Ero sivun ”Viron sosialistinen neuvostotasavalta” versioiden välillä
[arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
Ei muokkausyhteenvetoa |
|||
Rivi 74: | Rivi 74: | ||
Vuodesta [[1941]] vuoteen [[1944]] Viroa miehitti [[Saksa]], minkä jälkeen Neuvosto-Viro palautui. |
Vuodesta [[1941]] vuoteen [[1944]] Viroa miehitti [[natsi-Saksa]], minkä jälkeen Neuvosto-Viro palautui. |
||
===Toisen maailmansodan jälkeen=== |
===Toisen maailmansodan jälkeen=== |
Versio 8. syyskuuta 2008 kello 05.11
Eesti Nõukogude Sotsialistlik Vabariik Эстонская Советская Социалистическая Республика |
|
---|---|
osa | Neuvostoliittoa |
Arnold Rüütel (itsenäistymisen hetkellä) | Korkeimman neuvoston puheenjohtaja |
Pääkaupunki | Tallinna |
Pinta-ala | |
– yhteensä | 45 226 km² (13. sijalla Neuvostoliitossa), josta sisävesiä 4,56% km² |
Väkiluku | 1 565 662 |
– väestötiheys | 31,6/km² / km² |
Viralliset kielet | viro, venäjä (de facto) |
Valuutta | Rupla |
Aikavyöhyke | +3 |
Tunnuslause | Kõigi maade proletaarlased, ühinege! |
Edeltäjä(t) | Viro |
Seuraaja(t) | Viron tasavalta |
Viron sosialistinen neuvostotasavalta (vir. Eesti Nõukogude Sotsialistlik Vabariik, Eesti NSV, ven. Эстонская Советская Социалистическая Республика, Estonskaja Sovetskaja Sotsialistitšeskaja Respublika) oli Viron valtioalueelle 6.8.1940 muodostunut Neuvostoliiton jäsentasavalta.
Nimitys otettiin käyttöön jo 21.7. vuonna 1940 jo ennen 5.8.1940 tapahtunutta Neuvostoliittoon yhdistymistä, kun Neuvostoliiton tukemat kommunistit julistettiin 14.—15.7. järjestettyjen vaalien voittajaksi.
Alue oli toisen maailmansodan aikana Saksan hallussa 1941–1944, jolloin se oli Viron päähallintopiiri (saksaksi Generalbezirk Estland), joka oli osa Ostlandin valtakunnankomissariaattia (saksaksi Reichskommissariat Ostland). 1944 alue palautui neuvostotasavallan hallinnon piiriin, josta se uudelleen itsenäistyi jälleen Viron tasavallaksi.
Historia
Neuvostokauden alkuajat
Neuvostoliiton korkein neuvosto hyväksyi 6.8.1940 neuvostotasavallan anomuksen liittyä Neuvostoliittoon, jolloin siitä tuli yksi Neuvostoliiton kuudestatoista neuvostotasavallasta.
Yli 60 000 karkotettiin tai teloitettiin ensimmäisenä vuonna. Suurtilat valtiollistettiin ja tasavallan aikaisten instituutioiden tilalle luotiin neuvostoliittolaiset instituutiot. Myöskin hallintojärjestelmä laitettiin kokonaan uusiksi. Kouluissa tuli jatkossa olla ideologista kasvatusta. Yliopistojen ja kulttuurielämän johtajat vaihdatettiin. Hallintoelimiin asetettiin paljon venäjänvirolaisia kommunisteja, jotka olivat saaneet koulutuksensa Neuvostoliitossa. Saksankielinen väestö siirrettiin Saksaan.
Viron päähallintopiiri
Vuodesta 1941 vuoteen 1944 Viroa miehitti natsi-Saksa, minkä jälkeen Neuvosto-Viro palautui.
Toisen maailmansodan jälkeen
Yhdysvallat, Yhdistynyt kuningaskunta ja monet muut länsivallat, poikkeuksena muun muassa Ruotsi[1] eivät tunnustaneet Neuvostoliittoon liittymisiä laillisina. Ne säilyttivät diplomaattisuhteensa entisellään, eivätkä koskaan virallisesti tunnustaneet Viron SNT:n olemassaoloa tai Viroa osana Neuvostoliittoa. [2]
Liennytystä ja venäläistämiskausi
Stalinin ajan jälkeen neuvosto-Virossa alkoi liennytyskausi. Siperiaan karkotettuja palautettiin takaisin Viroon, ja yleinen ilmapiiri vapautui hieman. Yhteydenpito Neuvostoliiton ulkopuolelle oli kuitenkin katkennut, eikä maasta voinut poistua lainkaan.
Maaliskuussa 1964 Suomen presidentti Urho Kekkonen vieraili Virossa. Matka oli Puolan-vierailuun liitetty epävirallinen vierailu, mutta kohdemaalle merkittävä ensimmäisenä Suomen valtionpäämiehen sodanjälkeisenä käyntinä. Erityisesti Kekkosen vironkielinen puhe Tarton yliopistossa 12.3. elähdytti virolaisia ja osoitti, että näitä ei ollut unohdettu Suomenlahden pohjoispuolella. Puhetta ei julkaistu Eestissä, mutta teksti kiersi kädestä toiseen ainakin referaatteina. Puhe ja vierailu saivat aikaan suhteiden lämpenemisen Suomen ja Viron välillä. Matkustaja-alusliikenne Georg Otsilla alkoi Suomenlahden yli. [3]
1970-luvun lopulta lähtien Viroa koitettiin venäläistää voimakkaasti. Muualta Neuvostoliitosta muutti suuri joukko venäläisiä työn perässä. Tämä herätti jopa sen ajan autoritaarisissa oloissa suurta vastustusta maan kulttuuripiireissä.
