Kemal Atatürk

Tiedosto:Mustafa Kemal Atatürk.gif

Mustafa Kemal Atatürk

Mustafa Kemal Atatürk (12. maaliskuuta 1881 – 10. marraskuuta 1938) oli Osmanien valtakunnan sotilas ja turkkilainen valtiomies, Turkin tasavallan perustaja ja ensimmäinen presidentti.

Nuoruus

Mustafa syntyi osmanien Selânikissa (nykyään Thessaloniki, Kreikka). Hänen synnyinpaikallaan sijaitsee nykyisin Turkin konsulaatti ja museo. Tavan mukaisesti hän sai syntymässään vain nimen Mustafa. Mustafan isä, efendi Ali Rıza oli tulliviranomainen, joka kuoli pojan ollessa kuusivuotias, ja äiti Zübeyde Hanım.

Mustafa opiskeli Selânikissa, jossa hänen matematiikanopettajansa antoi hänelle nimen Kemal (täydellisyys) hänen menestyksensä ansiosta. Mustafa Kemal liittyi sotilasakatemiaan Monastirissa (nyk. Bitola, Makedonia) 1895. Hän valmistui luutnantiksi 1904 ja sijoitettiin Damaskokseen. Hän liittyi pian salaiseen uudistusmieliseen järjestöön nimeltä Vatan (isänmaa). Vuonna 1907 hänet siirrettiin Selânikiin, jossa hän liittyi nuorturkkilaisina tunnettuun nationalistiseen uudistuspuolueeseen.

Vuonna 1908 Osmanien valtakunnan nöyryyttävä asema Makedoniassa johti nuorturkkilaisten kapinaan, ja pelätessään armeijan marssivan Konstantinopoliin, sulttaani Abdul Hamid II antautui 23. heinäkuuta. Vuonna 1875 kumottu perustuslaki nostettiin jälleen voimaan ja ilmiannot ja sensuuri lopetettiin. 10. joulukuuta parlamentti avattiin uudelleen. Seuraavana vuonna 13. huhtikuuta sotilaiden ja muslimien kapina johti vastavallankumoukseen ja hallituksen kaatumiseen. Selânikin joukot nostivat hallituksen takaisin valtaan, ja komitea päätti sulttaanin syrjäyttämisestä ja nosti hänen veljensä valtaistuimelle Mehmet V:nä. Syrjäytetty sulttaani asetettiin arestiin Selânikiin.

Mustafa Kemal jatkoi uraansa sotilaana ja lähetettiin Libyan maakuntaan puolustamaan sitä Italian hyökkäystä vastaan. Toisen Balkanin sodan aikana Kemal oli saarrettuna Libyassa, eikä voinut osallistua sotaan. Hallituksen ollessa häviämässä sodan, nuorturkkilainen puolue otti vallan hallitukselta, asettaen sisäministeriksi eli suurvisiiriksi pašša Talatin (Mehmed Talat, 1874–1921), sotaministeriksi pašša Enverin (Ismael Enver 1881–1922) ja laivastoministeriksi pašša Cemalin (Ahmed Cemal 1872–1922). Hallinto oli eräänlainen triumviraatti, jota ohjasi puolueen keskuskomitea.

Heinäkuussa 1913 Kemal pääsi palaamaan Konstantinopoliin, ja määrättiin Gallipoliin alueen puolustuksen komentajaksi Traakian rannikolle. 1914 hänet siirrettiin syrjään pääkaupungin politiikasta sotilasattašeaksi Sofiaan.

Mustafa Kemal vuonna 1907

Ensimmäinen maailmansota

Mustafa Kemal Aleppossa vuonna 1918 (korituolissa)

Osmanien valtakunta liittyi Saksan rinnalle ensimmäisessä maailmansodassa ja Kemal määrättiin Rodostoon (kreikkalainen nimi - turk. Tekirdag) Marmaranmerellä. Hänen vastuualueenaan oli myös Gallipoli, ja oli siten komentajana torjumassa brittien, ranskalaisten ja ANZAC-joukkojen maihinnousua Gallipoliin huhtikuussa 1915. Häntä pidettiin erinomaisena komentajana, vaikka turkkilaisten tappiot olivat suuret ihmisaaltohyökkäyksissä maihinnousuja vastaan. Tästä huolimatta hänestä tuli ensimmäinen osmanien komentaja, joka oli voittanut länsimaisen armeijan hyökkäyksen sukupolveen, ja hänestä tuli kansallissankari ja hän sai paššan arvonimen.

