Laskiainen

Napakelkka on osa suomalaista laskiaisperinnettä.

Laskiainen on katolisen kirkon kirkon kevätpaaston alkajaisjuhla. Suomessa sanaa käytetään nykyisin laskiaistiistaista. Vuonna 2010 se on Suomessa 16. helmikuuta.

Laskiaista vietetään seitsemän viikkoa ennen pääsiäistä. Siihen kuuluvia juhlapäiviä ovat laskiaissunnuntai sekä kaksi päivää myöhemmin oleva laskiaistiistai, useissa maissa myös niiden välinen maanantai, joka esimerkiksi Saksassa tunnetaan nimellä Rosenmontag (”ruusumaanantai”). Laskiaisen jälkeen alkaa paastonaika, joka loppuu vasta pääsiäisenä. Oleellista paastonajalle oli liharuokien pois jättäminen ruokavaliosta, johon myös useat laskiaiseen liittyvät termit viittaavat. Laskiaistiistain jälkeinen tuhkakeskiviikko aloittaa 40 päivää kestävä paastoamisen. Ortodokseilla paasto alkaa jo maanantaina, joten viimeinen päivä ennen paastoa on laskiaissunnuntai, joka ortodoksisessa kirkossa tunnetaan nimellä sovintosunnuntai.

Kevätpaastoa on vietetty 600-luvulta saakka. Ennen sen alkua on monissa maissa keskiajalta saakka vietetty karnevaaleja. Nimityksen on arveltu tulevan sanoista carne vale ”jäähyväiset lihalle”. Toinen maailmanlaajuisesti tunnettu juhlan nimitys on laskiaistiistain ranskalaisperäinen nimitys Mardi Gras. Venäjällä juhlan nimi on maslenitsa.

Laskiaisen tienoille sijoittuu muinaiseurooppalainen vuodenvaihde, minkä vuoksi siihen on Suomessa liittynyt aikaisemmin runsaasti kansanuskomuksia ja taikoja. Kustaa Vilkuna arvelee kirjassa Vuotuinen ajantieto, että monet suomalaisen laskiaisen menot ovat peräisin ikivanhasta työnjuhlasta, jolloin naiset lopettivat pellavien, hamppujen ja villojen muokkaamisen ja kehräämisen langoiksi. Talonpoikainen ilonpito keskittyi mäenlaskuun. Mäkeä laskettaessa toivottiin tulevalle vuodelle onnea huutamalla ”pitkiä pellavia, hienoja hamppuja ja lautasenkokoisia nauriita”. Suomalaisen laskiaisen perinteistä elävät mäenlaskun ja jääkelkkojen tapaiset huvit. Enää laskiaista ei yhdistetä pellavankasvuun, vaan siinä hyvästellään pimein talvi ja aletaan odottaa kevättä. Laskiaisen perinneruokiin kuuluvat hernekeitto ja laskiaispullat.

Nimen alkuperä

Suomen sanan ”laskiainen” alkuperä on ollut epävarma. Ehdokkaita sanan alkuperäksi ovat olleet ”laskeutua” (laskeudutaan paastoon) ja ”laskea” (lasketaan päiviä pääsiäiseen). Sana tulee kuitenkin todennäköisesti romaanisen kielialueen vanhasta laskiaisen nimityksestä carne lasciare (lihan jättäminen), jonka jälkimmäinen osa on aikoinaan vääntynyt suomalaiseen muotoon.

Kirkollisissa yhteyksissä laskiaissunnuntaista on käytetty myös latinalaista nimeä quinquagesima eli viideskymmenes, se kun on suunnilleen 50 päivää ennen pääsiäistä. Vastaavasti kahdesta sitä edeltävästä sunnuntaista on käytetty epätarkkoja nimiä septuagesima (70.) ja sexagesima (60.)

Suomalaisia laskiaisperinteitä

Laskiaispulla.

Reformaation myötä paaston noudattaminen jäi suomalaisilta pois, mutta monet uskomukset ja kiellot pysyivät kansan mielissä. Laskiainen säilyi talonpoikaisena työnjuhlana ja ennen kaikkea naisten työ- ja toimialaan kuuluvana päivänä. Työt piti lopettaa hyvissä ajoin iltapäivällä, jotta työt olisivat joutuneet hyvin koko vuoden. Saunaan täytyi mennä päivänvalolla ja siellä oli oltava ääneti, ettei seuraavana kesänä kiusana olisi kärpäsiä ja muita hyönteisiä.

