Ero sivun ”Lepakot” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Selaa historiaa interaktiivisesti
[arvioimaton versio][arvioimaton versio]
← Vanhempi muutosUudempi muutos →
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
VisuaalinenWikiteksti
Rivi 69: Rivi 69:
[[Tiedosto:Myotis-myotis-skeleton.jpg|250px|thumb|Jättiläissiipan luuranko.]]
[[Tiedosto:Myotis-myotis-skeleton.jpg|250px|thumb|Jättiläissiipan luuranko.]]


Lepakkojen luut ovat pieniä ja kevyitä, mikä helpottaa lentämistä vähentämällä tarvittavaa lihasvoimaa. Tämä säästää energiaa, jota lepakoilta muutoin kuluisi jopa niin paljon, etteivät ne pystyisi syömään päivän aikana energiankulutukseen tarvittavaa määrää ravintoa. <ref name="Phil R">{{Verkkoviite | Osoite = http://www.nhm.ac.uk/nature-online/life/mammals/bats/session2/index.html | Nimeke = Bat structure| Tekijä =Phil Richardson| Julkaisija =Natural History Museum | Viitattu = 21.2.2009 | Kieli ={{en}} }}</ref> Hedelmälepakkoja lukuun ottamatta lepakoiden pääkallo yhdistyy selkärankaan erikoistuneen niskanikaman kautta, joka myös mahdollistaa niiden roikkumisen pää alaspäin. Kallonmuodosta voidaan toisinaan päätellä jotain lajin asuinympäristöstä. Esimerkiksi kivien koloissa asuvilla lajeilla on tavallista litteämpi pää.
Lepakkojen luut ovat pieniä ja kevyitä, mikä helpottaa lentämistä vähentämällä tarvittavaa lihasvoimaa. Tämä säästää energiaa, jota lepakoilta muutoin kuluisi jopa niin paljon, etteivät ne pystyisi syömään päivän aikana energiantuotantoon tarvittavaa määrää ravintoa. <ref name="Phil R">{{Verkkoviite | Osoite = http://www.nhm.ac.uk/nature-online/life/mammals/bats/session2/index.html | Nimeke = Bat structure| Tekijä =Phil Richardson| Julkaisija =Natural History Museum | Viitattu = 21.2.2009 | Kieli ={{en}} }}</ref> Hedelmälepakkoja lukuun ottamatta lepakoiden pääkallo yhdistyy selkärankaan erikoistuneen niskanikaman kautta, joka myös mahdollistaa niiden roikkumisen pää alaspäin. Kallonmuodosta voidaan toisinaan päätellä jotain lajin asuinympäristöstä. Esimerkiksi kivien koloissa asuvilla lajeilla on tavallista litteämpi pää.


Hampaiden muodossa pienlepakoilla on dilambdodontiset poskihampaat, mikä tarkoittaa sitä, että niiden hampaissa on yksi reuna, joka on muotoutunut N- tai W-kirjaimen muotoiseksi.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://animaldiversity.ummz.umich.edu/site/topics/mammal_anatomy/tooth_diversity.html?XTHEME=POPUP | Nimeke =The Diversity of Cheek Teeth| Julkaisija =Animal Diversity Web | Viitattu = 20.2.2009 | Kieli ={{en}} }}</ref> Hammastyyppi on otollinen hyönteisten syömiseen. Suurlepakoiden hammastyyppiä on hankala saada selville, mutta hampaiden pinta on hyvin tasainen, mikä on hyödyksi hedelmien syönnissä. Hedelmälepakkojen nenäluut muodostavat pitkänmallisen kuonon, kuten [[koira]]lla, joten ne saavat hajuaistin turvin paremmin tietoa lähistön hedelmistä.<ref name="Phil R"/> Pienlepakoilla nenäluut ovat selvästi lyhyempiä.
Hampaiden muodossa pienlepakoilla on dilambdodontiset poskihampaat, mikä tarkoittaa sitä, että niiden hampaissa on yksi reuna, joka on muotoutunut N- tai W-kirjaimen muotoiseksi.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://animaldiversity.ummz.umich.edu/site/topics/mammal_anatomy/tooth_diversity.html?XTHEME=POPUP | Nimeke =The Diversity of Cheek Teeth| Julkaisija =Animal Diversity Web | Viitattu = 20.2.2009 | Kieli ={{en}} }}</ref> Hammastyyppi on otollinen hyönteisten syömiseen. Suurlepakoiden hammastyyppiä on hankala saada selville, mutta hampaiden pinta on hyvin tasainen, mikä on hyödyksi hedelmien syönnissä. Hedelmälepakkojen nenäluut muodostavat pitkänmallisen kuonon, kuten [[koira]]lla, joten ne saavat hajuaistin turvin paremmin tietoa lähistön hedelmistä.<ref name="Phil R"/> Pienlepakoilla nenäluut ovat selvästi lyhyempiä.

