Ero sivun ”Marxismi-leninismi” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
[arvioimaton versio][arvioimaton versio]
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
JannE (keskustelu | muokkaukset)
p pikku hiljaa -> pikkuhiljaa
Rivi 50: Rivi 50:
Stalin kehitti teorian [[Sosialismi yhdessä maassa|sosialimista yhdessä maassa]] syksyllä 1924 ja pian käsite alkoi tarkoittaa Neuvostoliiton kohtalon riippumattomuutta maailmanvallankumouksesta. Valtion rooli alkoi yhä korostua 1920-luvun loppupuolella ja vuoden 1936 perustuslaissa sosialismi julistettiin saavutetuksi, jolloin tämä kysymys jäi pois päiväjärjestyksestä. Stalin näki kommunismin kaukaisena tavoitteena, joskin ennen kuolemaansa ajatteli kehityksessä siirrytyn selvästi eteenpäin, uuteen vaiheeseen. Stalin ajatteli yleensäkin kehityksen etenevän monien erilaisten vaiheiden kautta. Tässä mielessä Stalinin tulkinta poikkeaa jyrkästi Marxin ja Engelsin tulkinnasta, jonka mukaan valtio alkaa kuoleutua ja sen on alettava kuoleutua samalla kun valtiovalta siirtyy työväenluokalle. Stalinin marxismi myös lähes unohti Marxille keskeiset [[vieraantuminen|vieraantumisen]] ja [[kieltämisen kieltäminen|kieltämisen kieltämisen]] käsitteet.
Stalin kehitti teorian [[Sosialismi yhdessä maassa|sosialimista yhdessä maassa]] syksyllä 1924 ja pian käsite alkoi tarkoittaa Neuvostoliiton kohtalon riippumattomuutta maailmanvallankumouksesta. Valtion rooli alkoi yhä korostua 1920-luvun loppupuolella ja vuoden 1936 perustuslaissa sosialismi julistettiin saavutetuksi, jolloin tämä kysymys jäi pois päiväjärjestyksestä. Stalin näki kommunismin kaukaisena tavoitteena, joskin ennen kuolemaansa ajatteli kehityksessä siirrytyn selvästi eteenpäin, uuteen vaiheeseen. Stalin ajatteli yleensäkin kehityksen etenevän monien erilaisten vaiheiden kautta. Tässä mielessä Stalinin tulkinta poikkeaa jyrkästi Marxin ja Engelsin tulkinnasta, jonka mukaan valtio alkaa kuoleutua ja sen on alettava kuoleutua samalla kun valtiovalta siirtyy työväenluokalle. Stalinin marxismi myös lähes unohti Marxille keskeiset [[vieraantuminen|vieraantumisen]] ja [[kieltämisen kieltäminen|kieltämisen kieltämisen]] käsitteet.


Stalinin ajan hallinnollisilla järjestelyillä oli syvä vaikutus marxismi-leninismin järjestöllisten käytäntöjen muotoutumiseen. Stalinin aikana marxismi-leninismi -käsitteen käyttö laajeni pikku hiljaa kuvaamaan lähes kaikkea toimintaa, johon kommunistisen puolueen nähtiin vaikuttavan ja sama kehitys jatkui Neuvostoliitossa myöhemminkin.
Stalinin ajan hallinnollisilla järjestelyillä oli syvä vaikutus marxismi-leninismin järjestöllisten käytäntöjen muotoutumiseen. Stalinin aikana marxismi-leninismi -käsitteen käyttö laajeni pikkuhiljaa kuvaamaan lähes kaikkea toimintaa, johon kommunistisen puolueen nähtiin vaikuttavan ja sama kehitys jatkui Neuvostoliitossa myöhemminkin.


==== Hruštšov ====
==== Hruštšov ====

Versio 6. maaliskuuta 2007 kello 20.07

Käsite marxismi-leninismi syntyi 1920-luvun lopun Neuvostoliitossa tarkoittamaan Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (bolševikit) (NKP[b]) virallista ideologiaa, jonka nähtiin pohjautuvan Karl Marxin ja Vladimir Leninin ajatuksille. Kommunistisen internationaalin (Komintern 1919–1943) välityksellä marxismi-leninismi levisi jokaiseen maanosaan ja siihen liitetyt merkitykset moninaistuivat.

