Mannermaasulkemus

Englannin mannermaasulkemus sai alkunsa, kun Ranskan keisari Napoleon I oli 1800-luvun alussa joutunut vaikeaan tilanteeseen. Ison-Britannian voimakas laivasto oli estänyt Ranskan yritykset voittaa Englantia vastaan käyty sota asevoimin. Tilanteen ratkaisemiseksi Napoleon päätti pakottaa saarivaltakunnan rauhaan nujertamalla sen taloudellisesti, julistamalla sen kauppasaartoon. Tuontikieltoon perustuva saarto toteutettiin pääosin vuosina 1806-1807, mutta senkin jälkeen sulkemukseen ryhtyneiden maiden rivit olivat liian harvat Ison-Britannian talouden luhistamiseksi.

Viedäkseen loppuun käynnistämänsä suunnitelman Napoleon kaavaili saarron suurimpien aukkojen tukkimista. Niitä olivat lähinnä Ruotsi, Tanska ja Portugali. Neuvoteltuaan Venäjän keisarin Aleksanteri I kanssa sopimuksen Tilsitissä heinä-elokuussa 1807 Napoleonin oli jo onnistunut saada vastahakoinen Venäjä mukaan saartoon. Sopimuksen mukaan muiden Itämeren alueen valtioiden pakottaminen mukaan suunnitelmaan oli Venäjän tehtävä.

Toteuttaakseen sopimuksen ehdot Venäjä pyrki painostamaan Ruotsia diplomaattisin keinoin. Sen osoittauduttua tuloksettomaksi jäi vaihtoehdoksi sota, jonka seurauksena Suomi liitettiin osaksi Venäjää ja lyödyn Ruotsin oli liityttävä mukaan saartoon. Tanska puolestaan liittyi saartoon jouduttuaan sekä Ranskan että Ison-Britannian painostamaksi. Ratkaisuun vaikutti ennen muuta Englannin laivaston hyökkäys Kööpenhaminaan ja sitä seurannut Tanskan laivaston perikato. Napoleonin onnistui saada myös Portugali saartoon mukaan valtaamalla se vuonna 1807 yhdessä espanjalaisten kanssa. Maan tilanne ei kuitenkaan muodostunut pysyväksi englantilaisten tehtyä jo seuraavana vuonna onnistuneen vastahyökkäyksen.

Huolimatta mannermaasulkemuksen monista puutteista se rasitti suuresti siihen osallistuneiden maiden talouksia. Mantereella saarto toisaalta lisäsi joidenkin tuotannonalojen kannattavuutta Ison-Britannian teollisuuden kilpailun poistuessa, mutta haitat olivat kuitenkin hyötyjä suuremmat, koska Manner-Euroopan teollisuus kärsi merentakaisten raaka-aineiden puutteesta. Vaikeudet johtivat lopulta siihen, että Napoleoninkin oli hyväksyttävä puolueettomien alusten suorittama Ranskan ja Ison-Britannian säännelty kaupan välittäminen. Ison-Britannian onnistui puolestaan hyödyntää tilannetta ottamalla haltuunsa Ranskan merentakaisia siirtomaita, mutta samanaikaisesti maan talouselämä joutui saarron vuoksi vaikeuksiin, joka huipentui vakavaan talouskriisiin 1810-luvun alussa.

Mannermaasulkemus oli periaatteessa voimassa Napoleonin kukistumiseen saakka, mutta käytännössä sen merkitys väheni jo vuosia aiemmin. Esimerkiksi Ison-Britannian tärkeä kauppakumppani Venäjä lipesi siitä jo vuonna 1811. Näin ollen Ruotsin ja Venäjän suhteen kannalta Ruotsin mukana olo mannermaasulkemuksessa muuttui yhdentekeväksi, vaikka se oli ollut Suomen sotaan johtanut välitön syy.

Venäjän luopuminen mannermaasulkemuksesta johti Ranskan hyökkäykseen Venäjää vastaan 1812.

Saarron epäonnistumiseen on esitetty monia syitä, mutta eräs niistä lienee Napoleonin Ranskan ylimielinen asenne muihin saartoon liittyneisiin maihin. Maa puuttui toistuvasti liittolaistensa sisäisiin asioihin järjestelemällä itselleen edullisia olosuhteita saarron kestäessä. Toiseksi vaikuttaa siltä, että ranskalaiset yliarvioivat Englannin talouden kriisin, koska he jo saarron alussa uskoivat maan talouden olevan romahtamassa aikaisempien vuosien sotakustannusten ja liittolaisille annetun tuen vuoksi. Kolmantena syynä voidaan pitää salakauppaa, jota ei yrityksistä huolimatta kyetty kokonaan estämään. Unohtaa ei sovi myöskään edellä mainittua saarron kielteistä vaikutusta Manner-Euroopan talouksille. Vaikeudet luonnollisesti lisäsivät mannermaasulkemusta kohtaan tunnettua vastustusta. Virallisesti Ison-Britannian talouden luhistamiseen pyrkinyt järjestelmä purettiin vuonna 1814.