Devalvaatio

Devalvaatio tarkoittaa kotimaan rahan arvon tarkoituksellista heikentämistä suhteessa ulkomaisiin valuuttoihin. Devalvointia käytetään rahapolitiikan keinona maan teollisuuden ja viennin kilpailukyvyn parantamiseksi. Kun maan valuutan arvo heikkenee, maan vientituotteet suhteellisesti halpenevat. Maahan tuotujen tuotteiden hinnat puolestaan nousevat. Vientiteollisuus siis hyötyy devalvaatiosta. Maan kauppatase paranee devalvaation seurauksena, jos viennin ja tuonnin hintajoustojen summan arvo on yli yksi.

Aiemmin devalvointia käytettiin Suomessa yleisesti. Kun Suomen markan arvo muutamana vuotena toisen maailmansodan heikkeni noin kymmenesosaan entisestään, markka devalvoitiin vuosina 1945-47 useita kertoja. Myöhemmin suoritettiin yli 30 prosentin devalvaatio vuosina 1957 ja 1967. Vuosina 1977-1978 markka devalvoitiin kolme kertaa vajaan vuoden kuluessa, mutta vain 5-8 prosenttia kerrallaan, samoin myöhemminkin vuonna 1982. Euroon liittymisen jälkeen tätä mahdollisuutta ei enää ole. Käytännössä mahdollisuus devalvointiin poistui jo syksyllä 1992, jolloin markka päästettiin lopullisesti kellumaan.

Devalvointi äkillisenä toimenpiteenä kuuluu kiinteiden valuuttakurssien järjestelmään, jossa sillä pyrittiin poistamaan valuutan arvonnousun aiheuttamia kielteisiä vaikutuksia. Nykyään valuuttojen ollessa pääosin kelluvia eli sellaisia joiden valuuttakurssit määräytyvät markkinoilla, tällaista nopeaa devalvointia ei voida tehdä. Esimerkiksi euroa ei voida devalvoida samalla tavalla kuin Suomen markkaa 1980-luvulla. Nykyään valuutan arvoa voidaan heikentää rahavarantoa liiallisesti kasvattamalla, mikä johtaa inflaatioon ja vähittäiseen rahan arvon heikkenemiseen.

Ennen Suomen markan päästämistä kellumaan Suomen talouden suurena ongelmana oli ns. inflaatio–deflaatio-kierre.

Devalvoinnin vastakohta on revalvointi.