Ero sivun ”Ilmari Kianto” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Selaa historiaa interaktiivisesti
[arvioimaton versio][arvioimaton versio]
← Vanhempi muutosUudempi muutos →
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
VisuaalinenWikiteksti
Tjp (keskustelu | muokkaukset)
seulojat
33 874 muokkausta
Rivi 124: Rivi 124:
Rakel Nymanin (1908–1973) kanssa
Rakel Nymanin (1908–1973) kanssa


# Raija-Liisa Rakeli 1934 (Kansi)
# Raija-Liisa Rakel 1934 (Kansi)


== Ilmari Kiannon sisarukset ==
== Ilmari Kiannon sisarukset ==

Versio 22. elokuuta 2010 kello 23.18

Ilmari Kianto
Ilmari Kianto 50-vuotiaana vuonna 1924
Ilmari Kianto 50-vuotiaana vuonna 1924
Henkilötiedot
Syntynyt7. toukokuuta 1874
Pulkkila, Suomi
Kuollut27. huhtikuuta 1970
Helsinki, Suomi
Kansalaisuus  Suomi
Ammatti kirjailija
Kirjailija
SalanimiAntero Avomieli, Salanimi
Esikoisteos Väärällä uralla (1896), nimellä Ilmari Calamnius
Aiheesta muualla
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta
Ilmari Kianto löysi tursaansydän-nimisen merkin kotipitäjänsä vanhasta ladosta, ja muokkasi sen oheisen näköiseksi ja käytti sitä omana logonaan

Ilmari Kianto (7. toukokuuta 1874 Pulkkila – 27. huhtikuuta 1970 Helsinki) oli yksi 1900-luvun alkupuoliskon huomattavimmista suomalaisista kirjailijoista. Kiannon kirjailijanura kesti yli 60 vuotta, jona aikana hän kirjoitti kuutisenkymmentä kirjaa. Hänen maineensa perustuu kuitenkin lähes kokonaan hänen kahteen köyhälistöromaaniinsa Punainen viiva (1909) ja Ryysyrannan Jooseppi (1924).[1] Näiden kirjojen ansiosta Kianto tunnetaan ennen kaikkea kainuulaisen köyhälistön kuvaajana, mikä on tuonut hänelle lempinimen "korpikirjailija".

Kianto oli alun perin nimeltään Ilmari Calamnius, mutta muutti sukunimensä Johannes Linnankosken neuvosta Kiannoksi. Hän käytti myös salanimiä Antero Avomieli ja Salanimi. Kirjeenvaihdossaan Kianto käytti nimestään muotoa Ilmari Iki-Kianto.

Elämäkerta

Lapsuus ja nuoruusvuodet

Ilmari Kianto syntyi Pulkkilassa Lamujoen rannalla sijaitsevassa pappilassa vuonna 1874. Hänen vanhempansa olivat kalajokelaiseen Calamniuksen pappissukuun kuuluva Pulkkilan kappalainen August Benjam Calamnius (1834 – 1915) ja Cecilia Septimia Catharina Lundahl (1842 – 1924). Perheessä oli kahdeksan lasta, joista Ilmari oli kuudes. Vuonna 1879 August Benjamin Calamnius valittiin Suomussalmen kirkkoherraksi ja perhe muutti Pulkkilasta Suomussalmelle Karhulan pappilaan.

Kianto kävi koulunsa Iissä ja Oulussa. Hän pääsi ylioppilaaksi Oulun lyseosta vuonna 1892.[2] Koulussa hän muun muassa toimitti oppilaskunnan lehteä. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi hän ehti ilmoittautua opiskelijaksi Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan, mutta päätti kuitenkin ryhtyä veljensä Volmarin esikuvan mukaisesti upseeriksi.[2] Kianto palveli vapaaehtoisena Oulussa 4. Suomen Tarkka-ampujapataljoonassa 1892 – 1893. Keväällä 1893 pataljoona matkusti sotaharjoituksiin Krasnoje Seloon Pietarin lähelle, ja Kianto kirjoitti näistä kokemuksistaan leirikirjeitä Suometar-lehteen. Eräs moskovalainen lehti arvosteli Kiantoa separatistiksi näiden leirikirjeiden vuoksi, ja tästä seurannut kohu aiheutti hänelle hankaluuksia. Myös Kiannon sotilaselämään kohdistuneet romanttiset kuvitelmat olivat jo haihtuneet, ja niinpä hän päätti erota armeijasta ja lähteä takaisin yliopistoon opiskelemaan. Tämä toteutuikin myöhäissyksyllä 1893.

