Kriittinen realismi

Kriittinen realismi on tieteenfilosofinen näkemys ja havaitsemisen teoria, jonka mukaan emme pysty havaitsemaan todellisuutta sellaisenaan, mutta tiede yrittää saavuttaa yhä parempaa tietoa todellisuudesta. Teoriamme eivät siis vastaa totuutta täydellisesti, mutta tieteen itseäänkorjaavan menetelmän myötä lähestyvät sitä, eli teorioiden totuudenkaltaisuus kasvaa. Kriittisen realismin mukaan on esimerkiksi järkevää olettaa elektronien olevan olemassa, koska näkemystä tukevat monet kokeet.

Kriittiseen realismiin kuuluu useita eri koulukuntia, kuten amerikkalaiset kriittiset realistit Roy Wood Sellars, George Santayana ja Arthur Lovejoy, sekä laajempi kriittisen realismin liike mukaan lukien Bertrand Russell ja C. D. Broad. Kriittistä realismia ovat edustaneet myös Bernard Lonergan ja Roy Bhaskar.

Historiaa

Locke ja Descartes

John Locken ja René Descartesin mukaan osa aistinsisällöstä, tarkemmin sanoen sekundaaristen ominaisuuksien aistimukset, ei edusta mitään ulkoisessa todellisuudessa, edes silloin vaikka ulkoiset ominaisuudet (primaariset ominaisuudet) olisivat saaneet ne aikaan. Tällöin on luonnollista omaksua kriittinen realismi.

Tämä teoria riippuu representationalismista. Jos kriittinen realismi on teoriana oikein, silloin myös representationalismin tulee olla oikea havaitsemisen teoria.

Yhdysvaltalainen kriittinen realismi

Yhdysvaltalainen kriittinen realismi oli vastaus sekä naiiville realismille (erityisesti sen uusimmassa muodossa uutena realismina) että idealismille ja pragmatismille. Laajasti otettuna yhdysvaltalainen kriittinen realismi oli representationalismin muoto, joka katsoi, että on olemassa olioita, jotka toimivat välittäjänä todellisten yksilöolioiden ja havaitsijoiden välillä.

Eräs keksintö oli, että nämä välittävät oliot eivät ole ideoita (brittiläinen empirismi), vaan ominaisuuksia, olemuksia tai ”merkkiyhdistelmiä”.

Brittiläinen realismi

Samanlaista kehitystä tapahtui myös Isossa-Britanniassa. Keskeisiä hahmoja olivat Samuel Alexander, John Cook Wilson, H. A. Prichard, H. H. Price ja C. D. Broad.

Nykyaikainen kriittinen realismi

Nykyisin kriittinen realismi liitetään ennen kaikkea Roy Bhaskariin. Bhaskar kehitti yleisen tieteenfilosofian, jota hän kuvasi transsendentaaliseksi realismiksi, ja erityisen ihmistieteiden filosofian, jota hän kutsui kriittiseksi naturalismiksi. Muut ovat sulauttaneet nämä kaksi termiä yhden kriittisen realismin sateenvarjotermin alle.

Transsendentaalinen realismi katsoo, että tieteellinen tutkimus vaatii sen, että tutkimuskohteella tulee olla todellisia, käsiteltäviä, sisäisiä mekanismeja, jotka voidaan aktualisoida ja näin tuottaa jotain tuloksia. Esimerkiksi tieteellisten kokeiden suorittamisessa on kyse juuri tästä. Tämän vastakohtana on empirististen tieteilijöiden näkemys, jonka mukaan tieteilijät voivat vain havaita syiden ja seurausten välisiä kausaalisia suhteita. Vaikka empirismi ja yleisemmin positivismi sijoittavat kausaaliset suhteet tapahtumien tasolle, kriittinen realismi sijoittaa ne synnyttävien mekanismien tasolle, ja katsoo, ettei niitä voi palauttaa David Humen tarkoittamassa kausaalisuuden merkityksessä tapahtumien säännönmukaiseksi yhteenliittymiseksi; toisin sanoen, säännönmukainen yhteenliittyminen tapahtumien välillä ei ole riittävä eikä edes välttämätön kausaalisen suhteen synnyttämiselle.

Tämän seuraus on, että tiede tulisi ymmärtää jatkuvaksi prosessiksi, jossa tieteilijät parantavat käsitteitä, joita käyttävät tutkimiensa mekanismien ymmärtämisessä. Sitä ei tulisi, empiristisen käsityksen mukaisesti, ymmärtää muuttujien välisten satunnaisten suhteiden tunnistamiseksi. Samalla kriittinen realismi hylkää positivismin ja falsifikaation, koska on erittäin uskottavaa, että mekanismi voi olla olemassa mutta joko a) jäädä aktivoitumatta; b) aktivoitua, mutta jäädä havaitsematta; tai c) aktivoitua, mutta vaikuttaa toisia mekanismeja vastaan niin, että se tuottaa ennustamattomia seurauksia. Näin oletettujen mekanismien toteutumatta jääminen ei voi merkitä sitä, etteivät ne olisi olemassa.

Kriittinen naturalismi katsoo, että transsendentaalinen realistinen malli tieteestä on sovellettavissa yhtä hyvin sekä fysikaaliseen että inhimilliseen todellisuuteen. Kuitenkin ihmistieteissä tutkitaan jotain perustavalla tavalla erilaista kuin fysikaalista todellisuutta, ja siksi meidän täytyy mukauttaa strategiamme tällaiseen tutkimukseen. Siksi kriittinen naturalismi on omaksunut yhteiskuntatieteellisen menetelmän, joka pyrkii tunnistamaan yhteiskunnallisia tapahtumia tuottavia mekanismeja, pitäen samalla mielessä, että ne ovat epävakaampia kuin fysikaalisen todellisuuden mekanismit (koska ihmisten muodostamat rakenteet muuttuvat helpommin). Erityisesti tulee muistaa, että ihmisten toiminta riippuu yhteiskunnallisista rakenteista, jotka puolestaan riippuvat ihmisten toiminnasta. Toiseksi yksilöt jotka muodostavat yhteiskunnalliset rakenteet ovat kykeneviä tietoisesti arvioimaan ja muuttamaan toimintaansa, osaksi yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen seurauksena.

Siitä lähtien kun Bhaskar alkoi popularisoida kriittisen realismin teoriaa 1970-luvulla, se on tullut erityisesti yhteiskuntatieteissä yhdeksi keskeisimmistä suuntauksista, joka on haastanut sekä positivismin/empirismin, että jälkistrukturalismin/relativismin/interpretivismin.

Kirjallisuutta

• Kuusela, Pekka & Niiranen, Vuokko (toim.): Realismin haaste sosiaalitieteissä. Kuopio: Unipress, 2006. ISBN 951-579-219-3.

• Töttö, Pertti: Syvällistä ja pinnallista: Teoria, empiria ja kausaalisuus sosiaalitutkimuksessa. 2. painos 2005. Tampere: Vastapaino, 2004. ISBN 951-768-127-5.

Aiheesta muualla

• Centre for Critical Realism (englanniksi)
• Journal of Critical Realism (englanniksi)
• Web Site for Critical Realism (englanniksi)