Ero sivun ”Philippus Arabs” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
{{Lupaava artikkeli -ehdotus}} |
p →Keisarina: typo |
||
| Rivi 35: | Rivi 35: | ||
Heinä- tai elokuussa 244 Philippus nimitti 6-vuotiaan poikansa [[Philippus II|Philippus nuoremman]] perijäkseen (''[[Caesar (arvonimi)|caesar]]''). Kesällä 247 poika korotettiin kanssahallitsijaksi (''[[Augustus (arvonimi)|augustus]]'') vaikka hän olikin tuskin edes 10-vuotias. Philippuksen vaimo Otacilia Severa mainitaan viimeisen kerran kolikoissa vuonna 248, mikä on johtanut spekulaatioihin, että hän olisi kuollut samana vuonna.<ref name="Roomankeisarit239-240" /> |
Heinä- tai elokuussa 244 Philippus nimitti 6-vuotiaan poikansa [[Philippus II|Philippus nuoremman]] perijäkseen (''[[Caesar (arvonimi)|caesar]]''). Kesällä 247 poika korotettiin kanssahallitsijaksi (''[[Augustus (arvonimi)|augustus]]'') vaikka hän olikin tuskin edes 10-vuotias. Philippuksen vaimo Otacilia Severa mainitaan viimeisen kerran kolikoissa vuonna 248, mikä on johtanut spekulaatioihin, että hän olisi kuollut samana vuonna.<ref name="Roomankeisarit239-240" /> |
||
Vuonna [[248]] tuli kuluneeksi tuhat vuotta kun Rooma myytin mukaan perustettiin ja Philippus sai kunnian järjestää tuhatvuotisjuhlan. Vaikka valtakunnan taloudellinen tilanne oli huono, juhlat olivat näyttävät. Ne alkoivat Rooman perinteisenä perustamispäivänä 21. huhtikuuta. Ohjelmaan kuului urheilukisoja, [[gladiaattori]]taisteluja ja kilpa-ajoja. [[Circus Maximus|Circus Maximuksella]] esiteltiin kansalle eksoottisia villieläimiä, muun muassa virtahepoja. Kansalle jaettiin rahalahjoituksia ja Philippus armahti aiemmin karkotetut ihmiset ja kuritti kiinnijääneitä maantierosvoja yrittäen näin kasvattaa kansansuosiotaan. Philippus myös paransi suhteitaan senaattiin kysymällä tältä neuvoa |
Vuonna [[248]] tuli kuluneeksi tuhat vuotta kun Rooma myytin mukaan perustettiin ja Philippus sai kunnian järjestää tuhatvuotisjuhlan. Vaikka valtakunnan taloudellinen tilanne oli huono, juhlat olivat näyttävät. Ne alkoivat Rooman perinteisenä perustamispäivänä 21. huhtikuuta. Ohjelmaan kuului urheilukisoja, [[gladiaattori]]taisteluja ja kilpa-ajoja. [[Circus Maximus|Circus Maximuksella]] esiteltiin kansalle eksoottisia villieläimiä, muun muassa virtahepoja. Kansalle jaettiin rahalahjoituksia ja Philippus armahti aiemmin karkotetut ihmiset ja kuritti kiinnijääneitä maantierosvoja yrittäen näin kasvattaa kansansuosiotaan. Philippus myös paransi suhteitaan senaattiin kysymällä tältä neuvoa hallitsemisessa.<ref name="Roomankeisarit239-240" /><ref name="The Millennium and Christianity">Meckler: ''The Millennium and Christianity''</ref> |
||
=== Sodat ja vallananastajat === |
=== Sodat ja vallananastajat === |
||
Versio 30. toukokuuta 2010 kello 18.52
 |
Tätä artikkelia on ehdotettu lupaavaksi artikkeliksi. Lupaava artikkeli -laatumerkinnän on tarkoitus kertoa, että yhteisön mielestä artikkeli sisältää selkeät perustiedot aiheestaan ja on muutenkin kunnossa. Artikkelin keskustelusivulla voit ottaa asiaan kantaa.
|
| Imperator Caesar Marcus Julius Philippus Pius Felix Invictus Augustus | |
|---|---|
[[Tiedosto: |250px|Philippus Arabsin rintakuva Pietarin Eremitaašissa.]]Philippus Arabsin rintakuva Pietarin Eremitaašissa. |
|
| Rooman keisari | |
| Edeltäjä | Gordianus III |
| Seuraaja | Decius |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | noin 200 Philippopolis, Arabia Petraea, Rooman valtakunta |
| Kuollut | syys- tai lokakuu 249 Verona, Italia, Rooman valtakunta |
| Arvonimi | Parthicus Adiabenicus (244) Persicus Maximus (244) Parthicus Maximus (244) Carpicus Maximus (247) Germanicus Maximus (247) |
| Puoliso | Marcia Otacilia Severa |
Marcus Julius Philippus (n. 200 – syys- tai lokakuu 249), usein Philippus Arabs (Philippus Arabialainen), oli Rooman keisari vuosina 244–249. Hän oli kotoisin pienestä kylästä Rooman Arabian provinssissa ja hän nousi keisariksi kun edellinen keisari Gordianus III kuoli epäselvissä olosuhteissa Persian vastaisen sotaretken aikana. Philippus ehti hallita Rooman valtakuntaa yli viisi vuotta, ennen kuin sai surmansa Deciusta vastaan käydyssä taistelussa.
