Kristinusko

Osa artikkelisarjaa
Kristinusko
Jeesus Kristus Syntymä Ristiinnaulitseminen Ylösnousemus
Raamattu Vanha testamentti Uusi testamentti Evankeliumi Raamatun kaanon
Teologia Jumala Kolminaisuus Isä Poika Pyhä Henki Apologetiikka Kaste Kirkko Kristologia Lähetystyö Pelastus Uskontunnustus
Historia Aikajana Apostolit Pietari Paavali Maria Varhaiskristillisyys Kirkkoisät Konstantinus Kirkolliskokoukset Augustinus Suuri skisma Ristiretket Akvinolainen Uskonpuhdistus Luther
Tunnustuskunnat Läntinen Katolinen Protestantismi Adventismi Anabaptismi Anglikanismi Baptismi Kalvinismi Evankelikalismi Pyhitysliike Luterilaisuus Metodismi Helluntaiherätys Itäinen Idän katoliset kirkot Ortodoksinen kirkko Orientaaliortodoksiset kirkot Restorationismi Jehovan todistajat Myöhempien aikojen pyhien liike Ykseyshelluntailaisuus
Muuta aiheesta Jumalanpalvelus Kirkko Kirkkovuosi Taide Kritiikki Ekumenia Musiikki Rukous Saarna Symbolit
Kristinuskon teemasivu

Kristinusko on monoteistinen eli yksijumalinen uskonto, ja kannatusmäärältään maailman suurin uskonto. Kristinuskossa on erilaisia suuntauksia, joiden kaikkien alkuperä on kuitenkin kristittyjen pyhän kirjan, Raamatun ja sen Uuden testamentin Jeesuksen opetuksissa. Kristinuskoon kuuluu usko kolminaisuusoppiin eli yhden kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän jumalan kolmeen persoonaan, jotka ovat Isä, Poika ja Pyhä Henki. Poika eli Jeesus on yhtä aikaa kokonaan sekä todellinen ja aito Jumala että todellinen ja aito ihminen . Jeesus on kristinuskon mukaan Jumalan Sana, eli Jumala puhuu Jeesuksen kautta. Olennainen osa kristinuskoa on ajatus siitä, että usko Jeesukseen on ainoa keino pelastua kadotuksesta. Kristinuskoa tunnustavaa tai kristilliseen kirkkokuntaan kuuluvaa henkilöä kutsutaan nimellä kristitty. Nimitys perustuu Jeesuksesta käytettyyn kreikankieliseen nimitykseen voideltu, Χριστος eli Kristus. Apostolien tekojen mukaan nimitys kristitty otettiin käyttöön ensimmäisenä Antiokian seurakunnassa (Ap. t. 11:26 [3]). Kristinuskon mukaan Jeesukseen uskovat ja hänen opetuksiaan seuraavat saavat pelastuksen.

Historia

Pääartikkeli: Kristinuskon historia

Kristinuskon keskeinen hahmo on Jeesus Nasaretilainen, joka evankeliumien mukaan eli Israelin alueella ensimmäisen vuosisadan alussa. Kristinuskon leviäminen käynnistyi pian evankeliumeissa esitetyn Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen noin vuonna 30. Ajanlaskun alun ensimmäisellä vuosisadalla kristinuskoa levittivät erityisesti Paavali Tarsoslainen ja muut niin sanotut apostolit eli lähettiläät. Raamatun mukaan kristittyjä kutsuttiin ensimmäisen kerran sillä nimellä Antiokian kaupungissa, johon he olivat paenneet ja asettuneet asumaan varhaisten Palestiinassa tapahtuneiden vainojen jälkeen.

Rooman valtakunnassa vallinnut suhteellinen rauha ja tieverkoston hyväkuntoisuus mahdollistivat kristinuskon nopean leviämisen valtakunnan alueella seuraavan kolmen vuosisadan aikana. Myöhäinen Rooma olikin täynnä itämaisia pelastususkontoja.^lähde? Kristinuskon menestystä auttoi pitkälle menevä yhteisöllisyys, kun kristityt kokoontuivat salaa katakombeissa ja odottivat Kristuksen toista tulemista.

Kerrotaan, että kristittyjen vainojen aikoina kristitty tavattuaan toisen henkilön piirsi maahan kaaren ja jos toinen henkilö oli myös kristinuskoinen, hän piirsi omansa ja näin muodostui Ikhthyksen eli kalan kuva. Kreikan kielen sana "Iktys" on myös lyhenne varhaisesta uskontunnustuksesta "Jeesus Kristus, Jumalan Poika, Pelastaja". Kristitty saattoi myös peukalollaan ikään kuin ohimennen hieraista otsaansa ristinmerkin, jolloin toinen "sen tien seuraaja", joiksi kristittyjä myös kutsuttiin, tunnisti uskonveljen tai -sisaren.^lähde?