Kianto opiskeli Keisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa venäjän ja suomen kieliä. Opiskeluaikanaan hän aloitti kirjailijanuransa. Esikoisteoksessaan Väärällä uralla (1896), jonka Kianto julkaisi 22-vuotiaana, hän kertoi armeijakokemuksistaan.[3] Omimmaksi alakseen hän tunsi kuitenkin luonnonlyriikan ja julkaisi runokirjat Soutajan lauluja (1896), Hiljaisina hetkinä (1897) ja Lauluja ja runoelmia (1900). Entinen koulutoveri Eino Leino auttoi häntä runojen valikoimisessa. Kianto oli myös mukana perustamassa Suomalaista Kaunokirjailijaliittoa vuonna 1897. Kianto promovoitiin filosofian maisteriksi vuonna 1900.[2] Hän täydensi venäjän kielen opintojaan stipendiaattina Moskovassa 1901–03,[2] ja julkaisi näistä kokemuksistaan myöhemmin kirjan Moskovan maisteri (1946). Kianto teki tänä aikana myös pitkän kiertomatkan Etelä-Venäjällä, ja tätä matkaa hän kuvasi 1903 ilmestyneessä matkakirjassaan Kiannan rannoilta Kaspian poikki v. 1902.

Kianto hyödynsi kieliopintojaan suomentamalla venäläistä kaunokirjallisuutta, kuten Leo Tolstoin Kuolema- ja I. A. Gontsharovin Herra Oblomov -teokset. Hän ryhtyi tolstoilaisuuden kannattajaksi ja kävi kirjeenvaihtoa itsensä Tolstoin kanssa. Kianto kuului myös Suomen tunnetuimman tolstoilaisen, kirjailija Arvid Järnefeltin ystäväpiiriin. Tolstoin vaikutuksesta Kianto erosi kirkosta kun uskonnonvapauslaki tuli voimaan. 18. heinäkuuta 1904 hän solmi Suomen ensimmäisen siviiliavioliiton Ruotsissa Helsingborgin kaupungin raatihuoneella; morsian oli torniolaisen kultasepän tytär Hildur Molnberg, johon Kianto oli tutustunut keväällä 1904 tämän tultua Suomussalmelle postinhoitajan sairauslomasijaiseksi. Kianto ei silti ollut ateisti vaan tolstoilaisuuden mukaisesti vannoutunut "henkilökohtaiseen uskoonsa", jossa ei ollut sijaa uskonlaitoksille.

Korpikirjailijaksi

Syksyllä 1904 Kianto asettui vaimonsa kanssa Kajaaniin, jossa hän toimi kielten opettajana Kajaanin yhteiskoulussa. Vuoden 1905 suurlakon jälkeen Kianto heittäytyi innokkaasti mukaan politiikkaan. Hän toimi Kajaani-lehden toimittajana ja oli mukana perustamassa nuorsuomalaista puoluetta vuonna 1905. Näkyvällä poliittisella lehtikirjoittelulla oli kuitenkin se seuraus, että Kianto menetti 1906 opettajantoimensa. Tämän jälkeen hän päätti omistautua kirjailijan uralle ja muutti perheineen kotiseudulleen Suomussalmelle.

Suomussalmella Kianto hankki Metsähallitukselta seitsemän hehtaarin vuokrapalstan Leppikanta-nimisestä niemekkeestä Kiantajärven rannalta ja rakennutti sinne vuosina 1910 – 1912 Turjanlinna-nimisen kirjailijankotinsa. Turjanlinnan valmistuttua Kianto muutti sinne Suomussalmen pappilasta, jossa hän oli asunut perheensä kanssa vuodesta 1909 lähtien. Hän oli virallisesti kruununtorppari ja harjoitti pienessä mittakaavassa maanviljelyä ja karjanhoitoa, mutta käytännössä Kianto sai tulonsa kirjallisilla töillään. Turjanlinnan palstan erottamisen yhteydessä Kiannolla oli erimielisyyksiä Metsähallituksen edustajien kanssa, ja näistä riidoista hän sai aiheen kirjoittaa romaaninsa Metsäherran herjaaja (1912).