Elämä
Syntyperä ja ura ennen keisariutta
Marcus Julius Philippus syntyi pienessä kylässä Arabian provinssissa, noin 87 km Damaskoksesta etelään. Hänen synnyinpaikastaan ei tiedetä paljoa, mutta noustuaan myöhemmin keisariksi, Philippus nimesi sen nimensä mukaisesti Philippopolikseksi ja aloitti siellä mittavan rakennuskampanjan. Hänen isästään Julius Marinuksesta tiedetään, että hän oli Rooman kansalainen ja huomattavassa asemassa. Eri antiikin lähteet nimittävät häntä vaihtelevasti arabisheikiksi tai rosvopäälliköksi. Marinus ilmeisesti kuoli ennen poikansa valtaannousua.[1] Philippuksen äidistä ei tiedetä mitään, mutta hänellä oli veli, Gaius Julius Priscus. Noin vuoden 230 paikkeilla Philippus meni naimisiin Marcia Otacilia Severan kanssa. Vuonna 238 parille syntyi poika, joka sai nimekseen Marcus Julius Severus Philippus.[2] Myös Philippuksen uran kehitys on hämärän peitossa lähes 40 vuoden ikään asti, mutta sitä on varmasti auttanut hänen veljensä Priscuksen menestyksekäs ura. Priscus nimitettiin pretoriaanikaartin prefektiksi keväällä 242.[2]
Valtaannousu
Vuonna 243 Philippus osallistui Gordianus III:n Persian vastaiseen sotaretkeen, jota johti Priscuksen kollega, pretoriaaniprefekti Timesitheus. Sotaretki alkoi menestyksekkäästi, roomalaiset valloittivat Carrhaen ja Nisibiksen ja persialaiset voitettiin Resainan taistelussa. Rooman armeija lähestyi jo Persian pääkaupunkia Ktesifonia, kun yllättäen Timesitheus sairastui ja kuoli. Philippus nimitettiin hänen tilalleen, mutta epäiltiin, että hän olisi itse myrkyttämällä murhannut Timesitheuksen. Sotaretki kääntyi huonompaan suuntaan ja roomalaiset kärsivät kovia tappioita talvella 243–244. Armeijan käskettiin perääntyä takaisin länteen, mutta Gordianus kuoli epäselvissä olosuhteissa vuoden 244 alussa. Kuoleman syistä on useita tarinoita ja teorioita. Epäluotettavaksi osoitunut Historia Augusta kertoo Philippuksen panetelleen Gordianusta sotilailleen ja sanoneen tätä nuoreksi ja kokemattomaksi. Teoksen mukaan Philippus oli vielä saattanut armeijan ruokahuollon sekasortoon ja syyttänyt siitä Gordianusta. Sotilaat kapinoivat ja Gordianus murhattiin. Bysanttilaiset historioitsijat Zosimos ja Zonaras kertovat suunnilleen samaa. Aurelius Victor, Eutropius ja Ammianus Marcellinus syyttävät myös Philippusta. Kristittyiden historioitsijoiden Eusebioksen ja Orosiuksen mukaan Philippus kääntyi kristityksi, mikä ei kuitenkaan luultavammin ole totta. Orosius kertoo sotilaiden tappaneen Gordianuksen, mutta Eusebios ei kerro vallanvaihdon yksityiskohdista ollenkaan. On mahdollista, että sotilaat tappoivat Gordianuksen omin päin ja huusivat sitten Philippuksen keisariksi.[3][2][4]
Myös persialainen versio tapahtumista on säilynyt. Naqsh-i-Rustamista, Persepoliksen kaupungin pohjoispuolelta löydettiin vuonna 1939 kalliopiirtokirjoitus, jossa Persian kuningas Sapor I kertoo voittaneen roomalaiset taistelussa, jossa Gordianus sai surmansa.[3]
Keisarina
Philippus nousi valtaan vuoden 244 alussa, luultavasti helmikuussa. Ensitöikseen hän solmi rauhan Persian kuningas Saporin kanssa. Roomalaiset joutuivat maksamaan 50 miljoonaa sestertiusta ja ehkä jopa vuotuista veroa persialaisille. Sopimus antoi Philippukselle mahdollisuuden palata Roomaan ja vakiinnuttaa valtansa. On epäselvää miksei hänen paljon kokeneempaa ja ansioituneempaa veljeä Priscusta nimitetty Philippuksen sijaan keisariksi. Priscus kuitenkin nimitettiin Rooman idän provinssien ja armeijoiden komentajaksi (rector Orientis) ja hän piti päämajaansa Syyrian Antiokiassa. Philippuksen lanko tai appi Severianus sai hallittavakseen Tonavan raja-alueen rintaman.[5][6]