Myöhemmin kristinuskon asemaa edesauttoi keisari Konstantinuksen kristittyjä suosiva politiikka. Konstantinuksen antaman Milanon ediktin seurauksena kristittyihin kohdistuneet ajoittaiset vainot loppuivat. Konstantinus myös kutsui koolle ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen vuonna 325, jonka tarkoitus oli ratkoa opillisia riitoja. Konstantinuksen elinaikana kristityt olivat vielä vähemmistönä eikä keisari itse ottanut kastetta ennen kuin kuolinvuoteellaan. Kristittyjen lukumäärä kuitenkin kasvoi nyt nopeasti. Ei-kristitty keisari Julianus yritti vielä 300-luvun puolivälissä palauttaa vanhojen uskojen aseman. Lopulta keisari Theodosius kielsi muiden uskontojen kuin kristinuskon harjoittamisen Rooman valtakunnassa 300-luvun lopulla. Muiden uskontojen temppelit hävitettiin, ja vuonna 416 keisari Theodosius kielsi ei-kristityiltä julkiset virat. Myös Ateenan filosofikoulut lakkautettiin. Muiden uskontojen hävittämisessä käytettiin myös väkivaltaa. Tunnetuimpia tapauksia on munkkien vuonna 415 surmaama matemaatikko Theonin tytär Hypatia Aleksandrialainen. Vainot kohdistuivat myös kristinuskon omiin vääräoppisiin. Klassisen kulttuurin tuhoaminen ja uskonnollisen pakkovallan pystyttäminen olivat osaaltaan vaikuttamassa siihen, että tieteet, taiteet ja yhteiskunnallinen kehitys taantuivat Euroopassa lähes tuhanneksi vuodeksi.^lähde?

Ensimmäisen vuosisadan ja vuoden 1050 välisenä aikana evankeliumia ja kristinuskoa julistettiin Euroopassa, Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa. Raamattua käännettiin paikallisille kielille ja usein uskontoon sekoittui paikallisten kulttuurien erikoisominaisuuksia.

Kaikkien kristittyjen yhteiseksi käsitetyn kirkon, joka oli ajan myötä saanut nimen katolinen kirkko, reunat rakoilivat jo ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina erilaisten opillisten riitojen seurauksena. Kirkosta erosi ryhmiä ja paikalliskirkkoja (esimerkiksi nestoriolaiset, monofysiitit ja monoteliitit), jotka eivät hyväksyneet jotakin kirkon opetusta. Toisella vuosituhannella, kristinuskon saavuttaessa maailmanlaajuisuutta, vastaava ilmiö kiihtyi. Niin sanottu suuri skisma vuonna 1054 hajotti kirkkoa lisää. Tämän riitaisan eron perillisiä olivat katolinen kirkko, jonka päämaja oli Rooma, ja ortodoksinen kirkko, jonka arvostetuimpana piispana toimi Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka. Ortodoksinen kirkko poikkeaa eron jälkeen paavin johtamasta kirkosta myös siten, että se koostuu itsenäisisistä eli autokefaalisista tai itsehallinnollisista eli autonomisista paikalliskirkoista. Katolinen ja ortodoksinen kirkko sopivat niin sanotun Firenzen unionin eli liiton Firenzen kirkolliskokouksessa (1438—1445), mikä Itä-Roomassa kuitenkin melko pian peruttiin jumaluusopillisten syiden ja kansan vastustuksen takia. Myös ortodoksinen Venäjä kieltäytyi paavin alaisuudesta. Kun ottomaanit valloittivat Konstantinopolin vuonna 1453, he määräsivät kaikki suhteet Vatikaaniin katkaistaviksi. 1500-1900-luvuilla katolisen kirkon yhteyteen liittyneitä tai liitettyjä ortodoksisia kirkkoja kutsutaan uniaattikirkoiksi ja kaikkia Rooman kirkon yhteyteen kuuluvia itäisiä kirkkoja idän katolisiksi kirkoiksi.

Uskonpuhdistuksessa eli reformaatiossa 1520-luvulla protestanteiksi kutsutut uudistajat nousivat useissa maissa katolisen kirkon korruptoituneita rakenteita vastaan. Reformaattorit, joista keskeisimpiä oli Martin Luther, olivat myös sitä mieltä, että kirkossa vallitsi useissa kohdin harhaoppisuus. Luonnollisesti katolisen kirkon puolella protestantteja pidettiin yhtä lailla kerettiläisinä. Seurauksena oli, että useat hallitsijat perustivat maihinsa katolisuuden tilalle omat valtionkirkkonsa, ja katolinen kirkko toteutti suuria sisäisiä uudistuksia. Kuningas Kustaa Vaasan toteuttamana Suomi koki reformaation osana Ruotsin valtakuntaa: vasta myöhemmin, 1500-luvun lopulla, Ruotsin protestanttisen kirkon oppi määriteltiin täsmällisemmin evankelis-luterilaiseksi. Reformaation synnyttämä uskonnollinen rajalinja on edelleen olemassa Euroopassa ja se noudattaa suurin piirtein jakoa, jossa pohjoinen on protestanttista aluetta ja etelä katolista. Poikkeuksia toki esiintyy, esimerkiksi katoliset Irlanti ja Puola.

