Länsi-Ukrainan kansantasavalta

Західно-Українська Народна Республика Zakhidno-Ukrayins’ka Narodna Respublyka
lippu vaakuna
Valtiomuoto	tasavalta
Presidentti Pääministeri	Jevhen Petruševiž Kost Levitski, Sidir Holuboviž ja Jevhen Petruševiž
Pääkaupunki	Lviv
Muita kaupunkeja	Kolomija, Ternopil, ,Stanislaviv
Väkiluku ()	5 400 000 (1910) (sijalla )
– väestönkasvu	− ({{{väestönkasvuvuosi}}})
Viralliset kielet	ukraina
Aikavyöhyke	+2
– kesäaika	UTC+3
Itsenäisyys Itävalta-Unkarista, käytännössä Puolasta	1.11.1918
Lyhenne
Infobox OKVirheellinen NIMI-arvo

Länsi-Ukrainan kansantasavalta julistettiin 1.11.1918 sen jälkeen kun Itävallan keisari Kaarle I, Unkarin kuningas Kaarle IV oli 16.10.1918 julistanut manifestin "Völkermanifest zur föderativen Neugliederung des Staates", jonka mukaan Itävalta-Unkarin kaksoismonarkiasta tuli liittovaltio. Itävalta-Unkarin valtiopäivien ukrainalaiset edustajat olivat ilmoittaneet 18.10.1918 muodostavansa Ukrainan kansallisneuvoston, joka edusti Itä-Galitsian, Bukovinan ja Transkarpatian ukrainalaisia.

Sotilaskomitea sekä Puolan ja Romanian hyökkäys

Boberski, Vitovski ja Cehelski 1918

1.11.1918 Lvivissä kapteeni Dmytro Vitovskin johtama sotilaskomitea otti vallan ensin kaupungissa, ja muutamien päivien kuluessa myös muualla Itä-Galitsiassa ja Bukovinassa. Samana päivänä puolalaiset hyökkäsivät Itä-Galitsiaan ententen kannattamina ja romanialaiset aloittavat etenemisensä Bukovinassa. Romania oli ympärysvaltoihin kuuluvien Ison-Britannian ja Ranskan liittolainen, kun taas Puola oli juuri itsenäistymässä Venäjästä. Puola halusi pitää Itävalta-Unkarin hallitseman Galitsian itsellään sen puolalaisväestön vuoksi.

Valtiosihteeristön muodostaminen kansallisneuvoston hallitukseksi

5.11.1918 Länsi-Ukrainan kansallisneuvosto antoi julistuksen, jossa määriteltiin Länsi-Ukrainan kansantasavallan periaatteet. 9.11.1918 Länsi-Ukrainan kansallisneuvosto muodosti hallituksekseen valtiosihteeristön, johon tui 14 jäsentä Kost Levitskin johdolla.

13.11.1918 julkaistiin väliaikainen laki Länsi-Ukrainan kansantasavallan itsenäisyydestä sekä määriteltiin 16.11. Länsi-Ukrainan alue- ja paikallishallinnon periaatteet. Ne perustuivat edustukselliselle demokratialle kansalliskokouksessa ja paikallisissa elimissä.

Vaalit ja hallinnon pakeneminen puolalaisilta

22.11.1918 puolalaiset onnistuivat valtaamaan Lvivin ja hallituksena toimiva valtiosihteeristö siirtyi Ternopiliin. 22.-25.11.1918 järjestettiin ukrainalaisten hallussaan pitämällä alueella kansallisneuvoston vaalit 150 kansanedustajan valitsemista varten. Kansallisilla vähemmistöille, kuten puolalaisille, juutalaisille ja muille oli varattu noin 1/3 edustajanpaikoista. Puolalaiset boikotoivat vaaleja, kun taas juutalaiset osallistuivat niihin saaden noin 10% paikoista. Vuoden 1919 alussa 1.1.-2.1. hallitus siirtyi Stanislaviviin.

Ukrainan kansallisneuvosto muodosti 2. kokouksessaan 3.1. itselleen puhemiehistön Jevhen Petruševižin johdolla ja samalla valittiin Sidir Holubovižin johtama kokoomushallitus. Hallitus ryhtyi toteuttaa mm. maareformia ja diplomaattisuhteiden solmimisia Brasilian, Itävallan, Tšekkoslovakian, Saksan, Unkarin, Yhdysvaltain kanssa. Kaiken kaikkiaan näitä maita oli 15.