Heinä- tai elokuussa 244 Philippus nimitti 6-vuotiaan poikansa Philippus nuoremman perijäkseen (caesar). Kesällä 247 poika korotettiin kanssahallitsijaksi (augustus) vaikka hän olikin tuskin edes 10-vuotias. Philippuksen vaimo Otacilia Severa mainitaan viimeisen kerran kolikoissa vuonna 248, mikä on johtanut spekulaatioihin, että hän olisi kuollut samana vuonna.[6]
Vuonna 248 tuli kuluneeksi tuhat vuotta kun Rooma myytin mukaan perustettiin ja Philippus sai kunnian järjestää tuhatvuotisjuhlan. Vaikka valtakunnan taloudellinen tilanne oli huono, juhlat olivat näyttävät. Ne alkoivat Rooman perinteisenä perustamispäivänä 21. huhtikuuta. Ohjelmaan kuului urheilukisoja, gladiaattoritaisteluja ja kilpa-ajoja. Circus Maximuksella esiteltiin kansalle eksoottisia villieläimiä, muun muassa virtahepoja. Kansalle jaettiin rahalahjoituksia ja Philippus armahti aiemmin karkotetut ihmiset ja kuritti kiinnijääneitä maantierosvoja yrittäen näin kasvattaa kansansuosiotaan. Philippus myös paransi suhteitaan senaattiin kysymällä tältä neuvoa hallitsemisessa.[6][7]
Sodat ja vallananastajat
Vuonna 245 karpien germaaniheimo hyökkäsi Rooman hallitsemaan Moesian provinssiin. Useita kaupunkeja joutui hyökkäyksen kohteeksi ja ryöstettiin. Legioonat lähetettiin tunkeutujia vastaan ja sota jatkui useita vuosia ja saattoi levitä länteen, Pannonian provinssiin. Voitto saavutettiin viimein vuonna 248 mutta sotilaat olivat tyytymättömiä. Vuoden 248 alussa, ehkä huhtikuussa, Moesian tai Pannonian legioonat huusivat erään Tiberius Claudius Marinus Pacatianuksen keisariksi.[5] Hän alkoi lyöttää kolikoita vallankaappauksensa tukemiseksi mutta sai pian surmansa omien joukkojensa toimesta. Syytä tähän ei tosin tiedetä. Hän saattoi epäonnistua germaanien hyökkäyksien torjumisessa.[8][9]
Pohjois-Afrikassa sota maureja vastaan ei sujunut ja Philippus päätti solmia Rooman kannalta epäedullisen rauhansopimuksen. Syyriassa kansa kapinoi Priscusta vastaan vuonna 248, koska tämä oli verottanut ankarasti ihmisiä. Kapinan johtoon nousi eräs Jotapianus, joka sai kuitenkin surmansa kesällä 249. Muita usurpaattoreita olivat mahdollisesti Silbannacus ja Sponsianus.[5][9]
Zosimoksen mukaan Philippus murtui paineen alla ja tarjoutui jopa luopumaan vallasta. Rooman kaupunginprefekti Gaius Messius Quintus Decius kuitenkin rauhoitteli häntä ja ennusti kapinoiden päättyvän itsestään. Tämä saattaa kuitenkin olla Zosimoksen omaa keksintöa, sillä hän vihasi Philippusta ja antoi tarkoituksellisesti negativiisen kuvan keisarista. Philippus oli kuitenkin pätevä sotapäällikkö, mistä kertoo hänen aiempi sotaretkensä karpeja vastaan. Usurpaattorit saatiinkin kukistettua, ja Philippus säilytti asemansa.[8][9]
Deciuksen kapina ja kuolema
Keväällä 249 Philippus lähetti kokeneen senaatorin ja kaupunginprefekti Deciuksen palauttamaan järjestyksen Tonavalla. Gootit ja karpit hyökkäilivät Rooman provinsseihin ja legioonat olivat kapinamielialassa. Decius sai armeijan kuriin ja löi gootit mutta Philippukseen tyytymättömät sotilaat huusivat Deciuksen saman tien keisariksi loppukeväällä tai kesällä 249. Zonaraksen mukaan hän yritti vakuutella Philippukselle ettei ollut halukas kaappaamaan tältä valtaa. Mutta jos Decius jotain selittikin, ei se ilmeisesti vakuuttanut Philippusta, joka lähti armeijoineen tekemään selvää Deciuksesta.[10][11]
Philippus ja Decius kävivät ratkaisevan taistelun luultavasti Veronassa Pohjois-Italiassa tai Beroeassa Makedoniassa. Taistelu päättyi Philippuksen täydelliseen tappioon. Hän kaatui joko taistelussa, tai hänet murhattiin hyvin pian sen jälkeen. Kun tieto Philippuksen tappiosta kantautui Roomaan asti, pretoriaanikaarti murhasi Philippus nuoremman.[10][11] Tappion syynä saattoi olla Philippuksen huono terveys. Hän ei myöskään ollut Deciuksen veroinen sodanjohtaja.
