Sonaattimuoto

Sonaattimuoto on musiikkitermi, jolla tarkoitetaan 1700- ja 1800-luvuilla sävellettyissä sonaatteissa, konsertoissa, sinfonioissa ja muissa instrumentaaliteoksissa useimmiten ensimmäisessä osassa käytettyä muotoa. Se kehiteltiin 1800-luvun aikana yhdistämään klassisen kauden kappaleita, joilla oli samankaltainen muoto. 1700-luvulla termiä ei siis vielä käytetty, eikä kaikkia kappaleita voi mahduttaa sonaattimuotoon. Esimerkiksi Mozartin pianokonsertoissa on sonaattimuodon kaltaisia aineksia, mutta kappale itsessään ei ole sonaattimuotoinen. Muoto kuitenkin vakiintui varhaisen klassismin aikana, sillä sen toistuvuus ja helposti mieleenpainuvat teemat sekä yksinkertainen rakenne tekivät siitä ihanteellisen konserttikappaleet. Klassismin aikana nimittäin nykymuotoinen konserttitoiminta sai alkunsa ja säveltäjän piti ottaa yleisö huomioon. Sonaattimuodon esiasteen voi erottaa joistakin J.S.Bachin fuugista, joissa alun teemat toistuvat samalla tavalla kehittelevämmän taitteen jälkeen.

Rakenne

Sonaattimuoto koostuu kolmesta jaksosta: esittelyjaksosta, jossa "esitellään" kappaleen teemat eli sävelaiheet; kehittelyjaksosta, jossa näitä teemoja kehitellään; sekä kertausjaksosta, jossa esittelyjakson aiheet kertautuvat. Esittelyjaksoa voi edeltää hidas johdanto. Esittelyjaksossa esitellään pääteema. Se on yleensä reipas ja on kappaleen pääsävellajissa. Pääteemoja voi myös olla useita. Teemaa, joka hoitaa modulaation sivuteemaan, kutsutaan transitioteemaksi. Se esiintyy joissakin sonaattimuotoisissa kappaleissa, muttei ole välttämätön. Sivuteema tai sivuteemat ovat usein laulavampia ja rauhallisempia kuin pääteemat. Sen sävellaji määräytyy usein pääsävellajin mukaan niin, että duurikappaleessa sivuteema on dominantissa (eli esim. C-duurikappaleessa sivuteema on G-duurissa) ja mollikappaleessa vastaavassa duurissa, siis sävellajissa, jolla on samat ylennykset tai alennukset kuin mollilla (esim. a-mollikappaleessa sivuteema on C-duurissa). Sivuteeman jälkeen voi tulla vielä lopputeemoja, jotka lopulta vievät jakson päätökseen. Kehittelyjakson muoto on säveltäjälle täydin vapaa ja siksi juuri siinä punnitaan säveltäjän taidot. Kehittelyjakso perustuu lähes poikkeuksetta esittelyjakson teemoille. Kertausjaksossa esittelyjakson teemat toistuvat. Mahdollinen hidas johdanto kuullaan sonaattimuodossa vain kerran, ellei säveltäjä ole halunnut laittaa sitä kehittelyjaksoon. Kertausjaksossa kenties ainoa muutos esittelyjaksoon tapahtuu sivuteeman sävellajissa, joka on duurissa sama kuin kappaleella ja mollissa useimmiten vastaavassa duurissa. On myös olemassa teoksia, jossa sivuteema on mollissa, mutta tällainen ilmiö on harvinainen. Kappaleen voi päättää coda eli lopuke tai muunlaiset toistot. Erityisesti Beethovenin sonaattimuotoisissa kappaleissa on paljon lopukkeita.

Sonaattimuodon käyttö

Sonaattimuoto esiintyy yleisimmillään klassisen ja romanttisen kauden sonaateissa. Usein juuri ensimmäinen osa on sonaattimuotoinen, mutta myös mikä tahansa muu osa voi olla myös sonaattimuodossa. Vaatimuksena on, että ollakseen sonaatti kappaleessa on oltava ainakin yksi sonaattimuotoinen osa, paria pikku poikeusta lukuunottamatta. Sonaattimuoto ei esiinny klassisen kauden konsertoissa, mutta romantiikan ajan konsertoissa se on yleisempi. Lisäksi sonaattimuoto esiintyy sinfonioissa, jotka ovatkin "sonaatteja orkesterille". 1800-luvun lopusta eteenpäin sonaattimuoto on käynyt harvinaiseksi, sillä noina vuosina muoto sai yhä pienemmän merkityksen. Moderneissa sonaateissa ei esiinny sonaattimuotoa.