Ensimmäisinä Suomussalmen-vuosinaan Kianto julkaisi kahdesta neljään teosta vuosittain.[3] Joukossa on ajankohtaisia teoksia ja matkakirjoja, monet sisältävät omakohtaisia kokemuksia ja myöhemmin myös muistelmia.[3] Vuonna 1909 Kianto julkaisi ensimmäisen pääteoksistaan, romaanin Punainen viiva, jossa kuvattiin Suomen ensimmäisten eduskuntavaalien vaikutusta syrjäisellä Kainuun korpiseudulla asuvien ihmisten elämään. 1911 hän kirjoitti Kajaanin maanviljelysseuran tilauksesta Nälkämaan laulun, josta Oskar Merikannon säveltämänä tuli Kainuun oma maakuntalaulu.

Vuosina 1907 – 1912 Kianto julkaisi useita valtiokirkkoa ja virallista uskontoa arvostelevia teoksia ja artikkeleita. Romaanissaan Pyhä viha (1908) hän kuvasi avioliittonsa alkuvuosia ja suhdettaan uskontoon, ja seuraavana vuonna ilmestyneessä novellikokoelmassa Pikku syntejä hän esitti keksimiään parodioita Raamatun Vanhan testamentin kertomuksista. Kianto piti koko Vanhaa Testamenttia kokoelmana "hebrealaisia satuja". Vuonna 1912 Kiannolta ilmestyi vielä Vapaauskoisen psalttari -niminen teos. Kianto ei joutunut oikeuden eteen kirjoituksistaan; vuonna 1912 häntä tosin uhkasi syyte Mitä meidän pitää uskoa -nimisestä artikkelista, mutta keisari Nikolai II:n julistama yleinen armahdus Romanovien hallitsijasuvun 300-vuotisen vallassaolon kunniaksi pelasti hänet. Sen sijaan neljä lehteä, jotka olivat julkaiseet Kiannon uskontoaiheisia kirjoituksia, tuomittiin Jumalan pyhän sanan pilkasta sakkoihin.

Kevättalvella 1914 Kianto teki pororetken Vienan Karjalaan. Hän kävi retken aikana kymmenessä eri kylässä, muun muassa Lonkassa, Vuonniskylässä, Aajuonlahdella, Ponkalahdella, Poahkomienvaaralla ja Latvajärvellä, ja tapasi kuuluisia karhunkaatajia, tietäjiä ja runonlausujia. Kianto teki kaikkiaan kahdeksan retkeä Vienan Karjalaan vuosien 1896 ja 1941 välillä. Retkistä merkittävin oli heinäkuussa 1914 jalkaisin tehty matka Suomussalmelta Kuusamon kautta Vienanmeren eli Valkean meren rantaan. Kiannon oli tarkoitus jatkaa laivalla Solovetskin luostarisaarelle, mutta ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen esti tämän aikeen ja Kianto joutui palaamaan takaisin Suomeen. Tätä retkeään Kianto kuvasi teoksessaan Vienan virroilta, Karjalan kankahilta (1915). Kianto oli fennomaani, joka näki Itä-Karjalassa siveellisen suomalaisuuden alkukodin. Myöhemmin hän kannatti Itä-Karjalan liittämistä Suomeen, mitä ilmensi muun muassa hänen kuuluisa runonsa "Suomi suureksi, Viena vapaaksi...".

Kiannon ensimmäinen avioliitto päättyi käytännössä 1917, kun hän ilmoitti ottavansa toiseksi vaimokseen Sivia Karpin ja julistautui moniavioisuuden kannattajaksi. Kianto joutui tämän takia voimakkaan paheksunnan kohteeksi ja hänellä ja Karpilla oli muun muassa vaikeuksia asunnon saannissa.

Sisällissota ja Vienan retkikunta

Heimosotureita Vienan sotaretkeltä, kuvassa mukana kirjailija Ilmari Kianto takana ratsailla keskellä.

Suomen sisällissodan alkuvaiheessa Kianto oleskeli Oulussa ja Hailuodossa ja oli Oulun valtauksen silminäkijä. Kianto asettui valkoisten puolelle ja esitti hyvin jyrkkiä kommentteja punaisista: hän muun muassa puhui "punaisista naarassusista" ja vaati pahan pois leikkaamista saastuneesta kansanruumiista teloitusten avulla esimerkiksi Keskisuomalainen-lehdessä 12. huhtikuuta 1918 ilmestyneessä kirjoituksessaan:

"Eikö olisi oikeata tuomiotaktiikkaa ottaa joku prosentti vihollisen toisestakin sukupuolesta – siten siveellisesti vaikuttaakseen näiden kurjiin ammattisisariin? Sudenjahdissa kelpaa maalitauluksi juuri naarassusi ehkä ennemmin kuin uros, sillä metsästäjä tietää, että naarassusi synnyttää yhtä pahoja penikoita, joista on oleva ikuinen vastus. Todistettu on, että Suomen kansalaissodassa punakaartilaiset ovat petoja, monet heidän naisistaan – susinarttuja, vieläpä naarastiikereitä. Eikö ole hulluutta olla ampumatta petoja, jotka meitä ahdistavat? Pyövelin kirves on nyt kerta kaikkiaan pantu Suomen kansan käteen. Suomen kansan yhteiskuntaruumiissa on tehtävä "keisarinleikkaus" – kirurgimme olkoon kansan tuomio."