Versio 21. marraskuuta 2010 kello 18.49

Tämä artikkeli käsittelee eläintä. Wikipediassa on artikkelit Lepakko-rakennuksesta sekä Lepakko-operetista.
Lepakot
Meksikondoggilepakko (Tadarida brasiliensis)
Meksikondoggilepakko (Tadarida brasiliensis)
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumalliset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Alaluokka: Theria
Osaluokka: Istukkanisäkkäät Eutheria
Lahko: Lepakot
Chiroptera
Blumenbach, 1779
Alalahkot ja heimot
Katso myös

  Lepakot Wikispeciesissä
  Lepakot Commonsissa

Lepakot (Chiroptera) ovat pienikokoisia, yleensä öiseen aikaan lentäviä nisäkkäitä, joista useat suunnistavat kaikuluotauksen avulla ja nukkuvat pää alaspäin. Muita tunnuspiirteitä ovat eturaajojen pitkät varvasluut sekä lantion ja takajalkojen alikehittyneisyys. Lepakoilla on eturaajoissaan joko yksi tai kaksi kynttä. Lepakot ovat jyrsijöiden jälkeen suurin nisäkäslahko; elossa olevia lepakkolajeja tunnetaan 1 116, jotka ovat jakaantuneet 202 suvun kesken. Noin 20 % maailman nisäkäslajeista on lepakkoja. Lepakkoja elää kaikkialla maapallolla, lukuun ottamatta napa-alueita. Eniten lepakkoja elää trooppisella vyöhykkeellä, jossa lepakkolajien lukumäärä on suurempi kuin muiden nisäkäslajien.[2] Etelä-Amerikassa kaikkien lepakkojen yhteisen biomassan arvioidaan olevan suurempi kuin kaikkien muiden nisäkkäiden yhteensä.[3] Suurin osa lepakkolajeista on painoltaan alle 50 grammaa. Pienin lepakkolaji on kaksigrammainen siankuonolepakko ja suurin on isoakerohekko, jonka siipienväli on 1,5 metriä ja painoa 1,2 kilogrammaa. Intianlentäväkoiralla siipienväli on pienempi, mutta se painaa 1,5 kg.

Lepakot liitetään usein mytologiseen vampyyri-hahmoon ja tätä kautta veren imemiseen. Suurin osa (70 %) lepakoista on kuitenkin hyönteissyöjiä. Loput ovat hedelmän- tai nektariinin syöjiä sekä pienempi osa lihansyöjiä. Varsinaisia vertaimeviä lepakoita tunnetaan kolme lajia, jotka tekevät ihoon haavan ja imevät haavasta veren. Vain yksi laji imee verta ihmisestä. Haavat ovat pieniä eivätkä yletä isoihin verisuoniin. Ruokavalionsa takia lepakot ovat tärkeitä pölyttäjiä ja kasvien siementen levittäjiä, eli ne ovat olennainen osa trooppisen vyöhykkeen kasvillisuuden biodiversiteetin ylläpidossa.