Marxilais-leniniläiset ovat pitäneet teoriaansa ideologisena perusteluna muun muassa sosialismille ja kommunismille. Kommunistiset puolueet, NKP:n esimerkkiä seuraten, ovat puolestaan usein vaatineet itselleen näiden käsitteiden ainutta oikeaa tulkintaa.

Käsite

Synty

Käsite leninismi syntyi 1920-luvun Neuvostoliitossa V.I.Leninin (1870-1924) sairastumisen ja kuoleman jälkeisen valtataistelun aikana tarkoittamaan niitä eri tulkintoja, joita Leninin seuraajat NKP:n johdossa esittivät entisen johtajansa avoimia kysymyksiä jättäneistä ajatuksista. Yhtenäiselle esitykselle koettiin tarvetta, vaikkei Lenin itse koskaan mitään tällaista pyrkinyt kirjoittamaan.

Jo 1924 ilmestyi useita johtavien bolševikkien Lenin-tulkintoja kirjallisessa muodossa. Esimerkiksi Lev Trotski (1879-1940), Grigori Zinovjev (1883-1936), Lev Kamenev (1883-1936), Nikolai Buharin (1888-1938) ja Josif Stalin (1878-1953) rakensivat omat, osittain kilpailevat, Lenininsä. Voittajaksi selviytyi lopulta Stalin, joka hankkiutui vastustajistaan eroon yksitellen. Aate nimettiin marxismi-leninismiksi, josta tuli (lähes) koko kansainvälisen kommunistisen liikkeen aate ja teoria. Stalinin saatua haltuunsa yhä enemmän valtaa NKP:ssa muodostui marxismi-leninisminkin sisältö pitkälti Stalinin versioksi marxismista ja leninismistä. Stalin muotoili opin tärkeimmät lähtökohdat ensi kerran systemaattisest jo 1924 kirjoittamassaan teoksessa Leninismin perusteet.

Käyttö

Marxismi-leninismi-käsitteen synnyn jälkeen sitä alettiin käyttää koko ajan uusissa merkityksissä eikä mitään "oikeaa" tulkintaa ole mahdollista esittää. Neuvostoliiton politiikka uudistui ja kansainvälisesti alkoi ilmaantua kilpailevia marxismi-leninismejä. Kun Neuvostoliitto ei enää ollut ainoa marxilais-leniniläisten hallinnoima valtio, alkoi käsite laajeta koskemaan useiden eri sosialististisiksi itsensä määritelleiden valtioiden vaihtelevia käytäntöjä.

On ongelmallista kutsua stalinismia marxismi-leninismin synonyymiksi, koska stalinismi viittaa ideologian lisäksi myös työväenvallan, proletariaatin diktatuurin, nimissä toteutettuun sortavaan hallintojärjestelmään. Toisaalta varsinkin Stalinin aikana oli marxilais-leniniläisiä, jotka ylpeästi ilmoittivat olevansa stalinisteja. Stalinismin jouduttua huonoon maineeseen halusivat monet kommunistit päästä eroon myös siihen kytkeytyneestä marxismi-leninismistä. On puhuttu esimerkiksi pelkästään marxismista ja leninismistä.

Teoria

Marxilais-leniniläinen teoria perustuu luonnollisesti Karl Marxin ja Vladimir Iljitš Leninin ajatuksille. Lenin kuitenkin muotoili uudelleen Marxin ja aikansa marxilaisten käsityksiä joiltakin osin, väittäen tosin aina vain puolustavansa oppi-isiensä periaatteita. Leninin seuraajat puolestaan näkivät Marxin, Engelsin ja Leninin kirjoituksista muodostuvan yhtenäisen opin, jonka periaatteita oli mahdollista johdonmukaisesti puolustaa. Marxismi-leninismiä pidettiin marxilaista perinnettä seuraten ainoana tieteellisenä maailmankatsomuksena. Leninin erityisansiona oli marxismin kehittäminen uudelle asteelle, imperialismin aikakaudelle soveltuvaksi.

