Muinaisnorja

Muinaisskandinaavin levinneisyysalue noin vuonna 900 viikinkiajan vallitessa. Kirkkaanpunainen väri ilmaisee läntisen ja oranssi itäisen päämurteen levinnän. Keltainen väri puolestaan kuvaa muinaisenglantia ja vaaleanvihreä muita (länsi)germaanikieliä. Ruusunpunainen (rosa) väri tarkoittaa muinaisgutniskaa ja sininen Krimin goottia.

Muinaisnorja tai muinaisskandinaavi (engl. Old Norse, norj. norrønt ruots. fornnordiska, norröna, dansk tunga, saks. Altnordisch ) on kieli, jota puhuttiin ja kirjoitettiin noin 800–1300-luvuilla nykyisessä Skandinaviassa sekä skandinaavien asuttamilla alueilla muun muassa Islannissa ja Brittein saarilla, jonkin aikaa myös Itä-Euroopassa.

Pohjoisgermaanisten kielten polveutumista koskevat nimitykset ja määritelmät eivät ole yhtenäisiä eikä kansainvälistä konsensusta ole päässyt kehittymään. Tämä johtunee sekä niiden välisistä vaikeasti tulkittavista liukumoista että kansallistunteesta, joka suosii omaa nimitystä ja historiaa jokaiselle murteelle ja kansalliskielelle. Toisaalta mielleyhtymää pohjoiseen yhteiskieleen on ajoittain pidetty tavoiteltavana esimerkiksi osana romantisoitua viikinkikäsitystä ja myöhemmin myös aatteellisista syistä.

Muinaisnorjan kehitys ja vaiheet

Muinaisnorja polveutui kantaskandinaavin kielestä noin 700-luvun tietämillä ja kehittyi sittemmin nykyisiksi skandinaavisiksi kieliksi viikinkiajan jälkeen. Muinaisnorja jakaantui itäiseen ja läntiseen päämurteeseen, joista itäisestä polveutuivat nykyisten Ruotsin ja Tanskan alueella puhutut kansankielet, ja läntisestä murteesta suurin piirtein nykyisten Norjan ja Islannin kansankielet. Islantilaisista keskiaikaisista kirjoituksista voidaan havaita kielen polveutuvan muinaisnorjan läntisestä murrehaarasta. Rajat eivät kuitenkaan ole täysin selkeät. Itäisestä murteesta on havaintoja Norjan itäosissa, ja läntisestä murteesta Ruotsin länsiosista. Lisäksi Gotlannissa puhuttiin omaa kielimuotoaan (gutniska), joka yleensä lasketaan kolmanneksi muinaisskandinaavin päämurteeksi. Siinä on piirteitä sekä itä- että länsimurteista, ja se kehittyi omana murteenaan. Sitä ei pidä sekoittaa gootin kieleen, joka kuuluu itägermaaniseen ryhmään. Tämä kielimuoto sammui Krimillä 1700-luvulla.

Vuosilta 800–1250 Skandinaviasta tunnetaan tekstejä (latinan ohella) pääasiassa muinaisnorjaksi ja muinaisislanniksi, joiden väliset erot ovat hiuksenhienot. Tämän vuoksi esimerkiksi englanninkieliset termit ’Old West Norse’, ’Old Icelandic’ ja ’Old Norwegian’ lasketaan usein synonyymeiksi. Joskus tähän synonyymilistaan ajatellaan kuuluvaksi myös itse Old Norse. Laajimmat kirjalliset näytteet 1100–1200-lukujen skandinaavisesta kielestä edustavat juuri sen läntistä muotoa eli muinaisnorjaa. On myös arvioitu, että muinaisnorjan, muinaisenglannin, muinaissaksin ja alasaksan puhujat kykenivät ymmärtämään toisiaan ongelmitta.

