Ero sivun ”Méduse (1810)” versioiden välillä

Siirry navigaatioon Siirry hakuun
37 merkkiä lisätty ,  14 vuotta sitten
korjasin väärät linkit ja lisäsin
(wikilinkkejä)
(korjasin väärät linkit ja lisäsin)
<tr><td><b><center>[[Théodore Géricault]]</center></b></td></tr>
</table>
Ranskan valtion '''fregatti ''Méduse''''' lähti [[17. kesäkuuta]] [[1816]] Aixin saarelta [[Teneriffa]]lta kohti [[Senegal]]ia. Medusa oli osa laivasaattuetta, joka kuljetti [[Ranskan siirtomaa|Ranskan siirtomaahan]] sotilaita, siviilejä ja tarvikkeita. Miehistöä ja matkustajia oli yhteensä 356.
Jo muutama päivä lähdön jälkeen Medusan vaikeudet alkoivat. Laivapoika putosi mereen, eikä häntä yrityksistä huolimatta saatu poimittua laivalle. Kapteenin ja hänen miehistönsä sekä matkustajien välillä puhkesi katkeria riitoja. Kapteeni oli [[monarkia|kuningasmielinen]] Hugues Duroy de Chaumareys, erään [[aristokratia|aristokraatin]] lakeija. Tällä oli ystäviä silloin vahvasti kuningasmielisessä merenkulkuministeriössä, ja hänen nimityksensä oli selvästi ollut takeeton virkaylennys. Matkustajien joukossa oli myös sotilaita, jotka olivat vielä uskollisia kukistetulle keisari [[Napoleon]]ille.
 
Medusa ylitti [[päiväntasaaja]]n heinäkuun ensimmäisenä päivänä, ja tapauksen kunniaksi kapteeni järjesti naamiaiset. Tuntikausia kestäneen juhlinnan aikana laiva joutui väärälle reitille. Suunnistusvirheen takia se törmäsi karille [[Länsi-Afrikka|Länsi-Afrikan]] matalavetisellä rannikolla. Kapteeni epäonnistui laivan irrottamisessa, pääasiassa siksi, että hän kieltäytyi heittämästä yli laidan sen tykkejä. Useiden päivien kuluttua laiva alkoi hajota, jolloin kapteeni määräsi sen hylättäväksi.
Kuusi natisevaa pelastusvenettä osoittautuivat riittämättömiksi kaikkien matkustajien ja miehistön kuljettamiseen, niinpä rakennettiin lautta köysillä yhteen kiinnitetyistä lankuista. Paniikissa kapteeni ja vanhemmat upseerit pakenivat vahvimpiin veneisiin, luvaten hinata lauttaa, mutta - ei koskaan selvitetty johtuiko se sattumasta vai lautan suunnittelusta - hinauskaapelit hukattiin ja lautta jätettiin ajelehtimaan ankaraan merenkäyntiin.
Kuuden päivän jälkeen jäljellä olevat viisitoista onnistuivat pysyttelemään elossa ja suhteellisen rauhallisina, pysytellen päivisin kankaan suojassa säälimättömältä kuumuudelta ravintonaan vain viiniä, ulosteita (”''joidenkin virtsa oli parempaa kuin toisten''”), merivettä, ihmislihaa, yksi sitruuna ja kolmekymmentä valkosipulinippua.
 
Ainoa toivon merkki oli valkoisen perhosen vierailu. Se liihotteli lautan ympärillä kuin [[NooakinNooan arkki|NooakinNooan arkin]] kyyhkynen, merkki maasta, jonka täytyy olla lähistöllä. Mutta maata ei ollut näkyvissä. Lopulta, heinäkuun 17. päivän aamuna laiva ilmestyi horisonttiin.
{{Sitaatti|Laivan näkeminen levitti meissä ilon, jota on vaikea kuvata. Kuitenkin pelot sekoittuivat pian toiveisiimme, aloimme havaita että lauttaamme joka oli vain vähän veden yläpuolella oli vaikea erottaa sellaiselta etäisyydeltä. Yritimme kaikkemme että meidät huomattaisiin, kasasimme korimme pinoon, jonka päälle asensimme erivärisiä nenäliinoja. Valitettavasti, kaikista näistä merkinannoista huolimatta, priki katosi. Ilon houretilasta siirryimme masennukseen ja suruun.}}

Navigointivalikko