Marxismi-leninismin, kuten muidenkaan ideologioiden, yhteydessä ei voida puhua yhtenäisestä kokonaisuudesta, vaan koko ajan muuttuvasta käsitteestä. Marxilais-leniniläiset itsekin puhuvat teorian luovasta soveltamisesta, jolla tosin on ollut rajansa. Lisäksi on huomattava, että marxilais-leniniläisessä diskurssissa ei tehdä eroa politiikan ja ideologian välillä. Voidaan silti eritellä joitain marxilais-leniniläisten valtaenemmistölle yhtenäisiä piirteitä:

Kommunismi

Kommunismi eli luokaton yhteiskunta on marxilais-leniniläisten tavoite ja marxilaisen historiakäsityksen mukaisesti koko yhteiskunnallisen kehityksen suunta. Viime kädessä kaikki marxilais-leniniläinen politiikka on oikeutettava kommunismin päämäärällä. Kommunistinen yhteiskunta on marxilais-leniniläisille tulevaisuuden järjestys, jota yhdessäkään marxilais-leniniläisten hallitsemassa valtiossa ei ole katsottu saavutetun. Neuvostoliitto sen sijaan tulkitsi jo 1930-luvulla saavuttaneensa sosialismin. Kommunismiin siirryttäessä tarvitaan proletariaatin diktatuuria ja ohjausta oikeaoppiselta marxilais-leniniläiseltä puolueelta. Käsitykset vaihtelevat siitä, millä tavoin siirtymisen kommunismiin ja sosialismiin tulisi tapahtua. Osa on painottanut aseellisen vallankumouksen merkitystä toisten tyytyessä rauhanomaisempiin keinoihin.

Puolue

Keskeisellä sijalla marxismi-leninismissä on leniniläinen puolueteoria eli demokraattinen sentralismi, jossa kommunistinen puolue ymmärretään työväenluokkaa kohti sen historiallista päämäärää johtavaksi etujoukoksi. Marxilais-leniniläinen puolue on onnistuvan vallankumouksen välttämätön edellytys, minkä aatteen kannattajat ovat katsoneet varsinkin venäläisten kokemuksen (Lokakuun vallankumous 1917) todeksi osoittaneen. Tiettyyn aikaan ja paikkaan sidottu bolševikkien kokemus yleistettiin tietyin varauksin muillekin sopivaksi ja Kominternin ehdottaman mallin mukaisia kommunistipuolueita perustettiin ympäri maailmaa. NKP:n muille puolueille esittämä puolueen malli oli tiukasti keskitetty ja kurinalainen kaaderiorganisaatio.

1930-luvun Neuvostoliitossa alettiin korostaa Leninin luoneen uudentyyppisen puolueen, jonka ilmentymäksi NKP(b) nähtiin. Toisen maailmansodan ja Stalinin kuoleman jälkeen nostettiin Leninin Mitä on tehtävä?-kirja puolueteorian keskiöön, vaikkei Lenin itse maininnut teostaan vuoden 1907 jälkeen ja oli puhunut uudentyyppisestä puolueesta vain syyttääkseen sellaisesta kriitikkojaan.

Valtio

Kun kävi ilmeiseksi, ettei sosialistinen vallankumous ollut voittamassa muualla kuin Venäjällä, alkoi Neuvostoliitto rakentaa sosialismia yhdessä maassa, mitä esimerkiksi trotskilaiset voimakkaasti kritisoivat. Stalin kehitti teorian syksyllä 1924 ja pian käsite alkoi tarkoittaa Neuvostoliiton kohtalon riippumattomuutta maailmanvallankumouksesta. Sosialismin ja kommunismin rakentamisesta tuli ensisijaisesti valtioon sidottu projekti. Sosialisoiminen tarkoitti valtiollistamista ja suunnittelu keskusjohtoisia 5-vuotissuunnitelmia. Neuvostoliitto pyhitettiin esimerkiksi muiden maiden kommunisteille, vaikka kansallisia erityispiirteitä aina jaksettiinkin korostaa. NKP:n linjan seuraamisesta tehtiin varsin onnistuneesti ainoan oikean kommunismin osoitus.

Toisen maailmansodan aikana neuvostopatriotismiksi kutsuttu venäläinen nationalismi yhdistyi Stalinin politiikkaan ja kylmän sodan aikaista marxismi-leninismiä leimasi sitoutuminen Neuvostoliiton ja muiden sosialististen maiden valtiollisiin etuihin. Trotskilaiset leimasivat Neuvostoliiton valtiokapitalistiseksi tai rappeutuneeksi työväenvaltioksi. Kiinan ja Albanian kritisoidessa Neuvostoliittoa, ne esittivät itsensä alkuperäisen Neuvostoliiton perillisiksi. Myös leniniläinen anti-imperialismi on usein pelkistynyt valtiollisten etujen ajamiseksi.