Vuosina 1917 ja 1918 pašša Kemal oli Kaukasiassa johtamassa taistelua Venäjän keisarikunnan joukkoja vastaan, ja sitten Hijazissa, jossa arabit nousivat kapinaan turkkilaishallintoa vastaan. Hänestä tuli epäluuloinen sulttaanin hallituksen sodanjohdon saksalaisten vaikutusvaltaa kohtaan. Hän erosi asemastaan, mutta palasi viimein turkkilaisten joukkojen komentajaksi Palestiinassa.

Lokakuussa 1918 turkkilaiset antautuivat ympärysvalloille, Talat ja puolueen ministeriö erosivat ja aselepo allekirjoitettiin brittiläisen taistelulaivan kannella Aigeianmerellä.

Kemal oli yksi puolueen johtajista jotka kannattivat perääntymistä turkkilaisalueiden ulkopuolelta puolustamaan Turkin sydänmaita. Turkkilaisten kansallistunne nousi Kreikan miehitettyä Smyrnan (nyk. İzmir) toukokuussa 1919 Sèvres'n rauhansopimuksen mukaan, jonka sulttaani oli hyväksynyt ympärysvaltojen painostuksesta, mutta parlamentti ei ikinä ratifioinut. Sodan lopuksi osmanien hallitus oli täysin romahtanut ja maa jaettiin voittajavaltojen kesken.

Hallitus lähetti Kemalin jälleen pääkaupungista Itä-Anatoliaan kukistamaan kapinaa, jota ei edes ollut tapahtunut. Kemal käytti tilaisuutta hyväkseen ja perusti kansallisen liikkeen, joka valitsi keskuksekseen Ankaran. Huhtikuussa 1920 Ankaran väliaikaishallitus tarjosi Kemalille kansalliskokouksen presidentin paikkaa. Tämä uusi parlamentti ilmoitti hylkäävänsä vanhan hallituksen ja Sèvresin sopimuksen.

Kreikkalaiset olivat jo edenneet sisämaahan ja kohti Ankaraa. Marmaranmeren pikkukaupunkeja alettiin kreikkalaistaa ja esim. Aydiniin ja Izmiriin muutti manner-Kreikasta tuhansia siirtolaisia asuttamaan Kreikan valloittamia alueita. Kemal ja hänen kakkosmiehensä pašša Ismet (myöhemmin Ismet Inönü) löivät kuitenkin kreikkalaiset Sakaryan ja Dumlupinarin taisteluissa elokuussa 1921 ja elokuussa 1922. Italia, jolle osa Anatoliasta oli jaettu, ei puolustanut osuuttaan, eikä Ranskalla ja Britannialla ollut enää kiinnostusta liittyä sotaan. 9. syyskuuta 1922 Kemalin joukot valloittivat İzmirin, jossa armeija aloitti armenialaisten systemaattisen vainoamisen. 13. syyskuuta 1922 Turkin armeija sytytti İzmirin armenialaiskaupunginosan palamaan. Suotuisten tuulten ja bensiinillä kasteltujen katujen ansiosta tuli levisi myös kreikkalaisten asuttamaan kaupungin keskustaan. Arviolta 30 000 ihmistä sai surmansa tuhopoltossa ja sitä edeltäneessä kansanmurhassa. Satoja tuhansia jäi kodittomaksi ja lähti pakolaiseksi Kreikkaan. Kemalin voitto itsenäisyyssodassa pelasti Turkin itsenäisyyden ja Sèvresin sopimus korvattiin Lausannen sopimuksella, jossa Turkki sai takaisin koko Anatolian ja Itä-Traakian kreikkalaisilta.

Turkin presidenttinä

Turkin tasavalta perustettiin 29. lokakuuta 1923 ja Kemalista tuli sen ensimmäinen presidentti. Tasavalta oli periaatteessa demokraattinen, mutta Kemal hallitsi sitä lempeän diktatoriaalisesti. Yritykset monipuoluejärjestelmän luomiseksi lopetettiin alkuunsa ja islamistien kapinat nitistettiin. Kemal ihaili joitain Neuvostoliiton ja fasistisen Italian piirteitä, mutta yksityisomistus säilytettiin, eikä poliittisia vastustajia kohdannut yleensä maakuntiin karkotusta rankempi kohtalo.

Kreikan kanssa tehdyn sopimuksen perusteella valtiot suorittivat 1923 väestönvaihdon, jossa n. 1,1 miljoonaa ortodoksia muutti Turkista Kreikkaan, ja n. 400 000 muslimia muutti Kreikasta Turkkiin. Koska väestönsiirto perustui uskontoon eikä äidinkieleen, monet Kreikkaan siirtyneistä olivat äidinkieleltään turkkia puhuvia. Lausannen väestönvaihtosopimus ei koskenut Pohjois-Kreikan Traakiaa, eikä Istanbulia tai sen lähisaaria. Tästä syystä Turkissa elää edelleen n. 5000 kreikkalaisen vahvuinen vähemmistö.

