Uusi realismi (filosofia)

Uusi realismi oli 1900-luvun alkupuolen tietoteoriaan keskittynyt filosofinen suuntaus, jonka muodostivat ennen kaikkea kuusi yhdysvaltalaista filosofia: Edward Gleason, Edwin Holt, Walter Marvin, William Montague, Ralph Barton Perry ja Walter Pitkin. Uusi realismi suuntautui idealismia ja erityisesti hegeliläisyyttä vastaan, ja pyrki erottamaan metafysiikan tietoteoriasta. Uutta realismia voidaan pitää naiivin realismin muotona.

Uudet realistit hylkäsivät tietoteoreettisen subjektivismin eli sen, että kaikki tietomme olisi fenomenologista ja koskisi maailmaa vain sellaisena kuin se näyttäytyy meille. Ryhmä katsoi, että kun ihminen on tietoinen jostain oliosta, olisi virhe sanoa, että silloin olisi olemassa kaksi tosiasiaa – tieto oliosta mielessä, ja mielen ulkopuolinen olio itsessään. Uudet realistit katsoivat, että ne esineet, joista jotakin tiedetään tai ei tiedetä, voivat olla olemassa riippumatta siitä, oltiinko niistä tietoisia tai ei. Uudet realistit uskoivat siis objektiivisen todellisuuden olemassaoloon.

Perry oli uuden realismin ensimmäisiä edustajia teoksellaan The Ego-Centric Fredicament (1910). Laajemmaksi filosofiseksi liikkeeksi uusi realismi muodostui edellä mainitun ryhmän julkaistua artikkelin "The Program and First Platform of Six Realists" (The Journal of Philosophy, 1910) sekä teoksen The New Realism (1912). Brittiläisistä filosofeista uutta realismia kannattivat mm. Bertrand Russell, G. E. Moore, T. P. Nunn, Samuel Alexander ja George Stout, ja yhdysvaltalaisista mainittujen lisäksi mm. F. J. E. Woodbridge, G. S. Fullerton ja E. B. McGilvary.

Kriittinen realismi oli myöhempi realistinen liike, joka suuntautui muun muassa uutta realismia vastaan.