Valtion hävittäminen on yksi marxilais-leniniläisen opin keskeisiä tavoitteita, sillä valtio on marxilaisen teorian mukaan erityinen eriarvoisuudesta syntynyt luokkaherruuden väline. Valtio tosin kuoleutuu vasta sen jälkeen, kun on hävitetty yhteiskuntaluokat muuttamalla valtion perusrakennetta niin, ettei luokkien syntyminen ole enää mahdollista. Tuotantovälineiden siirtäminen yhteisomistukseen on keskiössä tässä prosessissa, jonka ajatellaan sitten heijastuvan ns. ylärakenteeseen.

Imperialismi

Karl Marx ei kehitellyt teoriaa imperialismista, vaikka puhui kolonialismista kapitalismin historian osana. Marxilais-leniniläiset ovatkin pitäneet Leninin tärkeimpänä lisänä marxismiin juuri teoriaa imperialismista, jota myös monet ei-leniniläiset marxilaiset ovat arvostaneet.

Lenin puhui imperialismista erityisesti 1900-luvun alussa syntyneenä monopolikapitalismin korkeimpana vaiheena. Teoria painottaa taloudellisia riippuvuussuhteita, alueen tai ryhmän toiseen kohdistamaa riistoa. Lenin katsoi kehittyneiden maiden kapitalistien ostavan omien maidensa työläiset hiljaisiksi maltillisilla uudistuksilla, joita kykenivät köyhiltä riistämillään suurvoitoilla toteuttamaan. Imperialismin kukistamisesta kehittyvissä maissa tuli erittäin tärkeä osa kehittyneidenkin maiden vallankumouksellista taistelua, jopa sen välttämätön edellytys.

Marxilais-leniniläiset ovat aina pitäneet Leninin analyysia imperialismista ajankohtaisena ja monille anti-imperialismi on ollut aatteen keskiössä. Tällöin on liittouduttu ensisijaisesti kaikkien anti-imperialistisiksi katsottujen voimien kanssa. Tulkinnat näistä ovat johtaneet liittoihin myös jyrkän kielteisesti marxilais-leniniläisten muihin päämääriin suhtautuneiden kanssa.

Henkilöityminen

Synnystään asti on marxismi-leninismi (jo itse nimestä lähtien) on henkilöitynyt voimakkaasti. Tätä on tapahtunut niin kommunistien itsensä kuin myös vastustajien toimesta, vaikka marxilais-leniniläisen historiakäsityksen mukaan henkilöillä onkin vain suhteellinen merkitys tapahtumissa ja johtajat ikään kuin nousevat asemaansa vallankumouksellisen tilanteen ansiosta. NKP(b):n intresseissä 1920- ja 1930-luvuilla oli tehdä puolueesta itseoikeutettu Leninin työn jatkaja, ja siinä sivussa ainoa todellinen Marxin tulkitsija. Lenin-kulttia korostettiin mm. balsamoimalla kuollut johtaja. Samanaikaisesti Stalin alettiin propagandassa esittää Leninin perillisenä. Stalinista tehtiin johtaja, jonka palvominen sai uskonnollista ritualismia muistuttavia piirteitä. Stalin ei suinkaan jäänyt viimeiseksi marxilais-leniniläisen "jumaloinnin" kohteeksi. Monissa maissa nousi vastaavia karismaattisia tapauksia kuten Mao Zedong, Fidel Castro, Kim Il-Sung, Ho Tši Minh, Enver Hoxha tai Abimael Guzmán.

Tulkinnat

Neuvostoliitto

Marxismi-leninismi säilyi NKP:n virallisena ideologiana aina Neuvostoliiton lakkauttamiseen (1991) asti. Puolueen teot oikeutettiin vetoamalla Karl Marxin, Friedrich Engelsin ja Vladimir Iljitš Leninin teksteihin. Lukijan vakuuttaminen tekstin marxilais-leniniläisyydestä muodosti keskeisen osan kommunistien teksteissä ja tämä tapahtui mm. siteeraamalla niitä, jotka varmasti tunnettiin marxilais-leniniläisiksi. Marxismi-leninismi oli retoriikassa mahdollistanut saavutetut voitot ja sille oli pysyttävä ehdottoman uskollisena. NKP:n päätösten nähtiin olevan osoitus tämän tieteen matemaattisen tarkasta soveltamisesta. Oikean lopputuloksen ei nähty olevan tulkitsijasta riippuvainen vaan “objektiivisesti tosi”. Tässä mielessä tulkittuna marxismi-leninismin historia seuraa siis Neuvostoliiton valtiollista historiaa.