Sodan aikana Länsi-Ukrainan kansantasavalta piti yllä ilmoituksensa mukaan tilapäisesti Itävallan lait sekä itävaltalaisen verotuksen. Sodan vuoksi verokertymä oli vähäinen. Valtio sai tulonsa öljyn ja suolan viennistä.

15.2.1919 säädettiin laissa valtion kieleksi ukraina, mutta vähemmistöillä oli oikeus asioida hallinnon kanssa omalla kielellään. Länsi-Ukrainan kansantasavalta ryhtyi myös maareformiin takavarikoimalla tilanomistajilta maita maattomille talonpojille jaettavaksi.

Länsi-Ukrainan alue jaettiin kahteentoista sotilaspiiriin, joiden päälliköillä oli velvollisuus myös asevelvollisten oton järjestämiseen alueellaan. Teoriassa Länsi-Ukrainan kansantasavalta kykeni käskemään armeijaan 100 000 sotilasta, mutta heikon varustetilanteen vuoksi taisteluvalmiiksi saatiin vain 40 000.

Ukrainan yhdistymishanke

Kansankokouksia, joissa keskusteltiin Länsi-Ukrainen liittämisestä Ukrainan kansantasavaltaan, järjestettiin eri puolilla Länsi-Ukrainaa mm. Bukovinassa, Tshenivitšin alueen Vichessä ja Transkarpatian Hustissa. Kansankokouksissa länsiukrainalaiset kannattivat Länsi-Ukrainan kansantasavallan ja Ukrainan kansantasavallan yhdistymistä Ukrainaksi. 3.1.1918 Stanislavivissa istuva kansallisneuvosto hyväksyi Ukrainoiden yhdistymisen ja valtuutti hallituksen aloittamaan siitä neuvottelut Ukrainan kanssa.

16.1.1919 65 parlamentaarisesti edustavaa Länsi-Ukrainan kansallisneuvoston jäsentä yhdessä valtiosihteereiden kanssa saapuivat Kiovaan lähetystönä ilmoittamaan yhdistymisaikeesta. 21.1. 1919 Ukrainan kansantasavallan kansallisneuvosto hyväksyi Länsi-Ukrainan kansallisneuvoston 3.1. tekemän päätöksen Länsi-Ukrainan ja Ukrainan yhdistymisestä. Päätös julkistettiin seuraavana päivänä Kiovassa Sofian aukiolla. 23.1.1919 julistuksen hyväksyi työväenkongressi, joka koostui muun "Dneprin Ukrainan" 377 talonpojasta, 118 työläisestä ja 33 älymystöön kuuluvasta.

Länsi-Ukrainan puolustautuminen

Keväällä 1919 Länsi-Ukrainan armeijassa oli noin 60 000 sotilasta, jotka olivat jakautuneet kolmeen osaan. Tämä voima riitti kesään 1919 asti Romanian vastustamiseen Bukovinassa ja Puolan torjumiseen Itä-Galitsiassa. Koska Ranska kuitenkin osallistui Neuvosto-Venäjän vastaiseen interventioon voimakkaasti, tarjosi se puolalaisten tueksi 90 000 sotilaan vahvuiset ranskalaisjoukot saamaan aikaan, kun Romania hyökkäsi Podoliasta. Länsi-Ukrainan hallitus joutui pakenemaan 26.5. Stanislavivista Kamenno-Podilskiin. Länsi-Ukrainan armeija joutui vetäytymään Ukrainan puolelle 16.-17.6.1919 välisenä aikana ja näin Länsi-Ukrainan kansantasavallan hallitus menettää alueensa hallinnan.

Vallan keskittäminen Jevhen Petruševižille

9.6.1919 Ukrainan kansallisneuvoston puhemiehistö ja valtiosihteeristö uskoi toimeenpanovallan Jevhen Petruševižille, joka sai diktaattorina nimittää Länsi-Ukrainan kolmannen hallituksen. Länsi-Ukrainan valtiosihteeristö siirsi 100 000 sotilasta käsittävän armeijansa Ukrainaan ja toivoi, että se hyökkäisi Kiovasta Lviviin puolalaisia vastaan.