Protestanttisuus levisi myös Pohjois-Amerikkaan ja myöhemmin Australasiaan eurooppalaisten kolonisoijien myötä, mutta koska uskontoa ei hallinnut paavi eivätkä kansalliset hallitukset, uuden mantereen protestanttisuus pirstoutui satoihin ja myöhemmin tuhansiin eri suuntauksiin. Etelä-Amerikassa, jonne uskonto oli tullut espanjalaisten ja portugalilaisten mukana, säilyi katolisen kirkon voimakas vaikutus.

1800- ja 1900-luvuilla monet kristinuskon poliittisesti hallitsemat valtiot etenkin Euroopassa kehittyivät yhä maallisempaan, sekulaariin suuntaan. Lisäksi kommunistisiksi julistettuja valtioita hallittiin ateismin hengessä, vaikka virallisesti ateistinen oli ainoastaan Albania. Suomi on seurannut tässä suhteessa muita eurooppalaisia valtioita. Vaikka maassa on edelleen kaksi kansankirkkoa, on uskonto ainakin periaatteessa erotettu poliittisesta hallinnosta. Myöhemmin kristinusko on kuitenkin alkanut vaikuttaa uudelleen yhteiskunnan päätöksenteossa (lähinnä herätyskristillisessä muodossaan) etenkin Yhdysvalloissa.^lähde?

Kaavio kristillisten kirkkojen jakautumisesta

Kaavio kristillisten kirkkojen jakautumisesta

Kristinusko nykyään

Kristinusko on suurin uskonto 2,039 miljardilla kannattajallaan. Kaksi seuraavaksi suurinta ovat islam 1,226 miljardilla ja hindulaisuus 828 miljoonalla. Kristityistä 1,1 miljardia on katolisia, 225 miljoonaa ortodokseja ja 77 miljoonaa anglikaaneja.

Kristinuskoon kuuluu monia haaroja, kuten esimerkiksi katolisuus, ortodoksisuus ja useita protestantismin muotoja. Muihin muotoihin kuuluvat uskonsuuntaukset, jotka ilmoittavat kuuluvansa erilliseen historialliseen kehitykseen, kuten esimerkiksi mormonismi sekä Jehovan todistajat. Kahta viimeksi mainittua ei kuitenkaan pidetä yleisesti kristillisinä, koska ne eivät hyväksy kolminaisuusoppia.

Vaikka kristinusko on maailman suurin uskonto ja lähetystyö on edelleen voimakasta, uskonnon kannattajamäärä suhteessa maailman väkilukuun ei juuri kasva. Kun maailman väestönkasvu on 1,39 prosenttia vuodessa (vuonna 2002), kristinuskon kannattajamäärä kasvaa vuodessa 1,43 prosenttia.^lähde? Esimerkiksi islamin kannattajakunta kasvaa 2,17 prosenttia. Kristinusko kuitenkin kasvaa nopeasti joillakin maantieteellisillä alueilla kuten Aasiassa (+3,66 %^lähde?), Afrikassa (+2,83 %^lähde?) ja Etelä-Amerikassa (+1,52 %^lähde?) ja erityisesti joissakin suuntauksissa (evankelikaalisuus +4,7 %,^lähde? karismaattisuus +3,9 %^lähde?). Kristinusko menettää kannattajiaan eniten Länsi-Euroopassa (-0,44 %^lähde?) ja perinteisten kristillisten kirkkojen keskuudessa (+0,5 %^lähde?). Täten voidaan sanoa, että kristinuskon yleisluonne on muuttumassa. Kristinuskon painopiste on siirtymässä kolmanteen maailmaan ja kohti herätyskristillisyyttä.

Tiedosto:Christianity percentage by country.PNG

Kristinuskon kannatus maittain

Kaikki kristityiksi lasketut ihmiset eivät hyväksy kaikkia saati usein edes useimpia teologisia kantoja, joita heidän kirkkonsa edustaa. Lännen kristittyihin vaikutti voimakkaasti 1600-luvun lopun ja 1700-luvun alun valistuksen aate, joka esimerkiksi aloitti tapahtumasarjan, joka johti monessa maassa uskonnon ja valtion erottamiseen. Tämän myötä oli mahdollista olla julkisesti eri mieltä asioista kirkon kanssa ja uskonnonvapauden tullessa kirkosta oli mahdollista erota kokonaan. Tämä johti kirkosta eroamisiin ja epäilyn sekä humanististen ja ateististen aatteiden sekä muiden teististen uskontojen kuin kristinuskon nousuun perinteisesti kristityissä maissa.