Stalin

Stalin kehitti teorian sosialimista yhdessä maassa syksyllä 1924 ja pian käsite alkoi tarkoittaa Neuvostoliiton kohtalon riippumattomuutta maailmanvallankumouksesta. Valtion rooli alkoi yhä korostua 1920-luvun loppupuolella ja vuoden 1936 perustuslaissa sosialismi julistettiin saavutetuksi, jolloin tämä kysymys jäi pois päiväjärjestyksestä. Stalin näki kommunismin kaukaisena tavoitteena, joskin ennen kuolemaansa ajatteli kehityksessä siirrytyn selvästi eteenpäin, uuteen vaiheeseen. Stalin ajatteli yleensäkin kehityksen etenevän monien erilaisten vaiheiden kautta. Tässä mielessä Stalinin tulkinta poikkeaa jyrkästi Marxin ja Engelsin tulkinnasta, jonka mukaan valtio alkaa kuoleutua ja sen on alettava kuoleutua samalla kun valtiovalta siirtyy työväenluokalle. Stalinin marxismi myös lähes unohti Marxille keskeiset vieraantumisen ja kieltämisen kieltämisen käsitteet.

Stalinin ajan hallinnollisilla järjestelyillä oli syvä vaikutus marxismi-leninismin järjestöllisten käytäntöjen muotoutumiseen. Stalinin aikana marxismi-leninismi -käsitteen käyttö laajeni pikkuhiljaa kuvaamaan lähes kaikkea toimintaa, johon kommunistisen puolueen nähtiin vaikuttavan ja sama kehitys jatkui Neuvostoliitossa myöhemminkin.

Hruštšov

1956 Stalin-kritiikkinsä julkituonut Nikita Hruštšov kehitti marxismi-leninismiä korostaen sosialististen ja kapitalististen maiden välistä rauhanomaista rinnakkaineloa. Hänen aikanaan Neuvostoliitossa alettiin myös korostaa marxismi-leninismin muotoutumista maan käytännön kokemuksissa. Kehittyi ajatus Neuvostoliitosta koko kansan valtiona, vaikka esimerkiksi Marxin, Engelsin ja Leninin teksteissä valtio ilman luokkia oli mahdoton ajatus. Vuosina 1958-1959 julkaistiin marxismi-leninismistä uudet perusteokset , joiden pääarkkitehtina toimi Otto Wille Kuusinen. Syntyi teoria valtiomonopolistisesta kapitalismista. Vuonna 1961 hyväksytty uusi puolueohjelma tuli tunnetuksi väitteestä, jonka mukaan Neuvostoliitossa ollaan kommunismissa vuonna 1981.

Brežnev

Leonid Brežnevin Neuvostoliitossa oltiin yhtä varmoja maan marxilais-leniniläisestä oikeaoppisuudestaan kuin oltiin aiemmin oltu Stalinin ja Hruštšovinkin aikoina. Kommunistien taistelemat voitot, suuret saavutukset ja hieno historia osoittivat kaiken arvostelun olevan turhaa. NKP jakoi tuomioita harhaoppisuudesta niille, jotka rohkenivat epäillä Leninin puolueen analyysin tasoa.

Maon Kiinalle neuvostoliittolaiset toverit eivät suoneet ymmärtämystä, sillä maolaisuutta pidettiin adventuristisena vasemmistopoikkeamana. Huolta aiheuttivat kuitenkin myös varsinkin Länsi-Euroopan oikeistorevisionistit, joita myös eurokommunisteiksi kutsuttiin. Muutaman vuoden välein kutsuttiin koolle kansainvälisiä kommunististen ja työväenpuolueiden neuvottelukokouksia, joissa Neuvostoliitolle uskollisen kansainvälisen kommunistisen liikkeen edustajat saivat evästystä toimintaansa.

