Méduse (1810)

Théodore Géricault, Medusan lautta, 1818–1819

Medusan lautta (maalaus)

Fregatti Medusan haaksirikko 1816

Théodore Géricault

Ranskan valtion fregatti Méduse lähti 17. kesäkuuta 1816 Aixin saarelta Teneriffalta kohti Senegalia. Medusa oli osa laivasaattuetta, joka kuljetti Ranskan siirtomaahan sotilaita, siviilejä ja tarvikkeita. Miehistöä ja matkustajia oli yhteensä 356.

Jo muutama päivä lähdön jälkeen Medusan vaikeudet alkoivat. Laivapoika putosi mereen, eikä häntä yrityksistä huolimatta saatu poimittua laivalle. Kapteenin ja hänen miehistönsä sekä matkustajien välillä puhkesi katkeria riitoja. Kapteeni oli kuningasmielinen Hugues Duroy de Chaumareys, erään aristokraatin lakeija. Tällä oli ystäviä silloin vahvasti kuningasmielisessä merenkulkuministeriössä, ja hänen nimityksensä oli selvästi ollut takeeton virkaylennys. Matkustajien joukossa oli myös sotilaita, jotka olivat vielä uskollisia kukistetulle keisari Napoleonille.

Medusa ylitti päiväntasaajan heinäkuun ensimmäisenä päivänä, ja tapauksen kunniaksi kapteeni järjesti naamiaiset. Tuntikausia kestäneen juhlinnan aikana laiva joutui väärälle reitille. Suunnistusvirheen takia se törmäsi karille Länsi-Afrikan matalavetisellä rannikolla. Kapteeni epäonnistui laivan irrottamisessa, pääasiassa siksi, että hän kieltäytyi heittämästä yli laidan sen tykkejä. Useiden päivien kuluttua laiva alkoi hajota, jolloin kapteeni määräsi sen hylättäväksi.

Kuusi natisevaa pelastusvenettä osoittautuivat riittämättömiksi kaikkien matkustajien ja miehistön kuljettamiseen, niinpä rakennettiin lautta köysillä yhteen kiinnitetyistä lankuista. Paniikissa kapteeni ja vanhemmat upseerit pakenivat vahvimpiin veneisiin, luvaten hinata lauttaa, mutta - ei koskaan selvitetty johtuiko se sattumasta vai lautan suunnittelusta - hinauskaapelit hukattiin ja lautta jätettiin ajelehtimaan ankaraan merenkäyntiin.

Medusan lautalla

Sataviisikymmentä ihmistä, mukaan lukien yksi nainen oli pakotettu lautalle, jonka mitat olivat vain 20 x 7 metriä. Ketään ei nimitetty johtajaksi eikä merikarttaa annettu mukaan. Ei ollut airoja eikä peräsintä. Masto ja purjeet oli improvisoitu, mutta niillä oli vain vähän vaikutusta. Lastinsa alla alus ei kellunut kunnolla – kerta toisensa jälkeen puuosat upposivat metrin pinnan alle – ja pieni annos kosteita laivakorppuja liukeni veteen muutamassa tunnissa. Ruuhkaisella lautalla oli vaikea liikkua ja mahdotonta nukkua.

Ensimmäisenä yönä lautan ajelehtiessa raivoavalla merellä katosi kaksikymmentä niistä jotka oli pakotettu lautan reunoille – jotkut huuhtoutuivat haita vilisevään mereen, jotkut hukkuivat kun heidän jalkansa sotkeentuivat lankkujen välissä. Toisena yönä oli kaksi humalaisten kapinaa niitä upseereita kohtaan, jotka yrittivät ohjata lauttaa sen keskelle asennetulta korokkeelta ja säännöstellä ruoka-annoksia: taistelut johtivat 65 hengen kuolemaan. Kolmantena päivänä, hallusinaatioiden ja houretilojen vallitessa alkoi kannibalismi: niille jotka saattoivat vastustaa kiusausta syödä kärsimystovereitaan lahjoitettiin ylimääräinen annos viiniä.

Seitsemännen päivän tullessa vain 27 oli elossa, joista 13 oli täysin mielisairaassa tilassa, vaikeasti haavoittuneita tai sairaita. Ainoa tavanomainen ruoka oli pieni saalis lentokaloja. Tätä ei pystytty jakamaan järkevästi, joten päätettiin että etusija annettaisiin niille joilla olisi selvä mahdollisuus selviytyä. Koska oli tarpeetonta tuhlata ruokaa niille jotka kuitenkin lopulta kuolisivat, toimintakyvyttömät tapettiin – eräs heistä nainen jonka reisi oli murtunut.

Tämän kylmäverisen teurastuksen aiheuttama kauhu näyttää olleen kiirastuli. Muutosta enemmän väkivallan vastustamiseksi symbolisoi se, että kaikki aseet, paitsi yksi viimeisen majapaikan turvaava sapeli heitettiin mereen ruumiiden perään.

Kuuden päivän jälkeen jäljellä olevat viisitoista onnistuivat pysyttelemään elossa ja suhteellisen rauhallisina, pysytellen päivisin kankaan suojassa säälimättömältä kuumuudelta ravintonaan vain viiniä, ulosteita (”joidenkin virtsa oli parempaa kuin toisten”), merivettä, ihmislihaa, yksi sitruuna ja kolmekymmentä valkosipulinippua.

Ainoa toivon merkki oli valkoisen perhosen vierailu. Se liihotteli lautan ympärillä kuin Nooan arkin kyyhkynen, merkki maasta, jonka täytyy olla lähistöllä. Mutta maata ei ollut näkyvissä. Lopulta, heinäkuun 17. päivän aamuna laiva ilmestyi horisonttiin.

»Laivan näkeminen levitti meissä ilon, jota on vaikea kuvata. Kuitenkin pelot sekoittuivat pian toiveisiimme, aloimme havaita että lauttaamme joka oli vain vähän veden yläpuolella oli vaikea erottaa sellaiselta etäisyydeltä. Yritimme kaikkemme että meidät huomattaisiin, kasasimme korimme pinoon, jonka päälle asensimme erivärisiä nenäliinoja. Valitettavasti, kaikista näistä merkinannoista huolimatta, priki katosi. Ilon houretilasta siirryimme masennukseen ja suruun.»

Myöhemmin samana päivänä, sama alus – Argus, osa laivasaattuetta, jossa Medusa oli alun perin purjehtinut – äkkiä palasi takaisin. Se oli lähetetty etsimään lauttaa ja löysi viisitoista elävää sielua, joista viisi kuoli lähes välittömästi.

Lähteet

Dieter Bachmann, The Results of Sinking, kirjassa Memento Metropolis, Kulturfabriken Liljeholmen Stockholm, 1998.