Taksonomia

Katso myös: Luettelo lepakoista

Lepakkojen lahko Chiroptera jaetaan kahteen alalahkoon, suurlepakoihin (Megachiroptera) ja pienlepakkoihin (Microchiroptera), joskaan tämä ei kuvaa millään tavalla alalahkojen fylogeneettistä eroa. Se ei myöskään kerro koko totuutta lajien suuruudesta, sillä muutamat pienlepakot ovat suurlepakkoja suurempia. Nykyään vallitsevana teoriana on, että lepakot on monofyleettinen eli kaikki lajit ovat kehittyneet samasta kantamuodosta, mutta difyleettisen teorian tukijat näkevät suurlepakkojen olevan läheisempää sukua kädellisille kuin pienlepakoille.[4]

Alalahkojen lajit eroavat koon lisäksi muutamilla muilla tavoilla. Suurlepakot käyttävät suunnistuksessa silmiä hyväkseen (poikkeuksena Rousettus-suvun lajit), kun taas pienlepakot suunnistavat kaikuluotauksen avulla. Suurlepakkojen pääkallo on korvien ohessa koiramainen, kun pienlepakoilla päärakenne ja korvat ovat monimutkaisempia. Pienlepakoilla ei ole lainkaan alusturkkia, vaan ainoastaan päällysturkki, tai karvat puuttuvat kokonaan. Eturaajojen toisesta varpaasta puuttuu kynsi.

Suurlepakot jaetaan vain yhteen heimoon hedelmälepakoihin (Pteropodidae), joka on saanut nimensä niiden ruokavaliosta. Hedelmälepakoita ei esiinny ollenkaan Euroopassa, vaan ne ovat levittäytyneet Afrikkaan, Aasian eteläosiin ja Australian pohjois- ja länsiosiin. Pienlepakoista löytyy monenlaista ruokavaliota: osa syö hyönteisiä ja osa on erikoistunut hedelmiin. Alle prosentti kaikista lepakoista käyttää ravintonaan lihaa tai verta.[5]

Tutkijat tunnustavat 18 heimon olemassaolon, muun muassa Wilson & Reeder (2005).[6] Joidenkin tutkijoiden käsityksen mukaan heimoja olisi 19 ja vanhemmissa lähteissä heimoja on vain 17 kappaletta.[7]

Keho

Ulkonäkö

Suurimmat lepakkolajit ovat kilogramman painoisia, ja niiden siipienväli voi olla lähes puolitoista metriä. Suurimpien lajien ruokavalio koostuu hedelmistä. Lihan- ja hyönteissyöjälepakoiden koko on selvästi pienempi. Suurin hyönteisiä syövä laji on 250 grammaa painava kaljulepakko, kun suurin lihaa syövä laji, vampyyrileikko, on vieläkin pienempi, alle 200 grammaa. Siankuonolepakko eli kimalaislepakko on kaikista lepakoista pienin painaen vain kaksi grammaa kilpaillen näin myös pienimmän nisäkkään sijasta etruskipäästäisen kanssa. Suurin osa lepakoista painaa alle 50 grammaa, ja yli 100 grammaa painavat lajit kuuluvat vähemmistöön. Muihin nisäkkäisiin verrattuna kaikki lepakkolajit ovat keskimääräistä pienempiä, mutta kaikista nisäkkäistä niiden sydän on ruumiinkokoon suhteutettuna kaikkein suurin.[8] Rasituksessa sydän voi pumpata sekunnin aikana 20 ja levossakin viisi kertaa.

Kaikista nisäkkäistä lepakot ovat ainoita, joilla on lentokyky. Jotkin muut lajit, kuten liito-orava ja kaguaanit, pystyvät kyllä liitämään, mutteivat lentämään. Lepakoiden siivet ovat kehittyneet varhaisempien nisäkkäiden eturaajojen sormienvälisestä ihokudoksesta, ja siivissä on edelleen monille nisäkkäille tyypillinen raajaluusto. Siivistä voidaan erottaa neljä erilaista ihopintaa. Ensimmäinen on propatagium, joka on etujalasta kaulaan liittyvä osa. Sille vastakohtana voidaan nähdä uropatagium, joka on takajalkoja yhdistävän osan nimi. Varpaiden välistä osaa kutsutaan nimellä dactylopatagium, ja viimeisen varpaan sekä kyljen välistä osaa nimitetään plagiopatagiumiksi. Siivet ovat siis kiinnittyneet koko sivun mitalta etujaloista kylkeen ja takajalkoihin. Siipiä kannattelee neljä varvasta, joiden lisäksi niillä on viides tartuntavarvas, jonka päässä on kynsi.

