Ero sivun ”Luchino Visconti” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Selaa historiaa interaktiivisesti
[arvioimaton versio][arvioimaton versio]
← Vanhempi muutosUudempi muutos →
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
VisuaalinenWikiteksti
Ei muokkausyhteenvetoa
Ei muokkausyhteenvetoa
Rivi 3: Rivi 3:
'''Luchino Visconti''', (s. [[2. marraskuuta]] [[1906]], [[Milano]] – k. [[17. maaliskuuta]] [[1976]], [[Rooma]]) oli [[italia]]laisen elokuvan keskeisimpiä ohjaajia. Hän oli tunnetun [[Visconti-suku|Visconti-suvun]] jälkeläinen. Suku hallitsi aikoinaan [[Milano]]a ja Pohjois-[[Italia]]a ja hän itse oli Modronen herttua. Hän on tunnettu erityisesti historiallisista ja yhteiskunnallisista aiheistaan.
'''Luchino Visconti''', (s. [[2. marraskuuta]] [[1906]], [[Milano]] – k. [[17. maaliskuuta]] [[1976]], [[Rooma]]) oli [[italia]]laisen elokuvan keskeisimpiä ohjaajia. Hän oli tunnetun [[Visconti-suku|Visconti-suvun]] jälkeläinen. Suku hallitsi aikoinaan [[Milano]]a ja Pohjois-[[Italia]]a ja hän itse oli Modronen herttua. Hän on tunnettu erityisesti historiallisista ja yhteiskunnallisista aiheistaan.


"Kommunisti ja aristokraatti" Visconti on ollut ehkä omimmalla maaperällään luodessaan laajoja, historiallisia ja usein oopperamaisia draamoja maailman mahtavien rapautuvasta elämästä.
Helena Yläsen mukaan "kommunisti ja aristokraatti" Visconti on ollut ehkä omimmalla maaperällään luodessaan laajoja, historiallisia ja usein oopperamaisia draamoja maailman mahtavien rapautuvasta elämästä.<ref>{{Lehtiviite | Tekijä=Helena Ylänen | Otsikko=James Deanista Kati Outiseen eli viisi elokuvaa nuoruudesta | Julkaisu=Lasipalatsi-lehti | Vuosi=2009 | Numero=3 | Sivut=16}}</ref>


==Elämä==
==Elämä==

Versio 13. syyskuuta 2009 kello 02.47

Elokuvan Ossessionen juliste

Luchino Visconti, (s. 2. marraskuuta 1906, Milano – k. 17. maaliskuuta 1976, Rooma) oli italialaisen elokuvan keskeisimpiä ohjaajia. Hän oli tunnetun Visconti-suvun jälkeläinen. Suku hallitsi aikoinaan Milanoa ja Pohjois-Italiaa ja hän itse oli Modronen herttua. Hän on tunnettu erityisesti historiallisista ja yhteiskunnallisista aiheistaan.

Helena Yläsen mukaan "kommunisti ja aristokraatti" Visconti on ollut ehkä omimmalla maaperällään luodessaan laajoja, historiallisia ja usein oopperamaisia draamoja maailman mahtavien rapautuvasta elämästä.[1]

Elämä

Luchinon perhe oli Pohjois-Italian rikkaimpia. Isä oli Giuseppe Visconti (Milano, 1879 – 1941) ja äiti oli Carla Esba, kuuluisan farmaseuttisen yrityksen omistaja. Luchinolla oli kaikkiaan kuusi sisarusta. Sisar Umberta Visconti avioitui dokumentaristin ja ohjaajan Renzo Avanzon kanssa ja toisen avioliiton hän solmi säveltäjä ja orkesterinjohtaja Franco Manninon kanssa, joka työskenteli yhteistyössä useiden Viscontin filmien tekemisessä. Veli Luigi Visconti avioitui näyttelijä Laura Adanin kanssa.

Luchino suoritti asevelvollisuutensa Pinerolon ratsuväen aliupseerina. Hän vietti keskeisen nuoruutensa kasvattamalla hevosia omalla maatilallaan. Hän harrasti myös oopperaa, josta hän sai runsaasti vaikutteita. Perheellä oli tarjota paljon harrastamisen mahdollisuuksia, sillä isä oli teatteri Teatro alla Scalan suurin tukija ja siksi perheellä oli käytössään oma aitio teatterissa. Äidin salongissa kävivät useat aikakauden merkkihenkilöt, muiden muassa kapellimestari Arturo Toscanini, säveltäjä Giacomo Puccinin ja kirjailija Gabrile D’Annunzio.