Atatürkin patsas Istanbulissa katsoo Bosporin yli

Uudistukset

Kemal aloitti laajat uudistustoimet, joihin liittyi maan maallistaminen ja uudenaikaistaminen. Kalifaatti lopetettiin maaliskuussa 1924, ja paššan arvonimet lakkautettiin, joten Pašša Kemalista tuli jälleen Mustafa Kemal. Uskonnolliset koulut lakkautettiin, ja islamilainen šaria-laki korvattiin Sveitsin lakiin perustuvalla lailla. Italiasta lainattiin rikoslaki ja Saksasta taloussäädökset.

Kemal kannatti naisten vapauttamista, ja näytti esimerkkiä naimalla länsimaissa koulunsa käyneen Latife Hanımin - he tosin erosivat 1925. Joulukuussa 1934 naisille annettiin äänioikeus ja he saivat mahdollisuuden päästä parlamenttiin.

Hän myös kielsi perinteisen turkkilaisen fetsi-lakin feodalistisena ja piti eurooppalaistyylisiä vaatteita ja odotti muiden turkkilaisten tekevän samoin. Naisilta kiellettiin huivin pito, ja heitä rohkaistiin työelämään. Vuonna 1928 hallitus päätti korvata arabialaisen aakkoston latinalaisella, ja kaikkien 6–40 vuotiaiden tuli mennä kouluun oppimaan uusi kirjoitusjärjestelmä. Turkin kieli puhdistettiin arabialaisista ja persialaisista sanoista ja ne korvattiin uusilla. Konstantinopolin kaupunki nimettiin Istanbuliksi 1930.

Maahan avattiin taidekouluja ja alkoholin kielto kumottiin. Kemal itse arvosti perinteistä rakia ja kumosi sitä suuria määriä. Vuonna 1934 hän määräsi kaikki turkkilaiset ottamaan käyttöön länsimaiset sukunimet. Parlamentti antoi hänelle nimen Kemal Atatürk, turkkilaisten isä.

Vuonna 1931 hallitseva Tasavaltalainen kansanpuolue (CHP) julisti hallituksen virallisen ideologian, ns. kemalismin, jonka Atatürk määritteli. Kemalismin periaatteita ovat tasavaltalaisuus, nationalismi, populismi, valtiojohtoisuus, sekularismi ja vallankumouksellisuus (tai uudistusmielisyys, reformismi). Vuonna 1930 hän oli määrännyt Fethi Okyar Beyn perustamaan oppositiopuolueen demokratian nimissä. Vapaan tasavaltalaispuolueen ideologia oli sama, lukuun ottamatta etatismia. CHP:tä vastustava oppositio kerääntyi pian uuden puolueen ympärille, mikä johtikin sen lakkauttamiseen – tosin sen johtajan Fethi Okyarin toimesta.

Atatürk antoi Turkille uutta arvovaltaa kansainvälisellä kentällä sotilaallisilla ja poliittisilla saavutuksilla. Merkittävin ulkopoliittinen voitto oli Bosporinsalmen hallinta, jonka Turkki sai heinäkuun 1936 Montreux'n yleissopimuksella. Atatürk oli vielä suosittu turkkilaisten keskuudessa kuollessaan 1938 maksakirroosiin.

Atatürkin seuraaja, Ismet Inönü aloitti Atatürkin kuoleman jälkeen häneen kohdistuneen henkilökultin, joka on edelleen voimakas. Tasavaltalainen kansanpuolue pysyi vallassa vuoteen 1946 toisen maailmansodan jälkeisiin demokraattisiin uudistuksiin saakka.

Atatürkin vaikutus näkyy vieläkin julkisissa julisteissa ja kaikissa Turkin seteleissä. Istanbulin lentokenttä on nimeltään Atatürkin kansainvälinen lentokenttä ja Kultaisen sarven yli kulkeva silta on nimetty hänen mukaansa. Armeija on väittänyt suojelevansa kemalistista perintöä ja ideologiaa ottaessaan vallan 1960 ja 1980, tai kun se on pakottanut istuvan hallituksen luopumaan vallasta vuosina 1971 ja 1997.

Turkin presidentit

Kemal Atatürk (1923–1938) | İsmet İnönü (1938–1950) | Celal Bayar (1950–1960) | Cemal Gürsel (1960–1966) | Cevdet Sunay (1966–1973) | Fahri Korutürk (1973–1980) | Kenan Evren (1980–1989) | Turgut Özal (1989–1993) | Süleyman Demirel (1993–2000) | Ahmet Necdet Sezer (2000–2007) | Abdullah Gül (2007–2014) | Recep Tayyip Erdoğan (2014–)