Kiannon jyrkkää asennetta saattaa selittää se, että häntä itseään oli pidetty jonkinlaisena sosialistina hänen vapaan sukupuolimoraalinsa sekä uskonnon- ja kirkonvastaisten kirjoitustensa vuoksi. Nyt hän halusi tehdä selvän pesäeron punaisiin ja etsi jyrkillä mielipiteillään hyväksyntää valkoisten kannattajilta. Venäjän kieltä opiskellut ja pitkiä aikoja Venäjällä oleskellut Kianto muuttui samalla myös venäläisvastaiseksi Suur-Suomen kannattajaksi. Perinteiset valkoisten kannattajat suhtautuivat kuitenkin epäillen "valkoiseksi anarkistiksi" julistautuneeseen Kiantoon, eikä hänen sisällissodasta kirjoittamansa kirja saanut kustantajaa syksyllä 1918.

Sisällissodan jälkeen kesällä 1918 Kianto otti osaa everstiluutnantti Malmin johtamaan Vienan retkikuntaan. Hänen tehtävänään oli toimia agitaattorina ja saada alueen asukkaat kannattamaan Suomeen liittymistä. Paikallinen väestö pysyi kuitenkin Kiannon pettymykseksi poliittisesti passiivisena eikä innostunut hänen puheistaan. Kianto kirjoitti epäonnistuneesta retkestä matkakuvauksen Suomi suureksi – Viena vapaaksi (1918) ja kirjasen Vienan puolesta – Kauko-Karjalan ikivanhan moraalin säilyttämiseksi, kenttäpuheita (1919).

1920–30-luvut

1924 ilmestyi Kiannon toinen pääteos, romaani Ryysyrannan Jooseppi. Aihepiirillä ja henkilöhahmoilla on yhtäläisyyksiä Joel Lehtosen Putkinotkon kanssa.

Kianto oli hyvin paljon liikkeellä 1920–30-luvulla ja Turjanlinna oli usein pitkiä aikoja tyhjänä. Hän matkusti 1926 Viroon, Latviaan, Puolaan ja Tšekkoslovakiaan ja 1931 hän kävi uudelleen Virossa. Kiannolla oli näihin aikoihin toinen asunto Terijoen Kellomäellä Karjalan kannaksella, mutta hän asui myös tilapäisesti useilla paikkakunnilla ympäri Suomea. Terijoen mökki oli alkuperäiseltä nimeltään Esterilä mutta Kianto alkoi kutsua sitä Antiloopin luolaksi tai Varpusen häkiksi silloisen naisystävänsä Sirkka-Liisan eli Sigrid Engströmin ihastelunimen mukaan. Kianto asui tässä mökissä useina talvina, sillä hän saattoi kirjoittaa siellä teoksiaan rauhassa, mikä ei olisi onnistunut Turjanlinnassa.

Vuonna 1932 Kianto sai virallisen eron ensimmäisestä vaimostaan ja hän meni 1933 uusiin naimisiin Elsa-Maria Karppisen (os. Kokko) (1896 – 1954) kanssa. Hänellä oli kuitenkin samaan aikaan suhde Raakel Nymanin kanssa ja vuodesta 1934 lähtien myös Turjanlinnan palvelustyttönä toimineen Aino Seppäsen ("Aino-Kaino") kanssa. Vuonna 1934 Kianto onnistui myös kahdeksan vuoden ponnistelun jälkeen lunastamaan Turjanlinnan palstan itsenäiseksi tilaksi.

1930-luvulla Ilmari Kiantoa ahdistivat taloudelliset vaikeudet. Hän oli velkaa kustantajalleen Otavalle yli 600 000 markkaa, ja jouluaattona 1936 Turjanlinna uhattiin ulosmitata lähes 15 000 markan veloista Suomussalmen kunnalle. Turjanlinna kuitenkin pelastui sillä kertaa, kun Kiannon hyväksi järjestettiin kansalaiskeräys. Näiden vaikeuksiensa keskellä Kianto vieraili tammikuussa 1937 Ryysyrannan Joosepin esikuvan talossa ja saattoi hieman katkerana todeta: "Kauhala, entinen oikea Ryysyranta, on vaurastunut ja tullut niin herraskaiseksi ettei sinne viitsi poiketakaan."