Valistuksen ja nykyaikaistumisen vaikutuksesta kehittyi kirjaimellisesti tuhansia erilaisia protestanttisia liikkeitä ja katolisuudesta erkaantuvia haaroja, jotka eivät esimerkiksi tunnusta katolisen kirkon toteuttamia uudistuksia. Näille vapaisiin suuntiin kuuluville liikkeille on usein tyypillistä Raamatun kirjaimellinen tulkitseminen ja elävän omakohtaisen uskon korostaminen ja todeksi eläminen. 1900-luvun lopulla monet vapaiden suuntien liikkeet ovat tehneet paljon yhteistyötä muun muassa puhujavaihdosten ja evankeliointikampanjoiden muodossa.

Yhdysvalloissa ja Euroopassa valistus, nykyaikaistuminen ja liberalismi johtivat maallistumiseen. Monet kristityt eivät osallistu perinteisiin uskonnollisiin juhlamenoihin ja velvollisuuksiin, käyden kirkossa ainoastaan muutamina juhlapyhinä, jos silloinkaan. Monilla maallistuneilla on kaksijakoinen suhtautuminen uskonnolliseen elämään. Toisaalta he pysyttelevät kirkon jäseninä identiteettisyistä, mutta toisaalta sekulaari länsimainen ajatusmalli ja elämäntapa ajavat heitä usein pois kristinuskosta. Tätä maallistumisen aikaansaamaa kristillisyyttä kutsutaan usein tapakristillisyydeksi, jossa ihmiset kuuluvat edelleen kristillisiin yhteisöihin, mutta eivät ole vakaumukseltaan kristittyjä.

Jeesus Kristuksen patsas Rio De Janeirossa

Vapaamielinen kristinusko levisi nopeasti 1900-luvun alussa Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. 1960-luvulla monet suurimmista kirkoista voitiin luokitella vapaamielisiksi. Kehitys on kuitenkin kääntynyt, ja 2000-luvun alussa, vaikka vapaamielinen kristinusko on edelleen yleisin kristinuskon puhemies maallisessa yhteiskunnassa, vapaamielisten kristinuskon kannattajien määrä on laskussa. Tämä johtuu osaksi vapaamielisten kristillisten kirkkojen väkimäärän vähenemisestä maallistumisen takia, ja osaksi kasvavien konservatiivisten sekä karismaattisten suuntauksien noususta. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ainoat kasvavat uskonsuuntaukset ovat vanhoillista kristillisyyttä edustava etelän baptismi ja perinteisiin käsityksiinsä pitäytyvä ortodoksinen kirkko, johon monet protestanttiset yhteisöt ovat liittyneet. Suomessa tilanne on edelleen verraten vakaa valtiokirkollisen kristillisyyden osalta.

Idän kirkkoihin valistuksella on ollut vähemmän vaikutuksia. Kommunististen maiden uskontokielteisessä ilmapiirissä ortodoksiset kirkot ja katoliseen kirkkoon kuuluvat idän katoliset kirkot takertuivat vanhoihin perinteisiin muuttumatta juurikaan, vaikka jäsenmäärät laskivat. Nykyään itäisessä Euroopassa ja Venäjällä kiinnostus kristinuskoon ja uskontoihin yleensä on kommunismin romahduksen jälkeen ollut voimakkaassa kasvussa. Myös protestantismi on leviämässä näihin maihin.

Etelä-Amerikassa ja Afrikassa käännytystyön suunta on jopa vaihtunut ja monet pienemmät mantereilla vaikuttavat kirkkokunnat lähettävät lähetystyöntekijöitä Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan.

1900-luvun jälkipuolella jotkut puhuivat niin sanotusta megakirkosta. Se palvelisi epäileviä ei-kristittyjä. Esimerkiksi Alfa-kurssi on nähty esimerkkinä tällaisesta toiminnasta.

Nykyaikana järjestäytynyt kristinusko on joutunut kasvaviin vaikeuksiin sopeutua ihmisten haluun ilmaista uskonnollisuutta tavalla, joka on heille omaehtoista.^lähde? Tämä on johtanut erityisesti karismaattisen kristillisyyden nousuun, jossa ihmisen henkilökohtaisella elämyksellisyydellä on huomattavasti enemmän tilaa kuin perinteisissä kristillisissä kirkoissa.

Nopeiten kasvava ryhmä kristinuskon piirissä on evankelikaalinen liike.^lähde? Monissa suurissa protestanttisuuntauksissa on erityisen toimelias evankelikaalinen vähemmistö ja joissakin tapauksissa jopa enemmistö. Evankelikaaliset suhtautuvat usein hyvin myönteisesti eri kristinuskon suuntauksien väliseen yhteistoimintaan.

