Ranskassa 27. marraskuuta 2005.[7]
  • Käsi: Ensimmäinen kädensiirto tehtiin Ranskassa vuonna 1998 Clint Hallam-nimiselle miehelle. Siirretty käsi toimi noin kaksi ja puoli vuotta, kunnes se potilaan pyynnöstä poistettiin vuonna 2001.[8] Kädensiirtoja on tähän päivään mennessä tehty jo kymmeniä ja niiden pääaiheena on yleensä molempien käsien amputaatio.[9]
  • Penis: Ensimmäinen peniksensiirto tehtiin Kiinassa syyskuussa 2005. Siirretty penis alkoi virtsaamisen ja verenkierron suhteen toimia, mutta se poistettiin kaksi viikkoa myöhemmin "psykologisista syistä".[10]

Kudokset, solut ja nesteet

  • Luuydin tai veren kantasolut: Ensimmäiset luuytimensiirrot ihmiselle tehtiin 1950-luvun lopulla, mutta tulokset olivat huonoja. Veren kantasoluja alettiin käyttää pahanlaatuisten veritautien kuten leukemian ja myelooman hoidossa 1970-luvulta alkaen. Potilaalle voidaan siirtää luuydintä joko häneltä itseltään tai toiselta henkilöltä. Luuytimen siirrot aloitettiin Suomessa vuonna 1981 ja nykyään noin 60 prosenttia potilaista paranee hoidolla pysyvästi.[11]
  • Veri: Verensiirrossa siirretään verta tai jotain sen osakomponenttia ihmisestä toiseen. Verensiirtoja voidaan käyttää esimerkiksi anemian hoidossa tai henkilön menetettyä verta vamman tai leikkauksen yhteydessä. Nykyään siirretään useimmiten kokoveren sijasta jotain veren komponenttia, esimerkiksi punasoluja tai verihiutaleita.
  • Luu: Luusiirteitä käytetään yleisesti auttamaan hitaasti luutuvien murtumien paranemista ja korvaamaan luupuutoksia murtumissa, tekonivelleikkauksissa ja luukasvainten hoidossa. Potilaan omaa luuta voidaan käyttää esimerkiksi nivelien ja selän jäykistysleikkauksissa, mutta jos luupuutos on suuri, oma luusiirre ei riitä. Tällöin tarvitaan autograftiluuta luupankista. Siirretty luu sulautuu tai kasvaa vähitellen kiinni ympäröivään luuhun.[1]
Mitraaliläppäleikkaus.
  • Sydänläppä: Sydämessä on neljä läppää, jotka voivat vioittua ja johtaa läpän ahtautumiseen tai vuotamiseen. Läppävikoja voidaan hoitaa vaihtamalla viallisen läpän tilalle tekoläppä tai läppäsiirre. Siirrettävät läpät voidaan ottaa joko omasta sydämestä (autografti), toisen ihmisen sydämestä (homografti) tai eläimestä, yleisimmin siasta tai naudasta (ksenografti). Ensimmäiset homograftiläppäleikkaukset tehtiin vuonna 1962. Autograftileikkaus voidaan tehdä esimerkiksi siten, että viallinen aorttaläppä korvataan omalla keuhkovaltimoläpällä ja poistetun tilalle asennetaan toiselta henkilöltä otettu keuhkovaltimoläppä.[12]
  • Verisuoni
  • Langerhansin saarekesolut: Tyypin 1 diabeteksessa insuliinia tuottavat haiman Langerhansin saarekkeiden beetasolut ovat tuhoutuneet. Tutkijat ovat etsineet keinoja, joilla beetasoluja voisi siirtää diabeetikon kehoon oman insuliinituotannon käynnistämiseksi. Vuonna 2000 osoitettiin, että eristettyjen allogeenisten saarekkeiden ruiskuttaminen verenkiertoon palauttaa riittävän insuliininerityksen.[13] Pohjoismainen saarekesiirtoverkosto aloitti toimintansa vuonna 2000, mutta saarekesiirtoja ei kuitenkaan toistaiseksi tehdä Suomessa.[14]

Luovuttaja

Elinsiirtojen määrää rajoittava tekijä on yleensä pula luovuttajista. Luovuttajana toimii lähes aina aivokuollut henkilö. Poikkeuksen tähän muodostaa munuaisensiirto, jolloin luovuttajana voi toimia myös elossa oleva potilaan läheinen sekä erikoistapauksissa maksansiirto, jossa regeneraatiokykyinen maksa voidaan pilkkoa osiin ja siirtää toinen puolikas takaisin luovuttajalle ja toinen siirtoa tarvitsevalle. Myös luuydintä ja verta voi luovuttaa elävä henkilö. Suomessa SPR:n Veripalvelu ylläpitää veripankkia ja luuydinluovutusrekisteriä.

Hyljintä

Kun vierasta kudosta oleva elin siirretään ihmiselimistöön, immuunipuolustusjärjestelmä hyökkää sen kimppuun. Hyljintäreaktioita on olemassa kolmentyyppisiä.