Vanhimmat muistiinpanot muinaisnorjaksi on tehty 'nuorempi futhark' -riimukirjoituksella 800-luvulla, viimeisimmät tekstit riimukirjaimin on tehty 1300-luvulla. 1100-luvulta lähtien muinaisnorjaa kirjoitettiin myös latinalaisilla aakkosilla. Tunnetuimmat ja laajimmat tekstit muinaisnorjaksi ovatkin latinalaisilla kirjaimilla kirjoitetut kaksi Eddaa ja saagat, Islannin keskiaikainen kirjallisuus. Islantilaisen 900-luvulta peräisin olevan Grágás-lakikokoelman mukaan islantilaiset, norjalaiset, ruotsalaiset ja tanskalaiset puhuivat samaa kieltä, josta käytettiin nimitystä dǫnsk tunga. Itämurteitten puhujat Ruotsissa ja Tanskassa saattoivat kutsua kieltä nimellä dansk tunga tai norrønt mál.

Norjassa muinaisnorjan kielellinen jatkumo käytännössä sammui 1350-luvun ruttoon, jolloin itäiset skandinaaviset kielet, lähinnä esitanska, saivat siellä ylivallan. Islannissa muinaisnorja kehittyi pikkuhiljaa nykyislanniksi ja Britteinsaarilla muinaisnorja sekoittui yhdeksi englannin ainesosista. Myös kelttiläiset kielet muun muassa gaeli, iiri ja kymri ovat saaneet vaikutteita muinaisnorjasta ja päinvastoin. Muita muinaisnorjasta osittain polveutuvia kieliä ovat muun muassa Färsaarten fääri ja Orkney- ja Shetlanninsaarten sammunut norni. Itäinen muinaisskandinaavi muuntui esiruotsiksi ja esitanskaksi, joiden erottautumisen katsotaan olleen merkittävää 1200-luvun Västgötalagen-lakikokoelman kirjoittamisesta lähtien.

Muinaisnorjasta polveutuivat sittemmin nykyiset skandinaaviset kielet islanti, fääri, norja, ruotsi ja tanska. Vaikka norja, tanska ja ruotsi muistuttavat kaikista vähiten muinaisnorjaa, kykenevät niiden puhujat helposti ymmärtämään toisiaan vielä tänäkin päivänä. Tähän on vaikuttanut paljonkin niiden suuri keskinäinen vaikutus, ja esimerkiksi nykyinen norjan kirjakieli on menettänyt paljon vanhoja läntisen muinaisnorjan piirteitään ja pohjautuu itäiseen muinaisnorjaan pohjautuvaan tanskan kirjakieleen. Fäärin kielellä on paljon samankaltaisuutta muinaisnorjan kanssa, mutta siinäkin on paljon tanskan ja norjan sekä kelttiläisten kielten vaikutusta.

Nykykielistä islanti muistuttaa eniten muinaisnorjaa. Islannin kirjoitustapa pohjautuu muinaisnorjan kirjoitustapaan, ja vielä nykyislanninkin puhujat kykenevät ymmärtämään kirjoitettua muinaisnorjaa. Suurimmat erot ovat sanojen kirjoitustavassa ja sanajärjestyksessä. Sanojen ääntäminen on kuitenkin ajan kuluessa muuttunut yhtä paljon kuin muissakin skandinaavisissa kielissä.

Syntaksin kannalta puhutaan myös ”mannerskandinaavista” (engl. Continental Scandinavian) erotuksena ”saariskandinaavista” (Insular Scandinavian). Edelliseen kuuluvat norjan, ruotsin ja tanskan kielet, jälkimmäiseen fäärin ja islannin kielet. Toisinaan luetaan uusnorja (nynorsk) ”saariryhmään” koska murteet, joihin se pohjautuu, ovat lähempänä läntistä muinaisnorjaa. Kirjanorja (bokmål) kuuluu tässä jaossa edelleen ”mannerryhmään”.

Aiheesta muualla

• Jussi Katajala: Muinaisnorja eli ”Old Norse”. Katajala.net 4.10.2007.
• Kielitieteen asiasanasto, Suomi – englanti – viro – saksa Toimittajat: Anna-Liisa Kristiansson-Seppälä ja Ulla-Maija Kulonen; Kääntäjät: David Steadman (englanti), Mare Onga (viro) ja Wolfgang Veenker (saksa); Atk-asiantuntijat: Tarmo Rahikainen, Mikko T. Virtanen ja Outi Lehtinen Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 128, ISSN 0355-5437, ISBN 952-5446-03-4