Kristinuskon vaikutus historiaan

Kristinusko on vaikuttanut erittäin laajasti koko maailman historiaan etenkin eurooppalaisperäisten sivilisaatioiden kautta. Kristinusko, kuin uskonnot yleensä, on kuitenkin vain eräs tekijä historiallisessa kehityksessä. Kristinusko levisi syntymänsä jälkeen vanhalla ajalla Rooman valtakunnan sisällä sen historian loppuaikana Välimerta ympäröiviin alueisiin. Muihin ilmansuuntiin leviäminen oli hitaampaa sillä niissä suunnissa ei ollut yhtenäistä valtio- tai kulttuurialuetta, mutta huomattavan vahvoja kristillisiä alueita idän/pohjoisen suunnalla jo vanhalla ajalla oli esim. Armenia, jonka väestöstä on lahtöisin nykyisinkin vahva kristillinen suuntaus helluntai-liike.

Suurten löytöretkien myötä eurooppalaiset siirtolaiset ja lähetyssaarnaajat ovat levittäneet kristinuskon ympäri maailman. Renessanssiajan Italiasta alkunsa saaneen tieteellisen kehityksen avustamana eurooppalainen "sivistys" lähti valtaamaan muuta maailmaa uuden ajan alussa, ensin kaupan ja sittemmin Euroopan valtojen keskinäisen valtakamppailun motivoimana. "Luterilaisen työetiikan" yhdistyessä tieteeseen erityisesti Alppien pohjoispuolisen Euroopan alueilla ja siitä kehittyvä tieteellis-tekninen kulttuuri johti eurooppalaisen ja sen jälkeläisen pohjois-amerikkalaisen poliittisen, teknisen ja jonkin verran kulttuurisenkin ylivallan voittoon lähes kaikkialla maailmassa ja tässä vaikutuspiirissä kristinusko on modernin lähetystyön puitteissa saanut huomattavan levinneisyyden. Kristinusko on luonnollisesti vallitseva valtaosin eurooppalaisperäisen väestön alueilla, Pohjois- sekä Etelä-Amerikassa ja Australiassa. Ei-eurooppalaisperäisen väestön alueilla vahva kristinuskon maihinnousu on tapahtunut viimeisen 100 vuoden aikana esim. Afrikassa, Taiwanilla, Etelä-Koreassa ja nykyhetkellä Kiinassa.

Euroopassa kristillisestä kirkosta tuli merkittävä vallankäyttäjä ja todellisuuskäsityksen muokkaaja. Keskiajalta lähtien kristinusko on ollut pääosin yhteiskunnan konservatiivinen eli säilyttävä voima. Kristillinen kirkko piti yllä yhtenäistä moraalikäsitystä ja kulttuuria. Tämä on toisaalta hidastanut tieteen kehitystä (esimerkiksi Kopernikuksen ja Keplerin pyrkimys saada aurinkokunnan malli vastaamaan todellisuutta). Valtion ("maallisen tai poliittisen vallan") ja uskonnon ("hengellisen vallan") johdon roolit olivat kristillisillä alueilla vanhalla ja keskiajan alkupuolella selvemmin kietoutuneet toisiinsa, mutta keskiajan jälkipuoliskolla tapahtunut katolisen kirkon paavien ja Euroopan kuninkaiden kamppailu vallasta päättyi jonkinlaisen tasapainon löytymiseen ja näiden vallan muotojen eroon toisistaan. Paavi jäi uskonnolliseksi johtajaksi ja kuninkaat maallisen vallan haltijoiksi. Alueeltaan varsin rajallinen Kirkkovaltio jäi paavin maalliseksi territorioksi. Uskonnollisen ja maallisen vallan erotusta vielä voimisti Martti Lutherin regimenttioppi. Tämä onkin vallitsevä valtion ja uskonnon suhde nykyään valtaosissa maailmaa, tosin esim. islamilaisissa maissa ko. ero voi olla häilyvä.

Kristinuskoa on valistuksesta lähtien arvosteltu runsaasti, etenkin katolista kirkkoa. Kristinuskoa on syytetty muiden uskontojen vainoamisesta etenkin sen alkuaikoina niillä alueilla, joilla kristityt ovat päässeet valtaan.^lähde? Tunnetuimpia esimerkkejä ovat vanhojen kreikkalaisten, roomalaisten ja egyptiläisten uskontojen ja niihin perustuvien yhteiskuntajärjestysten perinpohjainen tuhoaminen 400- ja 500-luvuilla ja Amerikan intiaanikulttuurien laajamittainen hävittäminen 1500–1800-luvuilla. Juutalaisvainot Euroopassa jatkuivat aina 1900-luvulle asti. Myös Suomessa kirkko poltti luonnonuskonnon harjoittajia tai sellaisiksi epäiltyjä elävältä vielä 1600-luvulla.

Kirkon - jonka onnistuminen kristinuskon maallisessa toimeenpanossa vähintäänkin "vaihtelee" - vahva rooli yhteiskunnan ylläpitäjänä tai keskeisenä toimijana on historian kuluessa antanut monille, motiiveiltaan kyseenalaisille toimille, uskonnollisen leiman josta kirkko / uskontokritiikki saa innoitusta tänä päivänä. Kritiikissä tulisi erotella mitä kritisoidaan, kirkkoa, oppia, vai ihmisten toimia näiden asioiden nimissä.