Lepakoiden ruumista hallitsee voimakas ylävartalo, jota tarvitaan lentämiseen. Alavartalo sen sijaan on selvästi alikehittynyt. Takajaloissa on kuitenkin terävät kynnet, joiden turvin lepakot roikkuvat muun muassa puiden oksilla.

Muiden nisäkkäiden tapaan lepakot ovat tasalämpöisiä, eli niiden omat ruumiintoiminnot tuottavat ruumiinlämpötilan, eivätkä ne näin ole riippuvaisia ympäristön lämpötilasta. Tämän lisäksi ne voivat hyödyntää vaihtolämpöisten tapaan ympäristön lämpöä tietyissä puitteissa, mikä tekee niistä heterotermisiä eläimiä. Se helpottaa osaltaan sydämen taakkaa, joka muutoin pumppaa levossakin erittäin nopeasti. Auringon lämpöä lepakot pystyvät hyödyntämään siipiensä suuren pinta-alan avulla.

Luusto

Jättiläissiipan luuranko.

Lepakkojen luut ovat pieniä ja kevyitä, mikä helpottaa lentämistä vähentämällä tarvittavaa lihasvoimaa. Tämä säästää energiaa, jota lepakoilta muutoin kuluisi jopa niin paljon, etteivät ne pystyisi syömään päivän aikana energiantuotantoon tarvittavaa määrää ravintoa. [9] Hedelmälepakkoja lukuun ottamatta lepakoiden pääkallo yhdistyy selkärankaan erikoistuneen niskanikaman kautta, joka myös mahdollistaa niiden roikkumisen pää alaspäin. Kallonmuodosta voidaan toisinaan päätellä jotain lajin asuinympäristöstä. Esimerkiksi kivien koloissa asuvilla lajeilla on tavallista litteämpi pää.

Hampaiden muodossa pienlepakoilla on dilambdodontiset poskihampaat, mikä tarkoittaa sitä, että niiden hampaissa on yksi reuna, joka on muotoutunut N- tai W-kirjaimen muotoiseksi.[10] Hammastyyppi on otollinen hyönteisten syömiseen. Suurlepakoiden hammastyyppiä on hankala saada selville, mutta hampaiden pinta on hyvin tasainen, mikä on hyödyksi hedelmien syönnissä. Hedelmälepakkojen nenäluut muodostavat pitkänmallisen kuonon, kuten koiralla, joten ne saavat hajuaistin turvin paremmin tietoa lähistön hedelmistä.[9] Pienlepakoilla nenäluut ovat selvästi lyhyempiä.

Kaikuluotaus

Lepakot kuuluvat poikkeuksellisiin nisäkkäisiin valaiden kanssa, koska useat niistä pystyvät suunnistamaan kaikuluotauksen avulla. Kaikuluotauksessa lepakko lähettää suunsa tai nenänsä kautta ääniaaltoja, jotka heijastuvat kohti lepakkoa osuessaan edessä olevaan kappaleeseen. Lepakoiden lähettämä ääni on ultraääntä, eli se on taajuudeltaan ihmisen kuuloaluetta korkeammalla (20 000 Hz). Taajuus on lajikohtainen, ja joidenkin lajien kohdalla ääntely on ihmiskorvin kuultavaa. Myös lähetettyjen äännähdysten kesto riippuu lajista, pisimmillään yksi äännähdys kestää 20 millisekuntia, kun lyhimmillään se voi olla vain viisi millisekuntia.[2] Mekanismia, jolla lepakot tuottavat äänen, ei tunneta kovin hyvin. Useilla lepakoilla on erikoisen muotoinen nenä, minkä tieteilijät arvelevat parantavan pienten kohteiden, kuten hyönteisten, havaitsemista.[11] Edellisen aktiivisen kaikuluotauksen lisäksi lepakko voi käyttää apuna passiivista kaikuluotausta, jossa se ei itse lähetä ääntä, vaan seura ulkoista äänilähdettä. Tätä hyödyntävät esimerkiksi sammakoita tai hyönteisiä syövät lajit.[2] Ei olla havaittu, että lepakot käyttäisivät kaikuluotausta lajinsisäiseen viestintään, mutta ne käyttävät matalampitaajuista ääntä tähän tarkoitukseen.[2]

Kaikuluotauksen avulla lepakot pystyvät päättelemään liikkuvan kappaleen suunnan ja nopeuden sen perusteella, kumman puoleiseen korvaan heijastunut ääniaalto saapuu ensimmäisenä. Korvien muiden rakenteiden ansiosta lepakko tietää tarkemmin, mistä pystysuunnasta ääni tulee. Lepakon kyky päätellä kappaleen nopeus perustuu Dopplerin ilmiöön. Kappaleen koosta ne saavat tietoa ääniaallon intensiteetin perusteella. Lepakon aivot prosessoivat kaikuluotauksesta saadun tiedon tiedostamattomasti.[11]

Lepakot eivät käytä kaikuluotausta näön sijasta, vaan sen rinnalla. Lepakoiden näkökyky on hyvin tarkka. Lepakot ovat kyllä värisokeita, koska niiltä puuttuu värien aistimiseen tarvittavat tappisolut, joille ei ole pimeässä suunnistamisessa ole käyttöä. Sen sijaan niillä sauvasoluja ja Etelä-Amerikassa elävä pallasinkielileikolla sauvasolut ovat erikoistuneet tunnistamaan UV-alueen valoa. Lepakko hyödyntää erityisesti niiden kasvien nektariinia, mitkä heijastavat UV-valoa. Vastalahjaksi leikko auttaa kasvia pölyttämisessä. UV-näkö on harvinainen nisäkkäillä, mutta esimerkiksi linnuilla se on yleisempi.[12]

Levinneisyys

Lepakkoja elää jokaisella mantereella Antarktista lukuun ottamatta. Lentokykynsä ansiosta ne ovat levittäytyneet monille merellisille saarille, jonne monet muut nisäkkäät eivät ole päässeet. Lepakkoja ei kuitenkaan tavata Pohjois-Venäjällä tai -Kanadassa eikä Grönlannissa. Mitä lähemmäs päiväntasaajaa mennään, sitä enemmän lepakkolajeja alueella todennäköisemmin elää. Etelä-Amerikan pohjoisosissa elää noin 120 ja Kaakkois-Aasiassa noin 100 eri lajia. Länsi-Afrikassa sitä vastoin lajeja on 97 ja Keski-Afrikassa 60. Suomessa lepakkolajeja on havaittu kolmetoista. Aitolepakot eli siipat (Vespertilionidae) ovat kaikista lepakoista laajimmille levinnyt sekä runsaslajisin heimo.[13][14] Muutamilla lepakkolajeilla on havaittu kausittaista muuttoliikennettä, syinä voi olla sään kylmeneminen tai sopivan horrospaikan etsiminen.

Lepakot ovat sopeutuneet elämään lähes jokaisessa maapallon elinympäristössä aavikoista sademetsiin. Elinalueelta ne kuitenkin vaativat ravintoa ja paikan, jossa ne voivat nukkua. Hyönteisiä syövät lajit elävät usein jokien tai muiden sisävesien lähettyvillä, sillä veden pinnalta nousevat hyönteiset ovat niille helppoa saalista. Horros on päivällä nukkumisen ohella monille pohjoisimmilla alueilla eläville lepakoille ominainen piirre. Ne viettävät horroksensa suojaisessa paikassa, kuten kallioissa tai vahoissa kaivoksissa. Näissä paikoissa ilmankosteus pysyy korkealla, eikä ilmanlämpötila laske pakkaselle. Jotkut Etelä-Amerikassa elävät lajit nukkuvat päivät puiden kääreytyneillä lehdillä, kuten vaikkapa banaanipuissa, ja muuttavat seuraavalle lehdelle kun lehti suoristuu. Monesti pimeät ja rauhaiset rakennusten ullakot tarjoavat lepakoille hyvän nukkumispaikan.

Ravinto

Lepakot syövät pääsääntöisesti hyönteisiä tai hedelmiä. Kaksi kolmesta lepakkolajista on hyönteissyöjiä. Ne ovat ensi sijassa yöeläimiä ja saalistavat öisin erityisen kaikuluotauksen avulla, mitä varten niille on kehittynyt huomattavan suuret korvat. Lepakon saalistusmekanismia ei tunneta tarkkaan, mutta ne paikallistavat saaliin ilmasta ja ottavat sen kiinni takaraajoillaan.

Monien lepakkolajien nimessä esiintyy sana vampyyri: esimerkiksi isovampyyri, keihäsvampyyri ja päästäisvampyyri. Toisin kuin mitä nimeen yleensä mielikuvissa virheellisesti liitetään, nämä lajit eivät käytä ravinnokseen verta, vaan lähinnä hedelmiä ja vähäisissä määrin hyönteisiä.

Ainoat lajit, jotka käyttävät ravinnokseen verta, kuuluvat leikkojen heimon (Phyllostomidae) vampyyrilepakoiden eli vampyyrien alaheimoon (Desmodontinae), johon kuuluu ainoastaan kolme lajia. Niistäkin vain yksi laji, isoverenimijä (Desmodus rotundus), imee verta myös ihmisestä. Vampyyrilepakoita tavataan vain Keski- ja Etelä-Amerikassa. Vampyyrilepakot laskeutuvat muutaman metrin päähän saaliistaan ja kävelevät tai hyppivät sen luo. Ne tekevät terävillä etuhampaillaan saaliseläimen ihoon viillon, johon ne ruiskuttavat veren hyytymistä estävää ainetta, mikä mahdollistaa veren nauttimisen. Kerralla nautittu verimäärä on hyvin pieni, joten toimenpide on harvoin suoranaisesti vaaraksi saaliseläimelle. Suurin vaara aiheutuu lepakon syljen mukana mahdollisesti leviävistä taudeista (esimerkiksi vesikauhu). Vampyyrit ovat ainoat tunnetut nisäkäsloiset.

Käyttäytyminen

Lepakko on varsin sosiaalinen, mutta epähierarkkinen eläin. Suurimpiin lepakkoyhdyskuntiin voi kuulua tuhansia tai jopa muutama miljoona yksilöä,[2] kuten Teksasin Frio Caven meksikondoggilepakkopopulaatiossa. Suurin syy ryhmäelämään lienee lämmön haihtuminen. Suurimmalla osalla lajeista ei ole havaittu taipumusta suoranaiseen reviiripuolustamiseen, mutta hieman sen kaltaista käyttäytymistä on havaittu muutamilla lajeilla.

Lisääntyminen

Lepakko synnyttää muiden nisäkkäiden tavoin poikasia, jotka ovat kehittyneet kohdussa. Suomessa elävät lajit pariutuvat usein syksyllä. Urokset esittävät silloin soidinta, johon kuuluu ihmiskorvin kuultavaa laulua. Parittelun tapahduttua naaras säilöö ruumiissaan siittiöt hedelmöitystä varten. Hedelmöitys tapahtuu vasta keväällä talvihorroksen jälkeen. Lepakon kantoaika on 4–8 viikkoa lajista riippuen. Alkukesän aikana naaras hakeutuu yhdyskuntaan, jossa se perustaa muiden naaraiden kanssa "lastenhuoneen". Urokset viettävät silloin aivan yksinäistä elämää. Poikasen synnyttyä emo imettää sitä muiden nisäkkäiden tavoin.

Lepakko myyttinä

Lepakko yhdistetään usein pahaan, mutta historian aikana on myös ollut muita uskomuksia. "Lentävä rotta" on yhdistetty laajalti Euroopassa mm. paholaiseen, demoniin ja vampyyriin. Euroopassa on aikaisemmin käytetty lepakkoa noitien ja henkien karkotukseen.

Espanjassa lepakolla on hyvänonnen symboli, myös Karibialla lepakko yhdistetään hyvään ja sen tappaminen katsotaan erittäin pahaksi. Amerikassa lepakkoihin suhtaudutaan ristiriitaisesti. Jotkin Amerikan intiaanit pitivät lepakkoa sateen merkkinä. Afrikassa lepakon pyydystämistä pidetään parantamisen symbolina.

