Vanajan kartano

Vanajanlinnan päärakennuksen sisäänkäynti elokuussa 2005.

Vanajanlinna, Vanajan kartano eli Äikäälä on kartano (ruots. Vanö gård) Hämeenlinnassa Katumajärven rannalla. Sen rakennutti tohtori Wilhelm Rosenlew metsästyslinnakseen, ja se oli myöhemmin vaihtoehtona Naantalin Kultarannalle, kun tasavallan presidentille etsittiin uutta kesäasuntoa Rytin aikana. Kartano joutui sotien aikana saksalaiseen omistukseen, ja kun sodan jälkeen saksalainen omaisuus luovutettiin Neuvostoliitolle, niin kävi myös Vanajanlinnalle. Neuvostoliitto myi kartanon Yrjö Sirolan Säätiölle, jolta Hämeenlinnan kaupunki osti sen 1990-luvulla.

Varhaista historiaa

Äikäälän tilan historia ulottuu varhaiskeskiajalle saakka. Ensimmäinen asiakirjamaininta on vuodelta 1374, jolloin Äikäälän omistajaksi mainitaan Olle af Aeykaelum. Osan keskiajasta Äikäälä oli Harvialan rälssinä, ja yksi sen pitkäaikaisista omistajista oli katolinen kirkko. Koko Äikäälän historian aikana sen omistajat ovat varsin harvoin asuneet tilalla, ja se on ollut lampuotien eli koko tilan vuokraajien hallinnassa. Kartanon omistajiksi uudella ajalla mainitaan mm. seuraavat henkilöt:

• Benkt Johan Görtzhagen (1581-1591 Puoliso: Karin Björnsdotter Lejon
• Nils Kijl. Rahastonhoitaja, ed. vävy Puoliso: Anna Görtzhagen
• Tuomas Beurraeus, käskynhaltija (-1635) Puoliso: Sofia Hansdotter Lejon
• Edellisen perilliset (-1654)
• Anna Beurraeus, ed. tytär (-1665)
• Arvid Beurraeus, ed. veljenpoika (-1679)
• Anders Boije, eversti, ed. sisarenpoika (-1727)
• Perilliset (-1745)
• Henrik Henrikinpoika Syvonius, Hämeenlinnan pormestari (-1750)
• Nathanael Lignipaeus, kollega, ed. sisaren mies (-1766)
• Perilliset (-1805)
• Henrik Johan Stepanius, kruununvouti (-1842)
• Karl August Daniels, vänrikki (-1859)
• Johan Fredrik Lönnholtz, kunnallisneuvos ja perilliset (-1897)
• Johanna Klotilda Klärich
• Hjalmar Byman, maanmittari (-1910)
• Stenij, professori (-1918)

Vanajanlinna

Rosenlewit

Varsinainen Vanajanlinnan historia alkaa vuodesta 1918, jolloin Äikäälän tilan osti Rosenlew-yhtymän pääosakas, lääketieteen ja kirurgian tohtori Carl Wilhelm Rosenlew. Saadakseen vapaan hirvenmetsästysoikeuden tilalle Rosenlew laajensi sen pinta-alaa ostamalla 1922 määräalan Kidun tilasta sekä myöhemmin Kappolan tilan 1927. Kartanon kokonaispinta-alaksi tuli 501 hehtaaria. Rosenlewin alkuperäinen ajatus oli rakentaa hankkimalleen tilalle Katumajärven rantaan metsästyslinna, jossa itsenäistyneen valtion poliittinen ja taloudellinen eliitti voisivat harrastaa metsästystä ja siihen liittyviä pitoja.

Äikäälän rakennusten suunnittelun tohtori Rosenlew antoi arkkitehti Sigurd Frosterukselle, jonka merkittävin arkkitehtoninen työ on Stockmannin tavaratalo Helsingissä. Vanajanlinnan rakennuksissa onkin monia yhteisiä piirteitä Stockmannin ja Frosteruksen muiden töiden kanssa, sekä punatiilen käytössä rakennusmateriaalina että arkkitehtonisessa tyylissä. Massiivinen päärakennus heijastelee barokin ja renessanssin ideoita, mutta siinä voi nähdä myös vaikutteita englantilaisesta kartanoarkkitehtuurista. Tietenkin kaikkea sävyttää pohjoismainen asioita yksinkertaistava ja selkeyttävä perusnäkemys.