  • Hyperakuutti hyljintä on minuuttien sisällä tapahtuva reaktio, jossa veri hyytyy verisuonten seinämiin ja pysäyttää siirteen verenkierron. Tällainen reaktio voi syntyä, jos potilas on aikaisemmin herkistynyt siirteen HLA-antigeeneille tai kyseessä on toisesta lajista otettu siirre eli ksenografti. Reaktion estämiseksi tehdään sopivuuskokeet luovuttajan ja vastaanottajan välillä ennen elinsiirtoa.
  • Akuutti hyljintä tapahtuu yleensä kolmesta vuorokaudesta kolmeen kuukauteen leikkauksen jälkeen. Kyseessä on T-soluvälitteinen reaktio, joka voidaan nykyään hoitaa tehokkaasti hyljinnänestolääkityksellä. Hoitamattomana akuutti hyljintä johtaa verisuonten vaurioitumiseen ja tukkeutumiseen.
  • Krooninen hyljintä on pidemmällä aikavälillä ilmenevä reaktio, jonka mekanismit ovat epäselviä. Ilmeisesti kyseessä on verisuonten seinämien lievä tulehdus, joka johtaa suonten vaurioitumiseen ja ateroskleroosiin. Elimissä esiintyy myös muita muutoksia kuten fibroosia. Kroonista hyljintää ei voi tällä hetkellä hoitaa muuten kuin uudella elinsiirrolla. Kroonisen hyljinnän vuoksi menetetään vuosittain 3–4 prosenttia kaikista toimivista siirteistä.[15]

Hyljinnänestolääkitys

Kiinteiden elinten siirrot edellyttävät yleensä elinikäistä hylkimisenesto- eli immunosuppressiolääkitystä. Lääkitys perustuu yleensä 2-3 lääkkeen samanaikaiseen käyttöön; yleisin yhdistelmä on kalsineuriinin estäjä (syklosporiini tai takrolimuusi), nukleotidisynteesin estäjä (atsatiopriini tai mykofenolaattimofetiili) ja glukokortikoidi (metyyliprednisoloni tai prednisoloni). Luun-, luuytimen- ja sarveiskalvonsiirroissa pysyvä immunosuppressiivinen lääkitys ei yleensä ole tarpeen.[16]

Historia

  • 1668: Ensimmäinen onnistunut (luotettavasti raportoitu) luunsiirto (raportoinut hollantilainen kirurgi Job van Meekeren)[17]
  • 1905: Ensimmäinen onnistunut sarveiskalvonsiirto (lääkärinä toimi Eduard Zirm, Olomouc, Tšekkoslovakia (nyk. Tšekin tasavalta))[18]
  • 1954: Ensimmäinen onnistunut munuaisensiirto (Joseph Murray, Boston, USA)
  • 1966: Ensimmäinen onnistunut haimansiirto (Richard Lillehei ja William Kelly, Minnesota, USA)[19]
  • 1967: Ensimmäinen onnistunut maksansiirto (Thomas Starzl, Pittsburgh)
  • 1967: Ensimmäinen onnistunut sydämensiirto (Christiaan Barnard, Kapkaupunki, Etelä-Afrikka)[20]
  • 1981: Ensimmäinen onnistunut sydämen- ja keuhkonsiirto (Bruce Reitz, Stanford)
  • 1983: Ensimmäinen onnistunut keuhkolohkonsiirto (Joel Cooper, Toronto)
  • 1986: Ensimmäinen onnistunut kahden keuhkon siirto (Joel Cooper, Toronto)
  • 1987: Ensimmäinen onnistunut keuhkonsiirto (Joel Cooper, St. Louis)
  • 1998: Ensimmäinen onnistunut kädensiirto (Lyon, Ranska)[8]
  • 2005: Ensimmäinen onnistunut osittainen kasvonsiirto (Ranska)[7]
  • 2005: Ensimmäinen onnistunut peniksensiirto (Kiina)[10]

Elinsiirrot Suomessa

Elinsiirrot aloitettiin Suomessa munuaisensiirrolla vuonna 1964. Nykyään maassa tehdään vuosittain noin 150-190 munuaisensiirtoa, 50 maksansiirtoa, 30 sydämensiirtoa, yli 200 sarveiskalvonsiirtoa ja 125 luuytimen- tai veren kantasolujen siirtoa. Suomessa tehtyjen elinsiirtojen tulokset ovat kansainvälisesti mitattuna erittäin hyvätasoisia: munuaissiirteen saaneista elossa on viiden vuoden kuluttua 91 prosenttia, maksansiirtopotilaista 80–90 prosenttia ja sydänsiirtopotilaista noin 70 prosenttia. Toistaiseksi Suomessa ei siirretä haimaa tai ohutsuolta, vaikka molemmat ovat teknisesti mahdollisia. Vaikka elinten luovuttajien määrä Suomessa on muihin länsimaihin verrattuna ollut kohtuullinen, luovuttajista esimerkiksi munuaisen- ja maksansiirtoon on jatkuvasti pulaa. Keskimääräinen jonotusaika 2000-luvulla ensimmäiseen munuaisensiirtoon on ollut noin vuosi ja maksansiirtoon 45 päivää. Munuaisensiirtojen tarve kasvaa tulevaisuudessa, kun tyypin II diabeteksen esiintyvyys ja dialyysihoidon tarve lisääntyvät.[2][9]