Brežnevin aikana viittauksista kommunismin saavuttamiseen lähitulevaisuudessa luovuttiin. 1970-luvun alusta alkaen alettiin puhua silloisesta vaiheesta kehittyneenä sosialismina, jonka perusta oli luotu 1930-luvulla ja varmistettu 1950-luvun loppuun mennessä. Kehittynyt sosialismi oli erillinen välivaihe, jolla oli omat lakinsa ja piirteensä.

Konstantinovin virallinen neuvostoliittolainen määritelmä marxismi-leninismistä vuodelta 1975:

Marxismi-leninismi on ehyt ja johdonmukainen oppi, joka sisältää kolme perusosaa: filosofian, kansantaloustieteen ja tieteellisen kommunismin teorian. Nämä perusosat ovat sisäisessä, erottamattomassa yhteydessä toisiinsa. Marxismi-leninismin filosofia - dialektinen ja historiallinen materialismi - on koko marxilais- leniniläisen opin yleisteoreettinen perusta. [...] Marxismi-leninismin filosofia on maailman filosofisen ajattelun kehityksen tulos ja korkein aste. Siihen sisältyy muokattuna kaikki se paras ja edistyksellisin, mitä ihmiskunta on luonut filosofian monivuosisataisen kehityksen kuluessa. [1]

Gorbatšov

Mihail Gorbatšov kritisoi edeltäjiensä otteita ja puhui stagnaatiosta, pysähtyneisyydestä, joka oli ohitettava. Tätä varten tarvittiin uudistuksia ja uudistuspolitiikkaa (perestroika) sekä avoimuutta (glasnost). Gorbatšovin yritys uudistaa marxismi-leninismiä johti Neuvostoliiton lakkauttamiseen. Voidaan arvioida, että Neuvostoliiton virallinen luokka-analyysi omassa maassaan oli virheellinen alkuperäisen Marxin yhteiskuntaluokkien määritelmän valossa.

Kominternin oppositio

1919 perustetun Kommunistisen internationaalin ottamaa suuntaa vastaan nousivat 1920-luvulla vastustamaan mm. Lev Trotski ja Amadeo Bordiga, jotka kokivat edustavansa todellista leninismiä Stalinin petturuuden vastakohdaksi. Lenin ei tietenkään itse ollut koskaan kutsunut itseään leninistiksi, vaan koki olevansa Marxin ajatusten tulkitsija. Pyrkiessään välttämään assosiaatioita stalinismiksi kutsumaansa marxismi-leninismiin trotskilaiset kutsuivat itseään bolševikki-leninisteiksi. 1938 Trotski perusti kannattajineen 4. internationaalin, joka myöhemmin jakautui lukuisiin suuntauksiin. Vain harva trotskilainen on koskaan kutsunut itseään marxilais-leniniläiseksi.

Anti-revisionistit

Stalinin kuoltua 1953 Neuvostoliitto joutui mullistusten kouriin ja parin vuoden valtataistelun jälkeen Hruštšov “julkisti” Stalinin aikana tehtyjä lukuisia vääryyksiä. NKP:n linjaa alettiin muuttaa, mutta käsitteestä marxismi-leninismi ei luovuttu. 1950-luvun lopussa Neuvostoliiton suuntaa nousivat vastustamaan mm. Kiinan (KKP) ja Albanian (ATP) hallitsevat marxilais-leniniläisiksi itseään kutsuneet puolueet, joiden mielestä vallan NKP:ssa olivat saaneet revisionistit. Kiinan johtaja Mao Zedong nousi 1960-luvulla kansainvälisen anti-revisionistisen marxilais-leniniläisen liikkeen keulakuvaksi. Lukuisiin maihin perustettiin kilpailevia maolaisia kommunistipuolueita, jotka usein ilmoittivat sitoutumisensa marxismi-leninismiin jo nimissään. Maolaiset ylistivät Stalinia, vaikkeivat aivan kaikessa samaa mieltä olleetkaan.

Maon alettiin nähdä teoreettisilla aikaansaannoksillaan korottaneen marxismin jälleen uuteen vaiheeseeen, marxismi-leninismi-Mao Zedongin ajatteluun. 1980-luvulla osa maolaisista alkoi itsekin kutsumaan itseään maolaisiksi ja alettiin puhua marxismi-leninismi-maoismista. Esimerkiksi tämän hetken ehkä vaikutusvaltaisimman maolaispuolueen nimi on Nepalin kommunistinen puolue (maolainen).