Elokuvan Rocco ja hänen veljensä juliste

Tuotanto

Luchino Viscontin aloitti uransa elokuvan parissa vasta 30-vuotiaana ja lähes nelikymppisenä hän ohjasi oman esikoiselokuvansa. Vuonna 1936 hänen ystävänsä, muotisuunnittelija Coco Chanel, tutustutti hänet ohjaaja Jean Renoiriin Ranskassa. Visconti toimi hänen johdollaan kolmantena apulaisohjaajana ja pukusuunnittelijana. Häneen teki syvällisen vaikutuksen Renoirin realismi, jota hän oli mukana toteuttamassa kahdessa elokuvassa (Les basfonds ja Une partie de campagne). Ranskassa hän myös tapasi italialaisia vasemmistolaisia, jotka olivat maanpaossa. He vaikuttivat häneen poliittisesti. Visconti vieraili myös Hollywoodissa ja tutustui siellä elokuvastudioihin, mutta tämä vierailu vuonna 1939 jäi varsin lyhykäiseksi äidin kuoleman takia. Mielenkiintoinen yhteistyö Renoirin kanssa sai jatkoa Tosca-oopperan elokuvaversiolla. Toinen maailmansota sekoitti ranskalaisohjaajan suunnitelmat ja elokuvan valmisti loppuun ohjaajana saksalainen Karl Koch.

Visconti onnistui tutustumaan joukkoon nuoria intellektuelleja ja kriitikoita toimiessaan avustajana Cinema-lehdessä, jonka oli perustanut Italian diktaattorin Benito Mussolinin poika Vittorio. Hän aloitti yhteistyönsä Roberto Rosselinin kanssa. Näissä merkeissä hän kohtasi myös todennäköisesti elokuvaohjaaja Federico Fellinin. Yhdessä Gianni Puccinin, Antonio Pietrangelin ja Giuseppe De Santisin kanssa Visconti kirjoitti käsikirjoituksen ensimmäiseen elokuvaansa Ossessione (1943). Elokuvaa pidetään ensimmäisenä neorealistisena elokuvana. Se perustui James Cainin useasti filmattuun teokseen The Postman Always Rings Twice. Elokuvan pääroolissa oli Clara Calamai, joka oli viime hetkellä tullut Anna Magnanin tilalle. Vuonna 1948 Visconti käsikirjoitti ja ohjasi elokuvan La terra trema (Maa järisee), joka perustui Giovanni Vergan romaaniin I Malavoglia, joka kertoo mekaanikko Ginon elämästä.

Visconti oli yksi harvoista neorealistisista ohjaajista, jotka onnistuivat työskentelemään koko 50-luvun ajan. Hän kylläkin siirtyi genren ulkopuolella vuonna 1954 valmistuneella elokuvallaan Senso, joka oli kuvattu Technicolor-värijärjestelmällä. Elokuva sijoittuu vuoteen 1866, jolloin Italia oli yhdistymässä miehittäjävaltioiden ja pienten ruhtinaskuntien muodostamasta hajanaisesta niemimaasta yhdeksi kansakunnaksi. Elokuva on sijoitettu Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian hallitsemalle Veneton alueelle. Tarina perustuu Camillo Boniton romaaniin. Tässä filmissä Visconti yhdistää realismin ja romantiikan ja siten johdattaa katsojan pois neorealismista. Tätä filmiä ovat jotkut kriitikot väittäneet kaikkein viscontimaisimmaksi elokuvaksi.

Vuonna 1957 Visconti voitti Venetsian filmifestivaalien Hopeisen leijonan elokuvallaan Valkeat yöt. Kyseessä oli Feodor Dostojevskin novelliin pohjautuva tulkinta rakkaudesta. Elokuvan tärkeissä rooleissa olivat Marcello Mastroianni, Maria Schell, Jean Marais ja Clara Calamai. Livornon kaupunki Italiassa oli inspiroinut ohjaajaa ja hän oli rakentanut sen Italian elokuvakeskukseen Cinecittaan.

Visconti oli myös kuuluisa näytelmäohjaaja. Eritoten vuosien 1946 ja 1960 välisenä aikana hän ohjasi lukuisia produktioita Rina Morelli-Paolo Stoppa Companylle; mukana oli myös Vittorio Gassmann. Myös ooppera kuului hänen työsarkaansa ja kaikkein kuuluisin hänen ohjauksensa lienee Donizettin Anna Bolena, joka esitettiin La Scalassa vuonna 1957 ja pääosassa esiintyi itse Maria Callas, jonka laulamista oopperoista hän ohjasi myös La Sonnambulan sekä La Traviatan.