Rakentaminen

Päärakennuksen rakentaminen aloitettiin 1919, ja työ saatiin valmiiksi 1924. Rakennustöiden vaativan luonteen tähden niitä tehtiin vain kesällä, mikä pitkitti valmistumista. Koska paikka oli etäällä kulkuyhteyksistä ja rakennustarvikkeiden kuljettaminen vaikeaa, Vanajanlinnasta rakennettiin kapearaiteinen rautatie Harvialan seisakkeelle, joka on pääradalla Turengin ja Hämeenlinnan välillä. Rakentamisen urakoi helsinkiläinen rakennusliike Kruger & Tollin käyttäen aikakauden parhaita rakennustyömiehiä. Mestareina toimivat August Mattson ja Hilpi Kummila, joka myöhemmin perusti oman rakennusliikkeen ja teollisuuskonsernin Hämeenlinnaan.

Vanajan-Häme on punatiileen perustuvan niin sanotun hansa-arkkitehtuurin pohjoisin paikkakunta. Keskiaikaiset Hämeen vanha linna ja Hattulan Pyhän Ristin kirkko ovat tiiliarkkitehtuurin vanhimpia edustajia, mutta myös uudemmissa rakennuksissa, kuten Hämeenlinnan lyseossa sekä Vanantaan ja Sipilän kartanoissa, on käytetty punatiiltä. Syynä punatiilen yleisyyteen alueella on valmistamiseen sopivien saviesiintymien runsaus. Rosenlew rakennutti metsästysmajansa paikallisesta Leppäkosken punatiilestä. Myös muut käytetyt rakennusaineet olivat parhaita mahdollisia: tammea, kotimaista ja ulkomaista marmoria sekä graniittia. Ylellisyyttä edustaa myös rakennuksen ruokasalin seinien intialainen mahonki; muutoin seinämateriaali on maalattua rappausta.

Rakennus

Päärakennus on kooltaan valtava ja metsästysmajaksi jopa ylettömän suuri. Ehkäpä juuri tuo valtaisa koko oikeuttaa käyttämään talosta linna-nimitystä. Rakennuksen lattiapinta-ala on noin 3 000 m², ja kuutioita on kaikkiaan 17 740 m³. Huoneita on yli kahdeksankymmentä. Alkuperäisiä kalusteita ei ole enää jäljellä, vaan asukkaat ovat vieneet ne mennessään. Lisäksi linnaan on myöhemmin rakennettu lisää aputiloja, joista on viimeisimpien muutostöiden yhteydessä tehty osittain asuintiloja hotellikäyttöön. Kartanon puiston suunnitteli puutarha-arkkitehti Bengt Schalin, joskin puisto on välillä päässyt pahasti ränsistymään ja metsittymään.

Rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa sijaitsivat puutarhaan avautuva ruokasali, musiikkisali ja salonki sekä runsaasti aputiloja mm. kummassakin siipirakennuksessa. Matalassa, yksikerroksisessa itäsiivessä olivat aikoinaan kartanon keittiö ja palveluskunnan asuinhuoneet sekä siiven päässä autonkuljettajien majoitushuoneet. Autotalli oli sijoitettu erilliseen rakennukseen, joka oli yhdistetty itäsiipeen muurilla. Osa näistä tiloista on nykyisin hotellin ravintolan käytössä, mutta siiven päätytilat ovat asuinkäyttöön kunnostettuja. Toisessa siipirakennuksessa, joka on järven puolella, olivat kirjasto ja biljardisali, josta oli käynti parvekkeelle. Biljardisalin tilalla on nykyisin Ryti-sali. Siiven päässä on talvipuutarha, joka nykyisin toimii talon juhlasalina. Tämän järvenpuoleisen siiven huoneet yhdistää galleria, johon on rakennettu ns. valeperspektiivi, eli käytävä kapenee päärakennuksesta poispäin mentäessä, ja se näyttää pidemmältä kuin se oikeastaan on.

Länsisiiven jatkeena olivat puutarhurin asumus sekä tilanhoitajan työhuone. Tämä rakennus on yhdistetty päärakennukseen holvikaarella, ja sen kellarissa olivat huolto- ja säilytystilat. Myös koko talon lämmitys on tapahtunut täältä käsin. Puutarhurin asunnon lähellä oli Rosenlewien aikana kolme kasvihuonetta.

Osittain maanalaisessa kellarikerroksessa on holvattu ja koristemaalauksin koristettu viinitupa, jonka alapuolelle on vielä sijoitettu talon viinikellari. Viinitupaan käydään pääportaikosta johtavaa käytävää pitkin tai keittiöstä tulevien niin sanottujen Piiloportaiden kautta. Alun perin tähän kellariosaan oli sijoitettu turkkilainen sauna ja marmorinen uima-allas. Tilat ovat nykyisin kokoustiloina, ja sauna sijaitsee toisaalla kellarikerroksessa. Pihan alla on säilytys- ja huoltotiloja, joiden kautta rakennuksen eri osat ovat yhteydessä toisiinsa.

