Pjotr Rumjantsev

Sotamarsalkka Rumjantsev

Pjotr Rumjantsev-Zadunaiski (ven. Пётр Александрович Румянцев-Задунайский; 15. tammikuuta 1725 – 19. joulukuuta 1796) oli yksi keisarillisen Venäjän johtavista kenraaleista ja sen laajentumispyrkimysten merkittäviä toteuttajia 1700-luvulla. Hän hallitsi Vähä-Venäjää keisarinna Katariina Suuren nimeen kasakoiden Hetmanaatin lakkauttamisen jälkeen vuodesta 1764 vuoteen 1796, jolloin Katariina kuoli.

Nuoruus

Hän oli kreivi Alexander Rumjantsevin ja kreivitär Maria Matvejevan, Andrei Matvejevin tyttären ja perijättären ainoa poika. Hänen huhuttiin olevan Pietari Suuren laillistamaton lapsi, koska hänen äitinsä vietti paljon aikaa tsaarin kanssa. Hänet myös nimettiin Pietarin mukaan.

Pjotr Rumjantsev ensimmäinen sotakokemus sijoittuu Ruotsia vastaan 1741–1743 käytyyn sotaan, jossa hän palveli laillisen isänsä alaisuudessa. Hän vei henkilökohtaisesti isänsä saneleman Turun rauhan asiakirjan keisarinnalle 1743. Hänet ylennettiin everstiksi. Hänen ensimmäiset omat voittonsa sijoittuivat seitsenvuotiseen sotaan 1756–1763, jossa hän otti osaa Gross-Jägersdorfin taisteluun 1757 ja Kunersdorfin taisteluun 1759. Vuonna 1761 hän piiritti ja valtasi pommerilaisen Kolbergin linnakkeen. Voitto avasi Venäjän armeijalle tien Berliiniin.

Sota osmaneja vastaan

Rumjantsev toimi Ukrainan korkeimpana kuvernöörinä koko Katariinan valtakauden ajan. Toisin kuin isänsä Pjotr Rumjantsev otti tehtäväkseen lakkauttaa hetmanien autonomian ja liittää vasta valloitetut alueet Venäjään. Häntä on syytetty maaorjuuden levittämisestä uuteen Venäjään, mutta tästä politiikasta päättäminen oli hänen valtansa ulottumattomissa.

Venäjän–Turkin sodassa 1768–1774 Rumjantsev johti armeijaa, jonka tarkoitus oli vallata Azov takaisin osmaneilta. Hän päihitti vastustajansa Largan ja Kagulan taisteluissa, ylitti Tonavan ja eteni Romaniaan. Voittojensa takia hänet ylennettiin sotamarsalkaksi ja hänelle myönnettiin arvonimi Zadunaiski ("transtonavalainen"). Kun hänen joukkonsa lähestyivät Shumlaa 1774 uusi sulttaani Abdulhamid I haki kiireesti rauhaa. Rumjantsev valitsi rauhansopimuksen allekirjoituspäiväksi aiemman turkkilaisille voittoisan Prutin rauhan (1711) päiväyksen.

Siihen mennessä Rumjantsevista oli epäilemättä tullut maineikkain Venäjän sotapäälliköistä. Toisen sotamarsalkan Grigori Potjomkinin sanotaan olleen hänelle niin kateellinen, ettei hän saanut enää uutta komennusta. Rauhojen aikana Rumjantsev toi esille innovatiivisiä näkemyksiään, joita hänellä oli sotataidosta teoksissa "Ohjeita" (1761), "Sotapalveluksen käytännöt" (1770) ja "Ajatuksia" (1777). Näistä teoksista tuli osa siitä teoreettisesta pohjasta, jonka mukaan Potjomkin uudisti Venäjän armeijaa.

Toinen sota osmaneja vastaan

Venäjän–Turkin sodassa 1787–1792 Rumjantsev epäili Potjomkinin hidastelevan hänen armeijansa huoltamista ja ennen pitkää erosi komennuksestaan. Puolan sotaretkellä 1794 hän toimi jälleen armeijan ylipäällikkönä, joskin hänen kilpailijansa Aleksandr Suvorov johti varsinaisesti joukkoja taisteluissa. Rumjantsev ei viitsinyt edes lähteä Ukrainassa olevasta kartanostaan, jonka hän oli rakennuttanut varsinaiseksi linnoitukseksi. Hän kuoli 8. joulukuuta 1796, samana vuonna keisarinnansa kanssa. Hänet haudattiin Kievo-Petšerskin lavraan.