Huilu

Nykyaikainen poikkihuilu. Ääniaukko vasemmassa päässä

Huilu on puupuhaltimiin kuuluva soitin, jossa ääni syntyy soittajan puhaltaman ilmavirran osuessa terävään reunaan, jolloin putkessa oleva ilmapatsas alkaa värähdellä. Äänen korkeus määräytyy värähtelevän ilmapatsaan pituuden mukaan. Ilmapatsaan pituutta voidaan yleensä säädellä sormireikien tai männän avulla. Huilunsoittoon erikoistunutta puupuhaltajaa kutsutaan huilistiksi. Poikkihuilut muuttuivat metallisiksi 1800-luvulla, ja nokkahuilut tehdään nykyään usein muovista. Metallisissa ja muovisissa huiluissa on selvästi erilainen ääni kuin puisissa.

Puhallustavan perusteella huilut voidaan jakaa kahteen ryhmään:

1. Poikkihuilut
2. Nokkahuilut

Poikkihuilu

Poikkihuiluja on erikokoisia, mutta yleisin on huilu, jonka ääniala on c¹- c⁴. Piccolohuilu on poikkihuilu, mutta normaalia puolet lyhyempi eli oktaavia korkeaäänisempi. Poikkihuilussa puhalletaan soittimen päässä olevan ääniaukon yli (poikki) siten, että ilmavirta osuu aukon vastakkaisella puolella terävään reunaan. Tämä puhallustapa on huomattavasti vaikeampi kuin nokkahuiluissa, mutta mahdollistaa erittäin monipuoliset ilmaisumahdollisuudet, sillä soittajan on mahdollista hallita ilmavirran määrää, painetta, nopeutta sekä suuntaa ja muotoa. Tämäntyyppisiä huiluja ovat muun muassa varsinainen poikkihuilu, puuhuilu, japanilainen shakuhachi ja panhuilu. Poikkihuilut ovat useimmiten hopean värisiä, mutta kultaisetkaan eivät ole harvinaisuus. Hopeiset huilut ovat oppilashuiluja ja kultaiset ammattihuiluja. Hopeiset maksavat usein noin 600:sta eurosta ylöspäin. Ammattihuilut voivat maksaa jopa useita kymmeniä tuhansia euroja, tai jopa miljoonia.

Nokkahuilu

Erilaisia nokkahuiluja

Nokkahuilussa puhalletaan erityiseen suukappaleeseen (nokkaan), joka ohjaa ilmavirran ääniaukossa olevaan terävään kulmaan. Peruslaatuinen puhallustapa on helppo, mutta ilmaisumahdollisuuksia on silti lukuisia. Esim. [1]

Usein kouluissa harjoitellaan nokkahuilun soiton alkeita. Joissakin kouluissa edetään koko nokkahuilu perhe aina sopraanosta bassoon. Suomen kouluissa yleisemän saksalaisotteisen ns. "koulunokkahuilun" tyyppisiä huiluja ovat muun muassa varsinaiset nokkahuilut, okariina ja irlantilainen tinapilli. Myös musiikissa joskus käytettävät pillit kuuluvat enimmäkseen tähän ryhmään, esimerkiksi pajupilli. Nokkahuilu oli tärkeä soitin taidemusiikissa vielä 1700-luvulla. Esimerkiksi monet Bachin sävellykset, joita soitetaan nykyään usein poikkihuilulla, oli alun perin sävelletty nokkahuilulle. 1800-luvun alkaessa nokkahuilu oli enää lähinnä harrastelijoiden soitin eikä sitä ollut mukana missään orkestereissa. Nokkahuiluja on myös erilaisia. Korkeaäänisimmästä matalimpaan lueteltuna ne ovat: sopranino-, sopraano-, altto-, tenori- ja bassonokkahuilu.

Nokkahuilut otettiin uudelleen käyttöön 1900-luvulla, osana tavoitetta historiallisesti oikeaoppiseen vanhan musiikin esittämiseen, mutta myös sen hyvän soveltuvuuden musiikin opettamiseen takia. Nykypäivänä nokkahuilua pidetään usein lapsen soititmena, mutta maailmalla on useita ammattilaismuusikoita, jotka hyödyntävät soitinta sen koko skaalalla. Nokkahuilun ääni on huomattavan kirkas ja pehmeä, joka johtuu osaksi yläsävelsarjojen puutteesta.

Linkkejä erilaisiin nokkahuilu esityksiin/muusikoihin: [2] [3] [4]

Huilu eri musiikintyyleissä

Huilu on tärkeässä asemassa klassisessa musiikissa, ja sitä käytetään runsaasti myös kansanmusiikissa. Jazz-musiikissa huilu on myös usein käytetty soitin, joskin saksofoni on jazzissa huilua huomattavasti yleisempi puhallin.