Uskon sisältö

Kristillisen uskon sisältö on kuvattuna Vanhan ja Uuden testamentin kirjoituksissa sekä varhaisten kristittyjen kirjoituksissa ja kirkolliskokousten päätöksissä. Kristillisten kirkkokuntien välillä on erilaisia käsityksiä siitä, missä määrin varhaisten kristittyjen kirjoitukset ja kirkolliskokousten opinmuotoilut ovat sitovia. Raamatun jonkinlaisen ohjaavan luonteen tunnustavat kaikki kristilliset kirkkokunnat. Protestanttisia kirkkokuntia on ohjannut reformaatiosta lähtöisin oleva perinne sola scriptura, jonka mukaan Raamattu on ainut opin lähde.

Kristinusko syntyi juutalaisuuden sisällä. Jeesus Nasaretilainen ja hänen läheiset oppilaansa olivat kaikki juutalaisia. Kristinuskon pääsuuntausten mukaan kristinusko on juutalaisen uskonnon täyttymys tai jatkumo. Kristinusko ymmärtää itsensä juutalaisen messiasodotuksen täyttymyksenä: Jeesus Nasaretilainen on kristittyjen mukaan juutalaisten odottama pelastaja, Jumalan lähettämä (öljyllä) voideltu kuningas (hepr. mašiah, kr. kristos). Jeesus Nasaretilaista kutsutaankin kristinuskossa Herraksi, joka on Vanhassa testamentissa sekä voidellun kuninkaan että Jumalan arvonimi. Varhaisin kristillinen uskontunnustus oli, että Jeesus Nasaretilainen tunnustettiin Herraksi (Room. 10: 9-10, Fil. 2:10).

Kristinuskon mukaan Jeesus Nasaretilaisen kuolema ja ylösnousemus on pelastuksen lähtökohta, joka tarjoaa pelastuksen kaikille ihmisille ja kansoille, ei vain juutalaisille. (Tämäkin tosin oli kristinuskon alkuvaiheissa kiisteltyä.) Matteuksen evankeliumin loppu on tallentanut varhaiskristillisen käsityksen siitä, että kristityt kokivat tehtäväkseen julistaa pelastusta kaikille kansoille (Mt. 28: 18-20). Juutalaisten asemasta on kristinuskon sisällä erilaisia näkemyksiä. Niin sanotun korvausteologian kannattajat eivät näe juutalaisia enää Jumalan valittuna kansana, koska he hylkäävät Jeesuksen roolin messiaana ja Jumalan Poikana. Toisissa näkemyksissä esimerkiksi korostetaan juutalaisten asemaa Jumalan kansana ja sen oikeutta Palestiinaan.

Keskeisiä kristinuskon tapahtumia ovat Jeesuksen syntymä (inkarnaatio, "Sanan tuleminen lihaksi", ks. Joh. 1), kärsimys, ristiinnaulitseminen, kuolema ja ylösnousemus, jonka tavoitteena oli ihmiskunnan pelastaminen synniltä ja kuolemalta. Osa kristinuskon suuntauksista näkee, että pelastus koskee vain "valittuja", ei siis koko ihmiskuntaa. Keskeinen on myös usko Pyhään Kolminaisuuteen eli kolmiyhteiseen Jumalaan Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Kristinuskon mukaan kristinuskon Jumala lähetti Poikansa (tai Pojan, joka on saman Jumalan toinen persoona) maan päälle pelastamaan ihmiset. Eräs keskeisistä kristinuskon käsitteistä on Jumalan armo, jonka vuoksi Poika tuli ihmiseksi hankkien pelastuksen, yms.

Keskeinen uskomus kristinuskossa on, että Jeesuksen Kristuksen ristillä tapahtuneen uhrikuoleman ja ylösnousemuksen vuoksi ihminen puhdistetaan synneistään ja hän täten pelastuu kadotukselta. Keino tämän sovituksen omalle kohdalle tulemiseksi on yleensä nähty sakramenteissa ja/tai uskossa. Protestanttisen (luterilaisen) korostuksen mukaan ihminen saa pelastuksen "yksin armosta", ilman ihmisen omia ansioita (monergia). Joissakin kristinuskon haaroissa taas korostetaan enemmän tai vähemmän ihmisen omien tekojen tai moraalin vaikutusta pelastukseen Jeesuksen ristinkuoleman ohella (synergia).

Kristinuskon traditionaalisen käsityksen mukaan ylösnoussut Kristus ilmestyi oppilailleen 40 päivän ajan, kunnes hän nousi taivaaseen. Viimeisenä päivänä hän palaa takaisin tuomitsemaan elävät ja kuolleet.