Neuvosto-Viron loppu
8.5.1990 neuvostotasavallan korkein neuvosto nimesi maan uudelleen Viron tasavallaksi, ja 20.8.1991 Viro virallisesti julistautui itsenäiseksi ilmoittaen valtiollisen jatkuvuutensa 1918 julistetuksi alkaneesta itsenäisyydestä. Viron tasavallan pakolaishallituksen väliaikainen presidentti Heinrich Mark puhui riigikogussalähde? ja luovutti valtuutensa Lennart Merellelähde? ja seuraavien viikkojen aikana itsenäistyminen tunnustettiin kaikkialla.
Suomi ei tunnustanut uudelleen Viron tasavaltaa vaan todettiin vuonna 1920 annetun virallinen tunnustuksen riittävän. Viron nykyisen käsityksen mukaan 1991 ei perustettu uutta valtiota, vaan mitään neuvostotasavaltaa Virossa ei ollutkaan. Virallisen tulkinnan Viron tasavalta oli noina vuosina miehitetty, ja 1918 juhlitaan Viron itsenäisyyttä alkuperäisen julistuksen päivän mukaisesti. Tuolloin saksalaisten hyökkäyksen paineessa neuvostovenäläiset joukot olivat vetäytyneet Tallinnasta ja Viron ehti päivän ajan nauttia itsenäisyydestään ennen kuin saksalainen miehitysvalta kielsi sen.
Kiista valtiollisesta luonteesta
Tulkintojen eroavaisuus Venäjän federaation kanssa johti siihen, että riigikogu lisäksi neuvoteltuun rajasopimuksen hyväksymisasiakirjoihin johdantokappaleen, jossa viitattiin Viron tasavallan ja Neuvosto-Venäjän 2.2.1920 solmimaan Tarton rauhansopimukseen tavalla, joka Venäjän mielestä olisi tarjonnut Virolle mahdollisuuden myöhemmin väittää, että Viron liittäminen Neuvostoliittoon tapahtui kansainvälisen oikeuden vastaisesti, minkä vuoksi Eestin sosialistisen neuvostotasavallan tekemä alueluovutus Neuvostoliiton aikana Venäjän sosialistiselle federaatiolle voitasiin selittää oikeudellisin perustein mitättömäksi. Tästä johdannosta ratifioimisasiakirjoissa johtuen Venäjä jätti sopimuksen ratifioimatta, minkä vuoksi sopimus ei astunut voimaan.
Suomen Viro-instituutin aikaisempi johtaja Martti Turtola valmistelee syksyllä 2007 ilmestyvää tutkimusta Viron Neuvostoliittoon liittämiseen johtuneista tapahtumista. Hänen mukaansa on aivan liian yksipuolinen näkemys, että Neuvostoliitto miehitti Viron asevoimin virolaisten tahdosta piittaamatta. [1]. Turtola on aikaisemmin julkaissut tutkimuksen, jonka mukaan Viron presidentti Konstantin Päts sai Viron itsenäisyyden alkuvuosina Neuvostoliitolta rahaa enemmän kuin palkkaa parlamentaarikkona.
Suomen virallinen kanta, jonka mukaan Viron itsenäisyys jatkui 1940–1991 pakolaishallituksen muodossa, minkä vuoksi Suomen ei tarvinnut tunnustaa Viron tasavaltaa 1991 uudelleen, vaan 1920 tapahtuneen tunnustamisen olemassa olen toteaminen oli riittävä peruste diplomattisuhteiden jälleen solmimiselle tukee epäsuorasti Viron virallista kantaa. Kuitenkaan Suomella ei ole virallista kantaa Viron historiankirjoitukseen.
Muuta
Viroa on vanhastaan kutsuttu Suomessa Virumaan maakunnan mukaan Viroksi. Kuitenkin toisen maailmansodan jälkeen Suomessa maasta ryhdyttiin käyttämään virolaiseen tapaan nimeä Eesti. 1991 jälkeen käytäntöä johdonmukaisesti jatkettiin, kunnes virolaisten toivomuksesta maan itsenäisyyden alkuvaiheiden 1920–1940 kielen käytön mukaisesti maahan alettiin viitata Virona. Ero koettiin poliittiseksi. 1940–1991 Viron valtioalueella sijainneen neuvostotasavallan nimi oli virallisesti Suomen ja Neuvostoliiton välisissä valtiosopimuksissa Eestin sosialistinen neuvostotasavalta. Näin ollen suomen kielellä Viron sosialistista neuvostotasavaltaa ei ollut olemassa.
Samankaltainen nimityskäytäntö, jossa maakunta vastaan koko valtioaluetta suomen kielessä on Saksa, jonka nimitys lienee peräisin 30-vuotisen sodan ajoilta ja tarkoittaa alun perin Saksia (saksaksi Sachsen). Myös nimitys Suomi on tarkoittanut alunperin nykyistä Varsinais-Suomea, ja Suomi kokonaisuudessaan oli Ruotsin näkökulmasta Itämaa.
Katso myös
Aiheesta muualla
Lähteet
- ↑ kongress.ee luettu 11.2.2007 - ei erityisen hyvä lähde, paremman voi lisätä
- ↑ Viron ulkoasiainministeriö, luettu 11.2.2007
- ↑ "Teitä ei ole unohdettu!". Tiedetoimittaja, 2007, nro 1 - 2, s. 13, 14.