Perintö
Philippus Arabs on jäänyt historiaan arvoituksellisena hahmona. Ei-kristityt historioitsijat näkivät Philippuksen epäröivänä, petollisena ja heikkona kun taas myöhäisantiikin kristityt historioitsijat ylistivät häntä. Kirkkohistorioitsija Eusebios Kesarealainen jopa väitti, että Philippus olisi ollut Rooman ensimmäinen kristitty keisari. Eusebioksen mukaan Decius vihasi Philippusta ja aloitti krisittyjen vainot sen takia. Mikään muu historiallinen lähde ei kuitenkaan tue tällaista väitettä, eivät myöskään arkeologiset ja numismaattiset todisteet. Philippus ei myöskään parantanut kristinuskon asemaa.[6] Historioitsijat pitävät yleisesti mahdottomana ajatusta, että Roomalla olisi ollut jo 200-luvun puolivälissä kristitty hallitsija. On kuitenkin hyvinkin mahdollista, että Philippus suhtautui suvaitsevaisesti kristittyihin mutta hän ei mitenkään voinut itse olla kristitty.[7][11] Ainakin hän oli paljon suvaitsevaisempi kuin seuraajansa Decius, joka tuli tunnetuksi kristittyjen ankarana vainoajana.
Lähteet
- Arto Kivimäki ja Pekka Tuomisto: Rooman keisarit. Karisto, 2005. ISBN 951-23-4546-3.
- Michael Grant: The Roman Emperors. Phoenix Press, 2002. ISBN 1-84212-652-0. (englanniksi)
- Michael L. Meckler: Philip the Arab (244-249 A.D.) 7.6.1999. Roman Emperors - DIR. Viitattu 24.10.2009. (englanniksi)
Viitteet
- ↑ Rooman keisarit s. 239
- ↑ a b c Meckler: Background and Early Career
- ↑ a b Rooman keisarit s. 237–238
- ↑ Michael L. Meckler: Gordian III (238-244 A.D.) 8.4.2001. Roman Emperors - DIR. Viitattu 25.10.2009. (englanniksi)
- ↑ a b c Meckler: The Emperor and the Military
- ↑ a b c d Rooman keisarit s. 239–240
- ↑ a b Meckler: The Millennium and Christianity
- ↑ a b Christian Körner: Philip the Arab and Rival Claimants of the later 240s , 3. Pacatianus
- ↑ a b c Rooman keisarit s. 241, 492
- ↑ a b Rooman keisarit s. 241–242
- ↑ a b c Meckler: Defeat and Death
Kirjallisuutta
- Alf Henrikson: Antiikin tarinoita 1–2. WSOY, 1993. ISBN 951-0-18515-9.
Aiheesta muualla
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Philippus Arabs Wikimedia Commonsissa
| Edeltäjä: Gordianus III |
Rooman keisari |
Seuraaja: Decius |
| Edeltäjä: Ti. Pollenius Armenius Peregrinus ja Fulvius Aemilianus |
Rooman konsuli C. Maesius Titianuksen kanssa vuonna 245 |
Seuraaja: C. Bruttius Praesens ja C. Allius Albinus |
| Edeltäjä: C. Bruttius Praesens ja C. Allius Albinus |
Rooman konsuli M. Iulius Severus Philippus Caesarin kanssa vuonna 247 |
Seuraaja: Imp. Caesar M. Iulius Philippus Augustus III ja Imp. Caesar M. Iulius Severus Philippus Augustus II |
| Edeltäjä: Imp. Caesar M. Iulius Philippus Augustus II ja M. Iulius Severus Philippus Caesar |
Rooman konsuli Imp. Caesar M. Iulius Severus Philippus Augustus II:n kanssa vuonna 248 |
Seuraaja: L. Fulvius Gavius Numisius Aemilianus II ja L. Naevius Aquilinus |