Kristinuskon keskeiset pyhät toimitukset ovat kaste ja ehtoollinen. Ehtoollisen merkityksestä kristittyjen kesken on suurtakin erimielisyyttä. Useissa vanhoissa kirkkokunnissa (mm. katolinen, ortodoksinen, luterilainen ja anglikaaninen kirkko) ehtoollisen katsotaan antavan yhteyden Kristuksen todelliseen ruumiseen ja vereen ja siten yhteyden Jumalaan. Sen sijaan reformoidun kirkon käsityksen mukaan ehtoollinen on lähinnä muistoateria, jota vietetään Kristuksen käskyn johdosta. Reformoitua tulkintaa edustavat myös monet ns. vapaakirkot.

Monissa kirkoissa katsotaan sakramentteja olevan seitsemän: kaste, ehtoollinen, konfirmaatio tai mirhavoitelu, rippi eli katumuksen sakramentti, avioliittoon vihkiminen, pappeus ja sairaiden voitelu. Protestanttisissa kirkkokunnissa on kaksi sakramenttia, kaste ja ehtoollinen, ja muista viidestä toimituksesta käytetään nimitystä pyhä toimitus tai pelkästään kirkollinen toimitus. Kaikissa protestanttisissa vapaakirkoissa näitä toimituksia ei välttämättä tunnusteta tai käytetä. Joissakin kirkkokunnissa on myös muita pyhiä toimituksia, joita joskus nimitetään "sakramentaaleiksi" on esimerkiksi hautaan siunaaminen, munkiksi vihkiminen, kirkon vihkimen ja veden pyhitys. Niiden katsotaan välittävän Jumalan armoa. Erittäin monissa kristillisissä kirkkokunnissa on käsitys jonkinlaisesta pappis- tai saarnavirasta, jonka tehtävänä on hoitaa pyhiä toimituksia sekä julistaa pelastuksen sanomaa niille, jotka eivät ole sitä vielä kuulleet.

Dogmit

Kristillisen teologia on pyrkinyt käsitteellisesti ilmaisemaan kristinuskon keskeisiä käsityksiä. Sen juuret ovat yhtäältä juutalaisuudessa ja apostoli Paavalin kirjeissä ja toisaalta antiikin pelastususkonnoissa ja filosofisissa opeissa, erityisesti platonismin eri muodoissa ja mithralaisuudessa. Kristillinen oppi ja Uuden testamentin ajattelu pohjautuu osittain juutalaisten pyhiin kirjoituksiin, joista useimmat on koottu Vanhaan testamenttiin.

Kristinuskon keskeisimmät dogmit muotoiltiin vuosien 325 ja 787 välisenä aikana pidetyissä seitsemässä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa, jotka järjestettiin ennen idän ortodoksisen ja lännen katolisen kirkon eroa vuonna 1054. Näiden kokousten pohjalta muotoiltiin Nikealais-konstantinopolilainen uskontunnustus, jonka suurin osa kristillisistä kirkoista hyväksyy. Yhtenäisimmät ja yleisesti hyväksytyimmät opinkohdat, joiden säilyvyys on ollut kenties pisin ja jotka katolinen kirkko sekä ortodoksiset ja protestanttiset kirkkokunnat yleensä (eivät aina) hyväksyvät ovat seuraavat:

• Jumala on kolmiyhteinen, toisin sanoen Jumalalla on yksi olemus, mutta kolme persoonaa: Isä, Poika ja Pyhä Henki.
• Jeesus on samanaikaisesti täysin jumalallinen ja täysin inhimillinen.
• Maria, Jeesuksen äiti, kantoi kohdussaan ja synnytti Jumalan Pojan. Jeesus sikisi Jumalan Hengestä, mutta toisaalta hän oli myös olemassa jo ennen syntymäänsä, "ennen kaikkia aikoja", ja mukana jo maailman luomisessa. Ihmiseksi tullessaan hän kuitenkin saavutti ihmisluonnon ja tahdon.
• Jeesus on juutalaisten odottama, Vanhassa Testamentissa ennustettu messias ja Daavidin valtaistuimen perillinen. Hän hallitsee Jumalan oikealla puolella kaikella auktoriteetilla ja vallalla. Hän on ihmiskunnan toivo, neuvonantaja ja tuomari. Ennen hänen paluutaan kirkolla on auktoriteetti ja velvollisuus saarnata ilosanomaa ja kerätä uusia kannattajia.
• Jeesus oli kaikista synneistä vapaa. Hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta uskovaiset saavat syntinsä anteeksi ja tekevät sovinnon Jumalan kanssa.
• Kristityt kastetaan seurakunnan (sekä konkreettinen organisaatio että Kristuksen ruumis, kaikki maailman kristityt) jäseniksi. Pyhä Henki tulee heille Jeesuksen lähettämänä opettamaan Raamatun tuntemisessa, tuomaan toivoa ja johdattamaan todelliseen tietämykseen Jumalasta ja hänen tahdostaan ja auttamaan heitä kasvamaan pyhyydessä. Uskon kautta heidät tullaan herättämään henkiin ja he elävät ikuisen elämän Kristuksen kanssa.
• Jeesus palaa Tuomiopäivänä tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.
• Läntiset kristityt sanovat, että Raamattu on Jumalan sana. Monet idän kristityt pitävät tätä ilmaisua liian lähellä ilmaisua "Jumalan Sanasta", joka on epiteetti Jeesuksesta Kristuksesta. He eivät kuitenkaan kyseenalaista Raamatun auktoriteettia. Kristittyjen keskuudessa on eriäviä mielipiteitä Raamatun tarkkuudesta ja siitä kuinka sitä tulisi tulkita. Protestantismissa korostetaan yksilön vastuuta kun taas katolisuudessa ja ortodoksisuudessa korostetaan kirkon yhteisöllistä luonnetta.