Turjanlinnan tuho

Ilmari Kianto vuonna 1974 julkaistussa postimerkissä.

Talvisodan puhjettua Kianto perheineen joutui jättämään Turjanlinnan 7. joulukuuta 1939, kun venäläiset joukot saapuivat Suomussalmen kirkonkylän lähelle ja Turjanlinnan alue joutui taistelunäyttämöksi. Saman päivän iltana paloi koko Suomussalmen kirkonkylä suomalaisten sytyttämänä. Joulukuussa rintamalinja kulki Turjanlinnan alueen läpi, ja suomalaiset joukot polttivat Turjanlinnan 19. joulukuuta 1939. Turjanlinnan rakennuksista säilyi vain sauna ja jäkäläriihi. Näiden Hulkonniemen taisteluiden aikana myös Kiannon poika Jormo Gabriel Kianto haavoittui vaikeasti noin 2 kilometrin päässä Turjanlinnasta.

Kianto tuomittiin talvisodan jälkeen maanpetoksen yrityksestä puoleksi vuodeksi kuritushuoneeseen, koska hän oli jättänyt talonsa Turjanlinnan kuistinpöydälle tyhjän sikarilaatikon, jonka kanteen hän oli kirjoittanut venäjänkielisen viestin:[2]

"Venäläiset toverit! Kunnioittakaa sivumenolla köyhän kirjailijan kotia. Tuossa on saari autiona ynnä huvila itään päin muine rakennuksineen. – Olen minäkin ollut Moskovassa v. 1901–03."[2] Saaressa, johon hän viittasi, olivat hänen kaksi omaa kalamajaansa, ja huvila itäänpäin tarkoitti hänen vanhimman sisarensa kookasta asumusta – sisaren kanssa hänellä oli ajoittain huonot välit. Länteen hän ei halunnut venäläisiä neuvoa, koska hänen vaimonsa ja pikku tyttärensä olivat juuri sinnepäin lähteneet jäätä pitkin sotaa pakoon.

Tämän tekstin jouduttua suomalaisten käsiin se tulkittiin ilmoitukseksi läheisen talon miehittämättömyydestä, mikä katsottiin vakoiluksi. Kianto tuomitttiin kuudeksi kuukaudeksi kuritushuoneeseen ja kansalaisluottamuksen menettämiseen. Hän oli vähällä tulla ammutuksi. Presidentti Kyösti Kallio armahti Kiannon kuritushuoneesta ennen tuomitun ajan päättymistä, mutta vasta 1950-luvulla tuomio tunnustettiin julkisesti virheeksi.lähde? Jutun seurauksena Kianto erotettiin "maanpetturina" useista kulttuuriseuroista, muun muassa Suomen Kirjailijaliitosta, jota hän itse oli ollut perustamassa, ja myös Karjalan Heimosoturiliitosta. Katkeroitunut ja tuomiota oikeusmurhana pitänyt Kianto kirjoitti tapauksesta päiväkirjansa pohjalta teoksen Omat koirat purivat, joka kuitenkin pääsi julkisuuteen vasta 1946.

Sodanjälkeiset vuodet

Talvisodassa palaneen Turjanlinnan tilalle valmistui kustannusliike Otavan taloudellisella avustuksella uusi kaksikerroksinen talo 1949, mutta tämä rakennus paloi pian valmistumisensa jälkeen rakennusvirheen takia. Uutta Turjanlinnaa ei ollut vakuutettu, joten Kianto ei saanut mitään korvausta menetyksistään. Vuodesta 1953 lähtien Kianto vietti talvet Helsingissä, Otavan omistamassa kirjailija-asunnossa Mariankatu 24:ssä, ja kesät hän asui Turjanlinnan vanhan "Kohtalon Korsu" -nimisen jäkäläriihen kylkeen tehdyssä Ikin Tupa -nimisessä asumuksessa. Vuonna 1957 Kianto vihittiin Helsingin yliopiston historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan kunniatohtoriksi ja samana vuonna ilmestyi myös hänen viimeinen kirjansa Mies on luotu liikkuvaksi.