Lepakkoa on pidetty Suomessa Pirun aikaansaannoksena. Tarinan mukaan Piru katseli Jumalan luomistöitä, ihastui pääskyseen ja koetti itsekin tehdä samanlaisen. Tuloksena oli kuitenkin lepakko. Kiukuspäissään Piru määräsi sen lentämään öisin, ettei epäonnistuminen osuisi jokaisen silmiin. Joissakin tarinoissa lepakko kerrotaan tehdyn lintujen ja muiden pienten elukoiden tähteistä. Tai sitten sitä pidetään jumalan leppälinnulle langettamana rangaistuksena siitä, että tämä varasti toisten lintujen munia ja hautoi ne omiksi poikasikseen, joista syntyikin kirouksen myötä vaivaisia lintuja, lepakoita.

Raivotauti

Sveitsiläinen lepakkotutkija kuoli 1985 Suomessa raivotautiin. Aluksi hänen epäiltiin saaneen tartunnan Sveitsistä, mutta myöhemmissä tutkimuksissa on todettu, että virustyyppi oli Suomessa esiintyvää lajia.[15] Asia varmistui, kun Turun Kakskerrasta löytyi syksyllä 2009 ensimmäisen kerran lepakko, vesisiippa, joka sairasti raivotautia. Virusta on ykkös- ja kakkostyyppiä, ja Kakskerran lepakolla oli samaa kakkostyyppiä kuin tutkijalla. Sitä ei juuri ole Keski-Euroopassa, jossa ykköstyyppi on yleisempi. Tutkimukset ovat jatkuneet vuonna 2010.[16][17]

Suomessa tavatut lepakot[18][19]

Vakiintuneet lajit:

Satunnaisesti tavatut lajit:

Katso myös

Lähteet

  1. ↑ Laukkanen, Anna-Maija; Virtanen, Matti: Koko perheen eläinkirja, s. 65. (Toinen painos). Vantaa: Kirjalito, 1997. ISBN 951-28-1927-9.
  2. ↑ a b c d e Wund, M. & P. Myers: Chiroptera Animal Diversity Web. Viitattu 20.2.2009. (englanniksi)
  3. ↑ Olendorf, Donna (toim.): Grzimek's Animal Life Encyclopedia: Mammals I (Volume 12). Thomson, 2004. ISBN 0-7876-5788-3.
  4. ↑ Nancy B. Simmons: Chiroptera Encyclopedia of Life. Viitattu 20.2.2009. (englanniksi)
  5. ↑ Lappalainen, Markku: Lepakot (2003, Tammi, toinen painos)
  6. ↑ Wilson & Reeder: Chiroptera Bucknell University. Viitattu 20.2.2009. (englanniksi)
  7. ↑ Chiroptera ITIS. Viitattu 20.2.2009. (englanniksi)
  8. ↑ Olendorf, s. 310
  9. ↑ a b Phil Richardson: Bat structure Natural History Museum. Viitattu 21.2.2009. (englanniksi)
  10. ↑ The Diversity of Cheek Teeth Animal Diversity Web. Viitattu 20.2.2009. (englanniksi)
  11. ↑ a b Tom Harris: Bats and Echolocation How Stuff Works. Viitattu 20.2.2009. (englanniksi)
  12. ↑ York Winter, Jorge López & Otto von Helversen: Ultraviolet vision in a bat Nature. Viitattu 20.2.2009. (englanniksi)
  13. ↑ Don E. Wilson: Bat Encyclopedia Britannica. Viitattu 20.2.2009. (englanniksi)
  14. ↑ The secret life of bats Natural History Museum. Viitattu 20.2.2009. (englanniksi)
  15. ↑ Arno Forsius, Rabies – raivotauti eli vesikauhu
  16. ↑ Päivi Repo, Suomalaislepakoista etsitään raivotautia. Helsingin Sanomat 20.9.2010 sivu A 8
  17. ↑ Eviran tiedote
  18. ↑ Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsingin yliopisto: Suomen lepakot
  19. ↑ Agreement on the conservation of populations of European bats: Update to the National implementation report of Finland (pdf) www.eurobats.org. huhtikuu 2009. Viitattu 29.4.2010. (englanniksi)

Aiheesta muualla

Malline:Link FA Malline:Link GA

Malline:Link FA

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Lepakot&oldid=9418871”