Elokuvaohjaajana Visconti palasi uudelleen neorealismin pariin vielä 1960-luvullakin. Rocco ja hänen veljensä kertoo Etelä-Italialaisesta perheestä, joka on muuttanut Milanoon paremman elämän toivossa. Geoffrey Nowell-Smith on todennut: ”Visconti ilman realismia on sama kuin Lange ilman ekspressionismia ja Eisenstein ilman formalismia…”

Elokuva Tiikerikissa valmistui vuonna 1962 ja se perustui Giuseppe Tomasi di Lampedusan samannimiseen romaaniin, joka oli kirjoittajansa ainoa, postuumina julkaistu teos. Elokuva käsittelee lähes samaa aihetta kuin Senso, Italian yhdistymisen vaikeutta, mutta Italian eteläisen osan ja eritoten Sisilian kautta katsottuna. Tarina kuvaa uuden ja vanhan törmäämistä monella tasolla, niin rakkaudessa kuin yhteiskunnassakin. Vanha ruhtinas pitäytyy entisessä vaikka uusi aika ja Italian yhdistyminen on jo läsnä. Luokkarajat rikkova rakkaus kruunaa kaiken. Rooleissa nähdään Burt Lancaster, Claudia Cardinale sekä Alain Delon. Elokuva voitti kultaisen palmun Cannesin filmifestivaaleilla. Kirjailija Alberto Moravia on todennut, että Tiikerikissa on Viscontin filmeistä puhtain, tasapainoisin ja todellisin.

Vuonna 1969 valmistui Viscontin elokuva Kadotetut, josta hän sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta ohjauksesta. Elokuva kertoo vauraan saksalaisen teollisuusperheen hajoamisesta ja natsismiin sortumisesta. Tässä elokuvassa tulee hyvin esille ohjaajansa esteettiset pyrkimykset, dekadenssi ja puhdas kauneus.

Viimeisinä elinvuosinaan hän käytti Helmut Bergeriä elokuviensa päätähtenä; Kadotetuissa ja Ludvig II:ssa, kuin myös elokuvassa Intohimo ja väkivalta, jossa kuvataan fasismin nousua aikakauden, eli 1970-luvun Italiassa. Elokuvassa on myös vahva panos Burt Lancasterilta. Viscontin viimeinen elokuva oli Rakkautta Roomassa, jossa kuvataan uskottomuutta.

Visconti kuoli Roomassa sydänkohtaukseen 69-vuotiaana. Ischian saarella, Napolin lahdella, on hänen muistolleen pyhitetty museo. Hän oli adoptoinut Helmut Bergerin, jolla hän jätti arvonnimensä ja omaisuutensa.

Filmografia

Ohjaajana

  • Ossessione (1943)
  • La terra trema (1948), (Maa järisee)
  • Bellissima (1951)
  • Anna Magnani, kohtaus elokuvasta Siamo Donne (1953, (Meidän naisemme)
  • Senso (1954)
  • Le notti bianche (1956), (Valkeat yöt)
  • Rocco e i suoi fratelli (1960), (Rocco ja hänen veljensä)
  • Il lavoro, episodi elokuvasta Boccaccio '70 (1961)
  • Il Gattopardo (1962), (Tiikerikissa (elokuva))
  • Vaghe stelle dell'Orsa (1965), (Tuhon tähdet)
  • La strega bruciata viva, episodi elokuvassa Le streghe (1966)
  • Lo straniero (1967), (Sivullinen)
  • La caduta degli dei (1969), (Kadotetut)
  • Morte a Venezia (1971), (Kuolema Venetsiassa)
  • Ludwig (1973) (Ludwig II)
  • Gruppo di famiglia in un interno (1974), (Intohimo ja väkivalta)
  • L'innocente (1976), (Rakkaus Roomassa)

Avustavana ohjaajana

Dokumentaristina

  • Giorni di gloria (Kunnian päiviä), yhteisohjauksena, (1945)
  • Appunti su un fatto di cronaca, epidosi ohjelmaan Documento mensile n. 2, (1951)
  • Alla ricerca di Tadzio (1970), elokuvan Kuolema Venetsiassa pääosan esittäjän etsintä.

Teatrografìa

Teatteriohjaajana

Yhteistyössä teatteriohjaajana

  • Carità mondana, Giannino Antona Traversi, (1936)
  • Il dolce aloe, Jay Mallory, (1936)
  • Il viaggio, Henry Bernstein, (1938)
  • Vita col padre, Howard Lindsay ja Russel Crouse, Clarence Day-sovitus, (1947)

Oopperaohjaajana

Balettien ohjaajana

  • Mario e il Mago, koreografia, (1956)
  • Maratona di danza, libretto (1957)

Kirjallisuus

Bacon, Henry : Tiikerikissan aika: Luchino Viscontin elämä ja elokuvat (VAPK-kustannus, 1992).

Aiheesta muualla

  1. ↑ Helena Ylänen: James Deanista Kati Outiseen eli viisi elokuvaa nuoruudesta. Lasipalatsi-lehti, 2009, nro 3, s. 16.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Luchino_Visconti&oldid=7315445”