Sodan jälkeen Kianto tuli tunnetuksi "sihteeriseikkaluistaan". Hän haki säännöllisesti lehti-ilmoituksillaan itselleen naispuolisia sihteereitä. Useimmilla näistä sihteereistä ei ollut edes konekirjoitustaitoa, mutta Kiannolle riitti, että he pystyivät soutamaan venettä ja pitämään hänelle päivä- ja yöseuraa. Kiannon toisen vaimon Elsa Karppisen kuoltua 1954 hän meni viimeisen kerran naimisiin 1956 Ella Mirjam ('Mirkku') Lähteisen (1914 – 1961) kanssa; tämä avioliitto jatkui viisi vuotta Lähteisen kuolemaan saakka.

Paikkakuntalaisia Ilmari Kiannon hautajaispäivän iltana Niettussaaressa.

Kianto kuoli keuhkokuumeeseen vähän ennen 96-vuotispäiväänsä 1970 Helsingin Auroran sairaalassa. Hänet on haudattu Turjanlinnan edustalla sijaitsevaan Niettussaareen. Kianto oli varannut tämän hautapaikan itselleen jo 1927 ja hautamuistomerkin teksti on myös hänen käsialaansa:

"Tähän minut haudataan. Katson Wanhaan pappilaan, sieltä aallot armaat pauhaa lapsuuteni hellää rauhaa. Turjanlinna tuossa on sodan jälkeen onneton. Minä kuljen onnen mailla – en oo enää mitään vailla"

Kiannon lapset

Kianto oli kolme kertaa naimisissa (Hildur Molnberg, 1904–1932, erosi; Elsa-Maria Karppinen, 1933–1954, kuoli; Mirjam Lähteinen, 1956–61, kuoli), ja hän jakoi kaksitoista lastaan näiden äitien mukaan A- (kahdeksan, Hildur Molnberg), B- (kolme, Siviä Karppi) ja C-sarjaan (yksi, Rakel Nyman).

Hildur Molnbergin (1882–1942) kanssa

  1. Kalevi 1906 k. 1909
  2. Salmi Talvikki Cecilia 1908 (Jokela)
  3. Orvokki Helmi Simpukka 1909 (Suomela)
  4. Otso Tähtivalo 1911
  5. Veijo Virmo Imatro 1912
  6. Viena Karma Sirkka Salama Kesäheinä Saarenruusu Pikku-Hilkka 1913 (Ristivuo)
  7. Jormo Gabriel Sotavalta 1914
  8. "Kaarina" (adoptoitu pois) 1920

Siviä Karpin (1895–1955) kanssa

  1. Sorjo Uolevi Sotaprinssi 1917
  2. Raida Tsikko Tellervo 1920 (Heikkilä)
  3. Marjatta Iltatähti 1921

Rakel Nymanin (1908–1973) kanssa

  1. Raija-Liisa Rakel 1934 (Kansi)

Ilmari Kiannon sisarukset

Ilmari Kiannolla oli neljä veljeä ja kolme sisarta:

  • Edvin Calamnius (1864–1927), tullivirkailijana Iisalmessa ja Pietarsaaressa, kirjoitti kirjoja nimimerkillä Esko Virtala.
  • Volmar Calamnius (1866–1947), eversti ja voimistelunopettaja
  • Aina Cecilia Calamnius (1868–1947), Suomussalmen postinhoitaja "Vanha postineiti", omisti Teräväniemen huvilan lähellä Turjanlinnaa
  • Väinö Calamnius (1870–1934), maanmittari
  • Rurik Calamnius (1872–1921), kirkkoherra ja runoilija
  • Saimi Maria Calamnius (1876–1947), postivirkailija ja postinhoitaja
  • Vilma Eliina Reinilä os. Calamnius (1880–1958), maantiedon, saksankielen ja suomenkielen opettajana Kemin suomalaisessa yhteiskoulussa, Tampereen reaalilyseossa ja Tampereen tyttökoulussa

[4]