Päärakennuksen toisessa kerroksessa sijaitsivat isännän ja emännän huoneistot, joihin kuului makuuhuone, pukeutumishuone sekä marmorilla verhoiltu kylpyhuone. Näiden kahden huoneiston lisäksi tässä kerroksessa ovat talon kunniavieraille, Suomen marsalkka Mannerheimille ja Fazerin suvun jäsenille varatut henkilökohtaiset huoneistot. Rakennuksen kolmanteen kerrokseen on sijoitettu kahdeksan makuuhuonetta, ja ne oli varattu metsästysmajan muiden vieraiden käyttöön. Nykyisin nämä kaksi kerrosta ovat hotellivieraiden käytössä.

Aiemmin mainuttu valeperspektiivi toistuu myös kartanon päärakennukseen saavuttaessa. Siipirakennukset ovat uloimpana, noin 70 metrin päässä pääosasta, noin 8 metriä kauempana toisistaan kuin itse rakennuksen luona. Tätä valeperspektiivin korostamaan etäisyysvaikutelmaa korostaa vielä ns. kunniapiha, joka on tasaista nurmikkoa ilman istutuksia. Vain vanha lehmus antaa sille oman pittoreskin ilmeensä. Samalla juhlava tamminen, graniitin ympäröimä pääsisäänkäynti tulee hyvin esiin, samoin sen yläpuolella oleva Rosenlewin suvun aatelisvaakuna, joka on myös kirjastohuoneen upeassa valkoisessa marmoritakassa.

Alueen muut rakennukset

Suomalaisesta perustyylistä poiketen kartanon rakennukset jakaantuvat selvästi päärakennukseen ja sitä ympäröivään herrasväen osuuteen sekä jonkin matkan päässä olevaan talousrakennusten alueeseen. Nämä kartanon päärakennuksen pohjoispuolelle suunnitellut rakennukset valmistuivat 1928. Alueella oli viisi henkilökunnan asuinrakennusta, vajarakennus käsityöläisten tarpeisiin, iso tallirakennus noin kahdenkymmenen hevosen käyttöön sekä navetta ja pieneläinsuoja. Kaikki talousrakennukset tehtiin punatiilestä, ja ne olivat malliltaan kartanon kokonaisuuteen sopivia. Osa talousrakennuksista on tuhoutunut, mutta esim. linnamaisesta tallirakennuksesta tehtiin Sirola-opiston aikana koulutus- ja majoitustiloja. Näihin tarkoituksiin tiloja voidaan käyttää edelleenkin. Uusin rakennelma on heti talouskartanon yhteyteen rakennettu golfkenttä, joka pystyy hyödyntämään olemassa olevia rakenteita.

Presidentit vai saksalaiset

Wilhelm Rosenlewin kuoleman jälkeen talon käyttö jäi vähäiseksi, ja perilliset totesivat sen ylläpidon tulevan liian kalliiksi. Lisäksi sota-aika aiheutti omat ongelmansa niin työvoiman kuin ylläpitotarvikkeiden hankkimisessa. Myöskään valtakunnan poliittisella ja taloudellisella eliitillä ei ollut aikaa pitkiin metsästysrientoihin. Kartano joutui myyntiin 1941, ja sille ilmaantui kaksi halukasta ostajaa: tasavallan presidentti Risto Ryti halusi tilan presidentin kesäasunnoksi Naantalin Kultarannan sijaan, ja saksalainen asekauppias Willy Daugs puolestaan halusi sen asunnokseen. Myynti ulkomaalaiselle vaati tuolloisen lainsäädännön mukaan sisäministeriön hyväksynnän, ja sellaisen Daugs saikin, kun ministeri vaihtui. Myynti saksalaiselle Daugsille tapahtui salaa presidentti Rytiltä. Kaupan jälkeen kartanosta tuli Daugsin asunto.