Laskiaisena syötiin aiemmin tukevasti liharuokaa, koska seuraavan kerran sai syödä lihaa vasta paaston jälkeen pääsiäisenä. Perinteisiä laskiaisruokia olivat rasvarieska ja liharokka. Rasvarieska oli ohrajauhoista tehtyä leipää, jota oli höystetty sianihralla. Liharokka oli keitetty herneistä ja rukiinjyvistä ja höystetty siansorkilla tai sian päällä. Keittoa kutsuttiin myös sorkkarokaksi. Myös herkut kuuluivat laskiaiseen. Laskiaispullat alkoivat yleistyä 1800-luvulla. Laskiaispulla sisältää kermavaahtoa sekä mantelimassaa tai mansikkahilloa.

Ruokaan liittyi myös uskomuksia. Sen piti olla ennen kaikkea rasvaista. Mitä enemmän rasva kiilteli sormissa ja suupielissä, sitä paremmin lypsivät lehmät ja siat lihoivat. Eikä rasvaa saanut pyyhkiä sormista pois, vaan sen piti antaa kulua itsekseen pois. Tämä takasi hyvän viikatteen käsittelykyvyn. Sormennuolija sen sijaan sai sirpeistä haavoja. Kun ruokien annettiin olla pöydässä koko päivän, se takasi runsauden koko vuodeksi. Syödyistä siansorkista luut käytiin pääsiäisenä heittämässä sinne, minne haluttiin sikojen seuraavana kesänä menevän syömään – metsään tai vaikkapa naapurin peltoon.

Suomessa, jossa laskiaisen aikaan on talvikeli, liittyy laskiaiseen myös mäen laskeminen esimerkiksi pulkilla. Perinteisesti pulkkamäessä huudettiin ”pitkiä pellavia, hienoa hamppua, nauriita kuin lautasia ja räätiköitä (lanttuja) kuin nurkanpäitä (hirrenpää nurkkasalvoksessa)”. Naapurin pellolle saatettiin toivoa tuppuroita ja tappuroita. Mitä kauemmas kelkka luisti, sitä pidempiä pellavia saatiin. Muiden uskomusten mukaan naisten tuli pitää hiuksiaan auki ja harjata niitä usein. Näin taattiin pellavista puhtaita, kuituisia, vaaleita ja kiiltäviä.

Katso myös

• Karnevaali
• Maslenitsa
• Mardi Gras

Kirjallisuutta

• Aalto, Satu (toim.): Suuri perinnekirja: Suomalaista juhlaperinnettä ennen ja nyt. Hämeenlinna: Karisto, 1999 (5. painos 2005). ISBN 951-23-3963-3.
• Hautala, Jouko (toim.): Vanhat merkkipäivät. Kuvittanut Erkki Tuomi. 7. painos (1. painos 1948). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000. ISBN 951-746-162-3.
• Karjalainen, Sirpa: Juhlan aika: Suomalaisia vuotuisperinteitä. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1994. ISBN 951-0-22920-2.
• Karjalainen, Sirpa & Korhonen, Teppo & Lehtonen, J. U. E.: Uusi ajantieto. 3. ajantasaistettu painos. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1991. ISBN 951-0-17424-6.
• Koskinen, Raija & Vuolio, Kaisu: Suomalaiset juhlat. Kuvittanut Irma Nissinen. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1989. ISBN 951-0-15709-0.
• Lahtinen, Mysi: Juhlat: Uudestavuodesta elonkorjuuseen. Helsinki: Tammi, 2004. ISBN 951-31-3151-3.
• Lahtinen, Mysi: Laskiaisen kirja. Helsinki: Tammi, 1989. ISBN 951-30-9223-2.
• Nirkko, Juha (toim.): Juhannus ajallaan: Juhlia vapusta kekriin. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-587-4.
• Ojanen, Virpi: Laskiaisesta luttuun. Helsinki: Kirjapaja, 2007. ISBN 978-951-607-544-3.
• Seljavaara, Anu & Kärjä, Päivi (toim.): Juhlat alkakoot! Vuotuisia tapoja ja perinteitä. Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-0-28965-5.
• Tuomikoski, Pekka: Päivästä päivään: Kalenterimme merkkipäivät. Helsinki: Edita, 2007. ISBN 978-951-37-4792-3.
• Vilkuna, Kustaa: Vuotuinen ajantieto: Vanhoista merkkipäivistä sekä kansanomaisesta talous- ja sääkalenterista enteineen. 8. painos (1. laitos 1950). Helsingissä: Otava, 2002. ISBN 951-1-13320-9.

Aiheesta muualla

• Irma Savolainen: Laskiainen ja tuhkakeskiviikko. Helsingin kaupunginmuseo.
• Anneli Hänninen: Laskiais- ja pääsiäisajan sanastoa. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus 25.2.2009.
• Taru Kolehmainen: Pääsiäisen ”laskiainen”? Helsingin sanomat, Kieli-ikkuna 22.3.2008.
• Laskiainen. Taivaankannen takojat 13.2.2010.
• Joutuin kelkat, sukset temmaiskaa!. Jyväskylän yliopiston museo.