Bibliografia

  • Väärällä uralla (Ilmari Calamnius, 1896, WSOY)
  • Soutajan lauluja. Kokoelma pieniä runoja (Ilmari Calamnius, 1897, WSOY)
  • Hiljaisina hetkinä. Toinen kokoelma laulurunoja (Ilmari Calamnius, 1898, WSOY)
  • Lauluja ja runoelmia (Ilmari Calamnius, 1900, WSOY)
  • Margareeta; sydammen säveliä (Ilmari Calamnius, 1900, Otava)
  • Isäntä ja koirat. (Ilmari Calamnius, 1902 Kansan Kuvalehden Kustannusyhtiö, Hancock, Michigan).
  • Nuoria lauluja vanhasta säästöstä (Ilmari Calamnius, 1902 Kansan Kuvalehden Kustannusyhtiö, Hancock, Michigan).
  • Kiannan rannoilta Kaspian poikki v. 1902 (1903) kust. Eero Erkko
  • Nuoren miehen kädestä. Kokoelma mielialoja (1904) Otava
  • Sieluja kevätyössä (1905)
  • Isänmaallisia runoelmia (Ilmari Calamnius-Kianto, 1906, Otava)
  • Auskultantin päiväkirja. Pöytälaatikon salaisuuksia luettavaksi sallinut Antero Avomieli. (Antero Avomieli, 1907, Karisto)
  • Nirvana. Lemmentarina (Ilmari Calamnius-Kianto, (1907, Otava)
  • Sieluja kevät-yössä: vilahdus Moskovasta (Ilmari Calamnius-Kianto, 1907, Vihtori Kosonen)
  • Pyhä viha, romaani (1908, Vihtori Kosonen )
  • Vapaauskoisen psalttari (1908)
  • Kärsimys: sukupuolinen sielukuvaus nuorten elämästä (Salanimi, 1908, Kuopion uusi kirjapaino)
  • Pikku Syntejä (1909, Vihtori Kosonen)
  • Punainen viiva (1909, Otava)
  • Pyhä viha: romaani (1909, Vihtori Kosonen)
  • Kapinoitsija, runoja (1910, Kuopion uusi kirjapaino)
  • Pyhä rakkaus tai pienen lapsen elämä ja kuolema (1910, Otava)
  • Orjantappuroita (1911, Suomalainen Kustannus Oy Kansa)
  • Nälkämaan laulu (1911, Kainuun maanviljelysseura, Kajaani)
  • Metsäherran herjaaja (1912, Otava)
  • Vapaauskoisen psalttari (1912, Matti Vuolukka & Kumpp, Tampere)
  • Poro-kirja (1913, Otava)
  • Talviretkiä Pohjolassa (1915, Karisto)
  • Turjanlinnan satukirja: Omille ja muille Suomen lapsille tehnyt opiksi ja huviksi. (1915, Otava)
  • Vienan virroilta, Karjalan kankahilta: matkakuvauksia (1915, Otava)
  • Kiertävä kirjailija: pikakuvia turneematkalta (1916, Kustannus Oy Kirja)
  • Kotoisten rantojen ikuinen kohina (1916, WSOY)
  • Avioliitto: tarina tuhansien joukosta (1917, Kustannus Oy Kirja)
  • Vienan kansan kohtalo: heimoromaani (1917, WSOY)
  • Hakkaa päälle! Sotarunoja valkoiselle armeijalle (1918, Tekijä)
  • Suomi suureksi, Viena vapaaksi: sotakesän näkemyksiä (1918, Karisto)
  • Vielä niitä honkia humisee. Kokoelma muistelmia, mietelmiä, kokkajuttuja korvesta. (1918, Pohjolan kustannus, Oulu)
  • Vienan puolesta – kauko-karjalaisten ikivanhan moraalin pelastamiseksi. – Kenttäpuheita. (1919, Kirjapaino Sanan Valta, Kuopio)
  • Kolme hyvää juttua (1920, Otava)
  • Vienan neitsyt: korkeaveisu Karjalalle, sotasatu Suomelle (1920, Kustannus Oy Ahjo)
  • Vanha pappila (1922, Otava)
  • Valitut teokset I-IV (1923, Otava)
  • Iloista kyytiä Rajakomendantin autossa. Kesäinen tarina. (1924, Otto Andersinin Kustannusliike, Pori)
  • Ryysyrannan Jooseppi. Köyhälistötarina Suomesta. (1924, Otava)
  • K.H.P.V. Kohtuullisen hutikan pyhä veljeskunta (1925, Otava)
  • Suloisessa Suomessamme: pientä seikkailua Sirkka-Liisan kanssa rajaseudulla (1925, Otto Andersinin Kustannusliike)
  • Caxi Maallista Arckiwirttä quin teki I. Kianto 3 p. Huhtikuuta v. 1926 ja pränttiin annettiin Ioannes Wskelensixelda. (1926, V.J.Kallio)
  • Hallan jääkärit: korpisatunäytelmä. Korpisatunäytelmä ajalta ennen ja jälkeen vapaussodan. (1927, Otava)
  • Kuhmon kulmilta: matkavälineinä postiauto-takatuuppari ja suutarin hevoset. Turistin tunnelmia raukoilta rajaseuduilta (1927, Gummerus).
  • Elämän ja kuoleman kentältä: sotarunoilija Aarni Suursalon vaikutelmia vapaussodasta (1928, Otava)
  • Papin poika: kirja elämästä (1928, Otava)
  • Kertomuksia ja kuvauksia. Kouluja varten julkaissut V. Tarkiainen. (1930, Otava)
  • Nuori runoilijamaisteri: papin poika muistelee menneitä (1931, Otava)
  • "Ajan sana". (1932, Eino Mikkola, Helsinki)
  • Patruunan tytär: romaani Ämmän ja Kurimon rautaruukien ajoilta (1933, Otava)
  • Vanha postineiti: korpiromaani (1935, Karisto)
  • Vienan Karjala – Kalevalan kehto: erämaankävijän elämyksiä (1935, Otava)
  • Korpikirjailijan kirot: elämyksiä (1938, Karisto)
  • Moskovan maisteri: nuoren kielenopiskelijan elämyksiä tsaarivallan aikuisessa Moskovassa v. 1901–1903 (1946, Suomen kirja)
  • Poika maailman kylillä: muistelmia matkalta Puolaan ja Tšekkoslovakiaan (1946, Suomen kirja)
  • Omat koirat purivat: pidätetyn päiväkirja vuodelta 1940 (1948, Fennia)
  • Valitut teokset. (1954, Otava)
  • Iki-Kianto muistelee. (1954, Otava)
  • Mies on luotu liikkuvaksi: Iki-Kianto muistelee matkojaan (1957, Otava)
  • Ilmari Kiannon kauneimmat runot. Valikoima, toimittanut Uolevi Kianto. (1964, Otava)
  • Valitut teokset. (1970, Otava)
  • Salainen päiväkirjani. (1980, Otava)
  • Maan sielu. Kertomuksia, toimittanut Raija-Liisa Kianto. (1999, Otava)
  • Ma poika pohjolan. Runoja 1891–94, toimittanut Jalo Heikkinen. (2000, Suomussalmen kulttuurilautakunta)
  • Ilmari Kiannon talvisota. Siviilimiehen sotapäiväkirja. Toimittanut Eero Marttinen. (2009, Ajatus kirjat)