Vuonna 2006 Suomessa tehtiin enemmän elinsiirtoja kuin koskaan aiemmin. Munuaisensiirtoja tehtiin 210, maksansiirtoja 53, sydänsiirtoja 17 ja keuhkonsiirtoja 12. Kaikki Suomen elinsiirrot tehdään pääkaupunkiseudulla HYKS-sairaaloissa: munuaisen- ja maksansiirrot Kirurgisessa sairaalassa, sydämen- ja keuhkonsiirrot Meilahden sairaalassa ja lasten elinsiirrot Lastenklinikalla.[21]

Elinsiirtotoiminnassa Suomessa noudatetaan Lakia ihmisen elimien ja kudoksien lääketieteellisestä käytöstä (101/2001). Lain mukaan kuolleelta ihmiseltä voidaan irrottaa elimiä ja kudoksia, jollei ole syytä olettaa, että vainaja eläessään olisi vastustanut sitä tai että hänen lähiomaisensa tai muu läheinen vastustaisivat sitä. Jos ihminen eläessään on antanut suostumuksensa elimien ja kudoksien irrottamiseen, toimenpide voidaan lain mukaan suorittaa lähiomaisen tai muun läheisen kiellosta huolimatta. Kuitenkin käytännössä lääkintähenkilöstö noudattaa usein lähiomaisten tahtoa ja jättää läheisten vastustuksesta elinsiirron suorittamatta, vaikka luovuttaja olisi siihen eläessään suostunut.

Jos henkilö toivoo, että hänen elimiään käytettäisiin siirteinä hänen kuolemansa jälkeen, hän voi esimerkiksi täyttää elinluovutuskortin.

Lähteet

  1. a b c Mäkelä AE et al. (2004). "Kudossiirteet ihmisten varaosina." Duodecim 120(11):1410-8.
  2. a b c d e f Salmela K et al (2004). "Elinsiirrot - käypää hoitoa jo 40 vuoden ajan." Duodecim 120(11):1359-69.
  3. Höckerstedt K et al. (1994). "Vatsan alueen varaosat." Duodecim 110(20):1901.
  4. Iltalehti.fi: Hyksissä siirrettiin ensi kertaa haima - potilas voi hyvin
  5. eMedicine, Stuart M Greenstein: Intestinal Transplantation, September 14, 2006.
  6. Lääketieteelllinen aikakauslehti Duodecim 5/2010, pääkirjoitus s.465
  7. a b Kanitakis J et al. (2006). "Clinicopathologic monitoring of the skin and oral mucosa of the first human face allograft: Report on the first eight months." Transplantation 82(12):1610-5. PMID 17198245
  8. a b Dubernard JM et al. (1999). "Human hand allograft: report on first 6 months." Lancet 353(9161):1315-20. PMID 10218530
  9. a b Jalanko H, Mäkisalo H (2004). "Mitä siirrämme tulevaisuudessa?" Duodecim 120(11):1355-7.
  10. a b Hu, W et al. (2006). "A Preliminary Report of Penile Transplantation." Eur Urol. 50(4):851-3. PMID 16930814
  11. Porkka K (2004). "Kantasolujensiirrot." Duodecim 120(11):1391-9.
  12. Verkkala K, Heikkilä L (1999). "Aorttaläpän korjaus ilman tekoläppää." Duodecim 115(2):197
  13. Shapiro AM, Lakey JR, Ryan EA et al (2000). "Islet transplantation in seven patients with type 1 diabetes mellitus using a glucocorticoid-free immunosuppressive regimen." N Engl J Med 343:230-8.
  14. Otonkoski T, Korsgren O, Salmela K (2004). "Diabeteksen korvaushoito beetasoluilla: tulevaisuuden hoitokeino?" Duodecim 120(9):1133-4.
  15. Renkonen R, Häyry P. "Elinten ja kudoksen siirrot". Mikrobiologia ja infektiosairaudet 8.7.2004.
  16. Isoniemi H, Jalanko H (2004). "Elinsiirtolääkkeiden valikoima monipuolistuu." Duodecim 120(11):1371-8.
  17. Job Janszoon Van Meekeren (1682). Observationes Medico-Chirugicae.
  18. Moffatt SL, Cartwright VA, Stumpf TH (2005). "Centennial review of corneal transplantation." Clin Experiment Ophthalmol. 33(6):642-57. PMID 16402960.
  19. Kelly WD et al. (1967) "Allotransplantation of the pancreas and duodenum along with the kidney in diabetic nephropathy". Surgery 61 (6): 827-37. PMID 5338113
  20. Cooper DK (2001). "Christiaan Barnard and his contributions to heart transplantation." J Heart Lung Transplant. 20(6):599-610. PMID 11404164
  21. Lääkärilehden uutisia (Miia Soininen 18.01.2007), Hyks teki ennätysmäärän elinsiirtoja.

Katso myös

Aiheesta muualla

Malline:Link FA