Ero sivun ”Puolan perimyssota” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
p Botti lisäsi: hu:Lengyel örökösödési háború |
pEi muokkausyhteenvetoa |
||
| Rivi 1: | Rivi 1: | ||
[[Kuva:Siege of Danzig 1734.PNG|thumb|250px|Venäläiset ja saksilaiset joukot |
[[Kuva:Siege of Danzig 1734.PNG|thumb|250px|Venäläiset ja saksilaiset joukot piirittivät [[Gdańsk]]ia Puolan perimyssodan aikana 1734 ja valtasivat sen]] |
||
'''Puolan perimyssota''' käytiin [[1733]]–[[1735]] [[Ranska]]n, [[Espanja]]n ja [[Savoiji]]n ja toisella puolen [[Itävalta|Itävallan]], [[Venäjä]]n ja [[Saksi]]n välillä. [[Puola]]laisjoukkoja taisteli kummallakin puolella. |
'''Puolan perimyssota''' käytiin [[1733]]–[[1735]] [[Ranska]]n, [[Espanja]]n ja [[Savoiji]]n ja toisella puolen [[Itävalta|Itävallan]], [[Venäjä]]n ja [[Saksi]]n välillä. [[Puola]]laisjoukkoja taisteli kummallakin puolella. |
||
Versio 21. helmikuuta 2009 kello 03.04
Puolan perimyssota käytiin 1733–1735 Ranskan, Espanjan ja Savoijin ja toisella puolen Itävallan, Venäjän ja Saksin välillä. Puolalaisjoukkoja taisteli kummallakin puolella.
Sodan sytytti kiista vuonna 1733 kuolleen kuninkaan August II Väkevän seuraajasta Puolan valtaistuimella. Pääehdokkaat olivat lopulta Stanisław Leszczyński, jonka Ruotsin Kaarle XII oli nostanut Puolan valtaistuimelle suuren Pohjan sodan aikana, sekä Saksin Fredrik August, August Väkevän poika.
Ranska tuki Stanisław Leszczyńskia, jonka vävy Ludvig XV oli. Venäjä ja Itävalta asettuivat tukemaan Fredrik Augustia. Puolan valtiopäivät valitsi Stanisławin, mutta Venäjä tunkeutui Puolaan ja se ja sen tukemat aateliset nostivat kuninkaaksi Fredrik Augustin hallitsijanimellä August III. Stanisław pakeni Ranskaan.
Sota jatkui Länsi-Euroopassa. Siitä tuli Bourbonien ja Habsburgien välinen kamppailu. Itävalta kärsi sodassa tappioita Ranskaa ja sen liittolaisia vastaan.
Välirauha päätti sotatoimet 1735, rauha vahvistettiin Wienissä 1738. August III jäi Puolan kuninkaaksi. Stanisław Leszczyński sai korvaukseksi Lothringenin herttuakunnan, joka siirtyi 1766 hänen kuolemansa jälkeen Ranskalle hänen tyttärensä kautta. Ranska hyväksyi pragmaattisen sanktion, jonka mukaan Maria Teresia seuraisi isäänsä keisari Kaarle VI:ta valtaistuimella. Ranska ei kuitenkaan pitänyt sitoumuksestaan kiinni Itävallan perimyssodan puhjettua 1740.