Kiannon teoksiin perustuvia elokuvia

Lähteet

 Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata.
Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.

Viitteet

  1. ↑ Anne-Maria Mikkola, Anita Julin, Anneli Kauppinen, Lasse Koskela, Kaija Valkonen: Äidinkieli ja kirjallisuus - käsikirja, s. 399. WSOY, 1999.
  2. ↑ a b c d e f Lasse Koskela: Suomalaisia kirjailijoita Jöns Buddesta Hannu Ahoon, s. 148-150. Tammi, 1990.
  3. ↑ a b c Kai Laitinen: Suomen kirjallisuuden historia, s. 322–325. Otava, 1997.
  4. ↑ Ilmari Kiannon vanhempien, sisarusten ja lasten henkilötiedot

Kirjallisuutta

  • Ernst Lampén: Ilmari Kianto ja hänen teoksensa. 1924
  • Vihtori Laurila: Ilmari Kianto. 1944
  • Uolevi Kianto: Saat kertoa kaiken, sanoi Iki-Kianto. 1967
  • Hannes Sihvo: Ilmari Kianto ja Vienan Karjala. 1969
  • Juhani Niemi: Kansanrakastaja vai kansanvihollinen? 1977
  • Uolevi Kianto: Tervetuloa kotiin, Iki. 1978
  • Nevala, Maria-Liisa: Kianto: Ilmari Kianto, anarkisti ja ihmisyyden puolustaja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 432. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1986. ISBN 951-717-434-9.
  • Jalo Heikkinen: Turjanlinna, kadonnutta etsimässä. 1986
  • Ilmari Kiannon Vienan Karjala, toimittanut Raija-Liisa Kansi.
  • Nälkämaan keisari, kuvia Ilmari Kiannon Suomesta 1874–1970, toimittanut Raija-Liisa Kansi. 1989
  • Ilmari Kianto Maan sielu, toimittanut Raija-Liisa Kianto. 1999
  • Idliko Kovacs: Kiannon punaisen viivan taustatekijöitä Kainuussa. 2000

Aiheesta muualla

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Ilmari_Kianto&oldid=8939354”