Pappeus

Pappeus (lat. sacerdotium) tarkoittaa yleisesti tehtävää tai toimea, jonka tehtävä on jollakin tapaa uhrien toimittaminen jumaluudelle tai Jumalalle. Niitä, joilla on tällainen tehtävä, nimitetään papeiksi.

Pappeus juutalaisuudessa

Myöhäisessä juutalaisuudessa pappeus oli leeviläisen heimon tehtävä, eli pappeus oli perinnöllistä. Siihen kuului erilaisten eläinuhrien toimittaminen Jerusalemin temppelissä. Papit muodostivat oman yhteiskuntaluokkansa, jonka sisällä oli ylimyspapistoa ja alempaa, köyhempää papistoa.

Pappeus kristinuskossa

Kristillinen näkemys pappeudesta yleensä jakautuu kahteen käsitykseen, kaikkien uskovien yhteiseen pappeuteen ja erityisen pappisviran haltijoiden pappeuteen. Pappeudella viitataan yleiskielessä usein juuri jälkimmäiseen.

Pappeus luterilaisessa kirkossa

Luterilaisessa kirkossa pappeus tai pappisvirka annetaan papiksi vihkimisessä. Piispa vihkii vihittävän pappisvirkaan.

Tällä erityisellä viralla ei niinkään ymmärretä erityistä uhraamisen virkaa, vaan "sananpalveluksen ja sakramenttien jakamisen virkaa". Pappisvirka antaakin oikeuden ja velvollisuuden toimittaa sakramentteja, saarnata ynnä muita oikeuksia.

Kysymys siitä, onko pappeus sakramentti, on epäselvä; se ei kuulu kahden pääsakramentin, kasteen ja ehtoollisen, joukkoon, mutta sillä on monia niille yhteisiä ominaisuuksia, jonka vuoksi sitä on nimitetty myös sakramentiksi:

Siitä syystä pappeja ei kutsuta toimittamaan uhreja kansan puolesta, jotta he niitä toimittamalla ansaitsisivat syntien anteeksiantamuksen, niin kuin lain alaisina elettäessä tehtiin, vaan heidät kutsutaan opettamaan evankeliumia ja jakamaan kansalle sakramentteja. Eikä meillä mitään muuta, leeviläisen pappeuden kaltaista pappeutta olekaan, niin kuin Hebrealaiskirje selvästi (Hebr. 7:11ss.) opettaa. Mutta jos pappeudella tarkoitetaan sananpalveluksen virkaa, meillä ei ole mitään sitä vastaan, että sitä sanotaan sakramentiksi.

Yleinen pappeus, eli kaikkien uskovien yhteinen pappeus, ei sisällä oikeutta sakramenttien toimittamiseen. Siihen kuuluu kuitenkin muun muassa oikeus rukoilla.

Pappeus ortodoksisessa kirkossa

Pappeus (pappeuteen vihkiminen) on yksi ortodoksisen kirkon pyhistä mysteerioista eli sakramenteista. Pappeuteen vihkiminen tapahtuu liturgiassa ja sen ajoittuminen liturgian eri kohtiin riippuu pappeuden asteesta, onko siis kyse alempaan papistoon vihittävästä, diakonista, papista vai piispasta.

Pappeuden alimpiin asteisiin, alempaan papistoon kuuluvat alidiakoni (ipodiakoni) ja lukija. Yleisesti tähän pappeuteen vihkimistä ei enää nykyisin pidetä mysteerion osana. Ylempään papistoon kuuluvat: diakoni, pappi ja piispa.

Piispuus on jakaantunut ortodoksisessa kirkossa kolmeen eri palvelutehtävän mukaiseen kategoriaan: piispa, metropoliitta ja arkkipiispa. Paikalliskirkon johtaja (usein arkkipiispa) on saanut useissa kirkoissa oman arvonimensä, joka voi olla patriarkka, katolikos, paavi tai sitten vain arkkipiispa.

Pappeus on ortodoksisessa kirkossa vain miesten tehtävä. Kristus oli mies ja hänen pappeutensa jätettiin apostoleille ja heiltä se on siirtynyt meille kaikille piispojen ja pappien kautta. Piispat ja papit ovat samalla Kristuksen ikoneja.

Myös ortodoksinen kirkko tuntee kaikkien uskovien yhteisen, kuninkaallisen pappeuden.

Pappeus katolisessa kirkossa

Katolisessa kirkossa, siis Rooman paavin yleismaailmallisen jurisdiktion alla, pappeus on sakramentti. Siinä on kolme astetta, diakonaatti, varsinainen pappeus ja piispuus, jossa ilmenee pappeuden täyteys. Tämä sakramentaalinen pappeus poikkeaa olennaisesti kaikkien kastettujen yleisestä pappeudesta, jonka perusteella kaikki Kristukseen uskovat on kutsuttu julistamaan evankeliumia.

Pappeuden sakramentti voidaan jakaa vain miehille. Tämän kirkon pysyvän opin paavi Johannes Paavali II vahvisti lopullisesti apostolisessa kirjeessään Ordinatio sacerdotalis (1994). Olennaista sen argumenteissa on se, ettei (katolinen) kirkko voi jakaa vihkimyksen sakramenttia naisille, koska sillä ei ole siihen valtaa. Tämä johtuu toisaalta siitä, ettei Kristus itse apostoleiden joukkoon valinnut ketään naista, toisaalta taas siitä, ettei kirkon traditio koskaan ole pitänyt sitä mahdollisena. Paavi muistuttaa kirjeessä myös siitä, ettei pappeus ole mikään kunnia- vaan palvelutehtävä.

Läntisessä katolisuudessa eli latinalaisessa riituksessa diakonaatti laajeni Vatikaanin II kirkolliskokouksen jälkeen siten, että myös naimisissa olevia miehiä voitiin vihkiä pysyviksi diakoneiksi. Muuten tässä riituksessa papeiksi voi vihkiä vain miehiä, jotka vapaaehtoisesti omaksuvat naimattomuuden voidakseen kokopäiväisesti ja -sydämisesti palvella Jumalaa ja heille uskottua laumaa. Monissa muissa riituksissa papit voivat ortodoksikirkon tapaan olla naimisissa. Selibaattisääntöjen muuttaminen ei kirkon johdon silmissä näytä ajankohtaiselta eikä hyödylliseltä.

Sakramentin kolmen eri asteen lisäksi on olemassa myös joitakin arvonimiä, joita papeille ja piispoille annetaan. Näitä ovat esimerkiksi (alemmasta asteesta ylemmäs):

• 1
  • diakoni

• 2
  • pappi (kutsumanimi yleensä "isä")
  • monsignore - hänen pyhyytensä kappalainen
  • monsignore - hänen pyhyytensä kunniaprelaatti

• 3
  • piispa (hänen ylhäisyytensä) kaikki piispat ovat monsignoreja
  • arkkipiispa (hänen ylhäisyytensä)
  • kardinaali (hänen korkeutensa) - (kolme luokkaa: kardinaalidiakoni, -pappi, -piispa)

Myös katolinen kirkko tuntee kaikkien uskovien yhteisen pappeuden.

Katso myös

• Pappi