Maon kuoltua (1976) Enver Hoxhan johtama Albania joutui törmäyskurssille lähimmän liittolaisensa Kiinan uuden johdon kanssa ja koki olevansa nyt ainut todellisen marxismi-leninismin edustaja. Anti-revisionistiset puolueet jakautuivat maolaisiin ja hoxhalaisiin.

Eurokommunismi

Varsinkin Stalinin ajan jälkeen alkoi länsieurooppalaisista kommunistipuolueista kuulua vaatimuksia itsenäisemmästä asemasta suhteessa NKP:hen. 1970-luvulla tätä mm. Italian (IKP), Ranskan (RKP), Espanjan (EKP) ja Suomen (SKP) puolueissa vaikuttanutta kriittistä suuntausta alettiin kutsua eurokommunismiksi. Näin Neuvostoliiton kommunistisen johdon automaattisena pidetty ylivertaisuus sai vakavan haasteen. Harva kuitenkaan identifioi itseään eurokommunistiksi, sillä käsitteeseen liitettiin usein varsin negatiivinen sävy Neuvostoliiton tuomitsevasta asenteesta johtuen.

Sissiliikkeet

1960- ja 1970-luvuilla marxismi-leninismiä kokivat edustavansa lukuisat ns. kolmannen maailman, mutta myös lännen, vapautus- ja sissiliikkeet. Jotkut näistä pääsivät myös toteuttamaan visioitaan, jolloin marxismi-leninismi saattoi tarkoittaa hyvinkin erilaisia käytäntöjä.

Uusvasemmisto

1960-lukulaisen uusvasemmiston piiristä nousi monissa maissa vuosikymmenen lopulla marxilais-leniniläisen ideologian omaksuneita nuorisoliikkeitä. Maolaisuus oli suosittua, mutta länsimaissa syntyi myös aseellisia marxilais-leniniläisiä ryhmittymiä, tunnetuimpina Punaiset prikaatit Italiassa ja Punainen armeijakunta Saksassa.

Marxismi-leninismi Suomessa

Suomen kommunistinen puolue (SKP) oli yks Kommunistisen (3.) internationaalin (Komintern) perustajapuolueista ja marxismi-leninismin tärkein lipunkantaja Suomessa 1920-luvulta 1980-luvulle. Kansainvälisisissä asioissa SKP seurasi aina 1960-luvulle asti NKP:n linjaa varsin tiiviisti, mutta puoluejohdon uudistuessa vuosikymmenen puolivälissä otettiin hieman itsenäisempi asenne. Uudistuksia nousi kritisoimaan puolueoppositio, joka sai polttoainetta etenkin Varsovan liiton 1968 suorittamasta Tšekkoslovakiaan miehityksestä, jonka SKP tuomitsi. Oppositio puolusti Neuvostoliiton johdolla tehtyjä toimenpiteitä.

SKP:n puolueriita jatkui pitkälle 1980-luvulle ja kilpailevia marxismi-leninismejä esiintyi puolueen jäsenten keskuudessa. 1970-luvulla oikeaoppista marxismi-leninismiä kokivat Suomessa edustavansa SKP:n Aarne Saarisen johtaman enemmistön lisäksi edellä mainittu oppositio (ks. taistolaiset) sekä maolaiset, joiden järjestönkin nimi oli Marxilais-leniniläiset ryhmät (MLR). Lisäksi edellä mainittujen ryhmien sisällä oli erilaisia näkemyksiä.

Vanha SKP jätti maininnat marxismi-leninismistä pois 21. edustajakokouksessaan 1987 eikä sen ja SKDL:n raunioille 1990 perustettu Vasemmistoliitto puhu edes sosialismista. Nykyään myös vähemmistö suomalaisista kommunisteista kutsuu itseään marxilais-leniniläiseksi. Yrjö Hakasen johtaman nykyisen SKP:n edeltäjä SKPy luopui käsitteen käytöstä Neuvostoliiton kaatuessa ja tukeutuu ainoastaan Marxismin ja Leninismin kehittämiseen. Vuonna 1988 perustettu Rauhan ja sosialismin puolesta - Kommunistinen työväenpuolue (KTP) on ainoa rekisteröity marxilais-leniniläinen puolue. KTP:sta 2002 erotettujen perustama Kommunistien liitto tosin toimii puolueen tavoin ja kokee olevansa marxilais-leniniläisempi.

Suomalaisia marxilais-leniniläisiä järjestöjä: