Ero sivun ”Ksenon” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
p r2.7.1) (Botti lisäsi: mk:Ксенон |
|||
| Rivi 136: | Rivi 136: | ||
[[jbo:fangynavni]] |
[[jbo:fangynavni]] |
||
[[hu:Xenon]] |
[[hu:Xenon]] |
||
[[mk:Ксенон]] |
|||
[[ml:സെനൊൺ]] |
[[ml:സെനൊൺ]] |
||
[[mr:झेनॉन]] |
[[mr:झेनॉन]] |
||
Versio 22. tammikuuta 2011 kello 01.05
| |||||
| Yleistä | |||||
| Nimi | Ksenon | ||||
| Tunnus | Xe | ||||
| Järjestysluku | 54 | ||||
| Luokka | Epämetalli | ||||
| Lohko | p | ||||
| Ryhmä | 18, jalokaasu | ||||
| Jakso | 5 | ||||
| Tiheys | 0,005894 · 103 kg/m3 | ||||
| Kovuus | - (Mohsin asteikko) | ||||
| Väri | Väritön | ||||
| Löytövuosi, löytäjä | 1898, Sir William Ramsay ja Morris Travers | ||||
| Atomiominaisuudet | |||||
| Atomipaino (Ar) | 131,293 | ||||
| Atomisäde, mitattu (laskennallinen) | - (108) pm | ||||
| Kovalenttisäde | 130 pm | ||||
| Van der Waalsin säde | 216 pm | ||||
| Orbitaalirakenne | [Kr] 4d10 5s2 5p6 | ||||
| Elektroneja elektronikuorilla | 2, 8, 18, 18, 8 | ||||
| Hapetusluvut | 0 | ||||
| Kiderakenne | Pintakeskeinen kuutiollinen | ||||
| Fysikaaliset ominaisuudet | |||||
| Olomuoto | Kaasu | ||||
| Sulamispiste | 161,4 K (−111,7 °C) | ||||
| Kiehumispiste | 165,03 K (−108,12 °C) | ||||
| Moolitilavuus | 35,92 · 10−3 m3/mol | ||||
| Höyrystymislämpö | 12,64 kJ/mol | ||||
| Sulamislämpö | 2,27 kJ/mol | ||||
| Höyrynpaine | 100 Pa 103 K:ssa | ||||
| Äänen nopeus | 1090 m/s nesteessä, 293 K:ssa | ||||
| Muuta | |||||
| Elektronegatiivisuus | 2,6 (Paulingin asteikko) | ||||
| Ominaislämpökapasiteetti | 0,158 kJ/(kg K) | ||||
| Lämmönjohtavuus | (300 K) 0,00565 W/(m·K) | ||||
| Tiedot normaalilämpötilassa ja -paineessa | |||||
Ksenon (lat. xenon) on kemiallinen alkuaine, jonka kemiallinen merkki on Xe, järjestysluku 54 ja CAS-numero 7440-63-3. Ksenon on väritön, hajuton, hyvin raskas jalokaasu. Kaasun tiheys on 5,9 g/litra (273 K). Sulamispiste on 161,4 K (−111,7 °C) ja kiehumispiste on 165,0 K (−108,1 °C).
Ksenon on myrkytön, mutta monet sen yhdisteet ovat myrkyllisiä johtuen niiden hapettavista ominaisuuksista.
Esiintyminen
Ksenonin löysivät Englannissa Sir William Ramsay ja Morris Travers vuonna 1898 nestemäisen ilman jäännöskomponenteista.
Ksenonia löytyy Maan ilmakehästä pieniä määriä, noin yhden kahdeskymmenesmiljoonasosan verran.
Yhdisteet
Ksenonia ja muita jalokaasuja pidettiin pitkään kemiallisesti inertteinä, kykenemättöminä muodostamaan yhdisteitä kunnes vuonna 1962 saatiin ensimmäinen ksenonia sisältävä kemiallinen jalokaasuyhdiste.[1] Ksenon reagoi erityisesti fluorin kanssa ja siitä tunnetaan ksenondifluoridi, ksenontetrafluoridi ja ksenonheksafluoridi. [2]
Käyttö
Ksenonia käytetään Xenon-kaarilampuissa, salamavaloissa, stroboskooppilampuissa ja aktiiviaineena lasereissa. Kaasutäytteisissä putkissa ksenon hehkuu sinistä valoa, kun voimakas sähkövirta kulkee sen läpi. Tätä tekniikkaa käytetään esimerkiksi moottoriajoneuvojen ajovalojen ksenon-polttimoissa, joissa kaasu sytytetään usean tuhannen voltin jännitteellä.[2][1]
Korkeapaineisten ksenon-kaarilamppujen valo muistuttaa auringonvaloa ja niitä käytetään aurinkosimulaattoreissa sekä valonheitinjärjestelmissä. Ne ovat myös erinomainen lyhytultraviolettisäteilyn lähde.
Ksenonia käytetään myös yleisanestesiassa, kuplakammioissa, analyyttisessa kemiassa sekä rakettitekniikassa ionimoottoreissa.
Käyttö valaisimissa
-
Ksenontäytteinen Geisslerin putki -
Saab 9-5:n ksenon-ajovalo -
15 kW ksenon-kaarilamppu
Katso myös
Lähteet
- ↑ a b Marko Hamilo: Ksenonyhdisteitä yli sata 18.7.2006. Helsingin sanomat. Viitattu 7.7.2010.
- ↑ a b E.M.Karamäki: Epäorgaaniset kemikaalit, s. 71. Kustannusliike Tietoteos, 1983. ISBN 951-9035-61-3.