Moskovan välirauhanehtojen mukaan kaikki Suomessa ollut saksalainen omaisuus siirtyi Neuvostoliiton omaisuudeksi. Sopimus koski myös kaikkea yksityistä omaisuutta ja suomalaisia velkoja Saksalle. Näin Äikäälän kartano eli Vanajanlinna siirtyi muun suuren omaisuuden mukana Neuvostoliiton valtion omaisuudeksi. Paikan hallinnosta vastasi Neuvostoliiton Suomessa olevan omaisuuden hoitokunta (ks. Ulkomaalaisen omaisuuden hoitokunta). Paikallisten kertoman mukaan Neuvostoliiton suurlähetystö ja valvontakomissio käyttivät kartanoa vapaa-ajanviettopaikkanaan sodan jälkeisinä vuosina, mutta tästä ei kuitenkaan ole pitäviä todisteita. Hoitokunta huolehti tilan pelloista ja karjasta, mutta päärakennus jäi vähemmälle huomiolle ja alkoi rapistua.

Neuvostoliitto ja Sirola-säätiö

Kun kommunistien julkinen toiminta tuli sotien jälkeen mahdolliseksi, alkoi uudelleen myös aktiivinen opintotoiminta. Vuonna 1945 koulutustoimintaa varten perustettiin Yrjö Sirolan Säätiö, joka seuraavana vuonna vuokrasi Äikäälän kartanon Neuvostoliitolta Sirola-opistonsa majapaikaksi.

Ensimmäisinä Sirola-säätiön hallinnan vuosina tila oli monessa käytössä: se toimi juhlahuoneistona ja tanssitilana sekä puolueen jäsenten lomakotina. Kuitenkin 1950-luvulla opillista toimintaa vahvistettiin ja Vanajanlinnan tilat varattiin yksinomaan opistokäyttöön. Huonejärjestelyjä muutettiin ja edustustiloista remontoitiin opetustiloja.

Sirola-säätiö osti linnan Neuvostoliitolta vuonna 1956 tehdyllä kaupalla. Kauppaan kuuluivat kartanon rakennukset sekä yli 30 hehtaarin maa-alue. Kartanon valtavista peltomaista luovutettiin kaupan yhteydessä yli puolet rintamamiesten pientila- ja asutuskäyttöön ja loput päätyivät Vanajan kunnalle.

Glamourin renessanssi

Kartanon ylläpitäminen tuli mahdottomaksi Sirola-säätiölle, kun sen taustalla olleet puolueet katosivat puoluekartalta 1990-luvun alussa. Samalla puolueiden epäonnistuneet sijoitukset tuottivat tappioita. Kun lisäksi kiinnostus puoluetyöhön romahti ja kurssilaisten saaminen vaikeutui, niin edessä oli radikaalit toimenpiteet kommunistisen eliitin kouluttaneen opiston toiminnan uudelleenjärjestämiseksi.

Sirola-opiston toiminta loppui Äikäälän kartanossa–Vanajanlinnassa 1994. Vuonna 1996 kiinteistön tultua myyntiin oli Hämeenlinnan kaupungilla etuosto-oikeus, jota se käytyjen neuvottelujen myötä päättikin käyttää. Kaupungin omistukseen siirtyi koko Sirola-säätiölle kuulunut maa-omaisuus ja sillä sijainneet rakennukset 10 miljoonan markan hinnasta. Rakennuksen irtaimiston kohtalosta sovittiin, että osa siitä siirtyi Hämeenlinnan kaupungille ja osa kiinteistöä vuokranneelle Vanajanlinna Oy:lle, jossa kaupunki oli osaomistajana 19 prosentin osuudella.

Nykyisin Vanajanlinna Oy:n omistaa Harri Pekka Vihma ja Mika Walkamo, jotka ostivat Vanajanlinna Oy:n liiketoiminnan vasemmistoliitolta ja Hämeenlinnan kaupungilta tammikuussa 1998. Vanajanlinna Oy harjoittaa alueella hotelli- ja ravintolatoimintaa. Monia valtakunnallisesti merkittäviä tapahtumia on järjestetty linnan sisätiloissa. Lisäksi alueelle on rakennettu kansainväliset mitat täyttävä golfkenttä ja uusi Klubirakennus otettiin käyttöön toukokuussa 2007. Samassa yhteydessä alueelle valmistui 18 uutta huoneistoa. Rakentamisessa hyödynnettiin alueen vanhaa rakennuskantaa, esimerkiksi Klubirakennus valmistui vanhaan navettaan.

Lähteet

• Eino Leino, Vanajanlinna (1998)
• Vanajan historia I (1976)
• Akseli Salokannel, Vanajan kirja I (1956)
• Akseli Salokannel, Vanhaa Vanajaa (1959)
• Raili Rytkönen, Vanajan historia II (1992)

Aiheesta muualla

• Vanajanlinna Häme-Wikissä