Ukrainan pääsihteeristö piti Neuvosto-Venäjää ja Denikinin Krimiltä operoimaa Etelä-Venäjän armeijaa itselleen vaarallisempana ja pyrkii siksi tekemään rauhan Puolan kanssa. Puola oli valmis rauhaan Ukrainan pääsihteeristön kanssa, mikäli Puolalle annetaan Länsi-Ukrainan Itä-Galitsia, joka sille oli kuulunutkin ennen vuoden 1772 Puolan ensimmäistä jakoa, jossa se siirtyi Itävalta-Unkarin Itävallan keisarikunnan hallitsemaan osaan.

Itä-Galitsian luovuttaminen Puolalle

Aselepo

1.9.1919 Ukrainan pääsihteeristö teki rauhan Puolan hallituksen kanssa aselevon muodostaen neutraalin vyöhykkeen Zbruchin ja Žvanšikin välille.

10.9.1919 Itävalta luopui Saint-Germainin sopimuksella vaatimuksistaan Itä-Galitsiaan jättäen sitä koskevan päätöksenteon. Länsi-Ukrainan hallitus pyrki vetoamaan 15.6.1919 Versailles'n rauhansopimuksen korkeimman neuvoston periaatteisiin siitä, että Itä-Galitsialla on itse oikeus päättää asioistaan.

Länsi-Ukrainan pakolaishallitus

15.11.1919 Jevhen Petruševiž jätti Kaminets-Podilskin hallituksineen ja meni Romanian kautta Wieniin pakolaishallitukseksi vastustaessaan Ukrainan aikomusta luovuttaa Länsi-Ukraina Puolalle.

2.12.1919 Ukrainan pääsihteeristö ja Puolan hallitus allekirjoittivat sopimuksen, jonka mukaan raja kulkee Zbruchissa ja Itä-Galitsia jää Puolalle ukrainalaisen väestön kanssa sovittavin ehdoin. Tämä vahvistettiin Ukrainan ja Puolan välisessä Varsovan rauhansopimuksessa 20.4.1920.

1.8.1920 Petruševiž muodosti Länsi-Ukrainan neljännen hallituksen pakolaishallituksena viiden diktaattorina nimittämänsä henkilön kanssa pyrkien uudistamaan kansallisen yhtenäisyyden. Pakolaishallitus pyrki kannustamaan vastarintaan puolalaisia vastaan.

Puolan alahuoneen vaaleissa 5.11.1922 Itä-Galitsian äänestysprosentti oli 40 ja 12.11.1922 ylähuoneen vaaleissa 37 prosenttia. Boikotin tarkoituksena oli osoittaa ukrainalaisuutta. Puola alkoi olla heikoilla Neuvosto-Venäjän Varsovaan suuntautuneen hyökkäyksen vuoksi. Runsas puolta vuotta myöhemmin puolalaisten aseman vahvistuttua, Neuvosto-Venäjä ja Puola sopivat Riian rauhansopimuksessa Itä-Galitsian jäämisestä Puolalle 1921.

Viimeiset diplomaattiset ponnistelut

Vuoden 1922 Genovan konferessiin mennessä Länsi-Ukrainan kansallisneuvosto ja valtiosihteeristö yrittivät saada Ison-Britannian, Kanadan ja Italian edustajien avulla Itä-Galitsian kysymyksen uudelleen käsiteltäviksi. He lähettivät tätä asiaa koskevan kirjeen tuloksitta Ison-Britannian pääministeri David Lloyd Georgelle 4.4.1922. Vuoden loppuun mennessä Ranskan ja Britannian näkemykset lähestyivät toisiaan. Metropoliitta A. Šepitski yritti vedota tuloksetta Itävaltaan, Britanniaan, Ranskaan ja Vatikaaniin. 14.11.1923 Britannian, Ranskan, Italian ja Japanin edustajat päättivät Itä-Galitsian kuuluvan Puolalle sillä ehdolla, että Itä-Galitsialle myönnetään autonomia ja taataan kansallisten vähemmistöjen oikeudet.

30.6.1923 Länsi-Ukrainan hallitus lakkautti itsensä.