Historiallisesti monilla kristillisillä järjestöillä on ollut poikkeavia käsityksiä siitä, mitkä ovat kristinuskon dogmaattiset peruspilarit. Vanhoista lahkoista kuten gnostilaisuus, kataarit ja muut keskiajalla kerettiläisiksi katsotut suuntaukset ulottuu pitkä hajaannus aina nykypäivän Jehovan todistajiin, rastafareihin ja mormoneihin, joiden ei usein katsota kuuluvan kristinuskon piiriin. Esimerkiksi mormonit katsovat, että vuonna 1829 Jumala loi uuden apostolin tuomalla kristikansalle lisää opetuksia ja tekstejä heidän johtajansa Joseph Smith, Jr.:n kautta. Huolimatta opillisista erimielisyyksistä Jeesusta kuitenkin pidetään lähes poikkeuksetta keskeisenä hahmona opillisessa rakenteessa. Jotkut suuntauksista pitävät itseään ainoana oikeana kristittynä kirkkona.

Yleisesti ihmiset, joilla on perinteinen käsitys uskon oppirakennelmasta, pitävät yllä olevissa kappaleissa kuvattuja opillisesti eroavia suuntauksia erillisinä kristinuskosta.

Tunnukset

Risti eri muodoissaan on yleinen kristinuskon tunnus

Risti

Pääartikkeli: Risti

Teloitusvälinettä kuvaava risti on kristinuskon tunnetuin tunnuskuva. Kristinoppi nojaa siihen, että Kristus antoi naulita itsensä vapaaehtoisesti ristille. Vertauskuvallisia selityksiä ristille on esimerkiksi se, että pystypuu kuvaa pystysuuntaista, "taivaallista" ulottuvuutta ja lyhyempi poikkipuu puolestaan "vaakasuuntaista" maailmaulottuvuutta. Alkukirkon aikana ristiä käytettiin myös tunnustautumisen merkkinä, kun se ei vielä ollut tunnettu: henkilö piirsi ohimennen otsaansa ristin osoittaakseen tuntemattomille (mahd. kristityille), että on itsekin kristitty. Tapaa alkoi ensimmäisenä käyttää Jeesuksen opetuslapset, ja heiltä se levisi kristityn kansan keskuuteen.^lähde?

Kala

Pääartikkeli: Iktys

Kala on vanhimpia Kristus-kuvioita. Välimeren alueella se on ollut tavallinen onnen vertauskuva.^lähde? Kalaa merkitsevät kreikankielisen sanan kirjaimet (ik^ht^hys) ovat samat kuin alkukirjaimet sanoissa Iesous Khristos Theou Yios Soter eli Jeesus Kristus Jumalan Poika Pelastaja. Tunnusta käytettiin kristityksi tunnustautumiseen alkukirkon aikana: henkilö piirsi maahan kepillä yhden kaarevan viivan ja toinen piirsi siihen toisen, niin että muodostui kyseessä oleva kalakuvio.

Kristillisiä kirkkokuntia ja yhteisöjä

• Katoliset
• Ortodoksit
• Luterilaiset (Evankelis-luterilainen kirkko)
• Reformoidut
• Anglikaanit
• Baptistit
• Metodistit
• Helluntailaiset
• Adventistit

Kirkkojen koko valtioittain

Luvut perustuvat kristillisten kirkkojen rekistereissä oleviin lukuihin.

1. Yhdysvallat - 223 miljoonaa
2. Brasilia - 136 miljoonaa
3. Entinen Neuvostoliitto - 105 miljoonaa
4. Meksiko - 85 miljoonaa
5. Saksa - 61 miljoonaa
6. Filippiinit - 57 miljoonaa
7. Yhdistynyt kuningaskunta - 50 miljoonaa
8. Italia - 48 miljoonaa
9. Nigeria - 45 miljoonaa
10. Ranska - 44 miljoonaa

Katso myös

• Kristillinen filosofia
• Kristillinen teologia
• Luettelo kristillisistä yhteisöistä Suomessa
• Kristinuskon aikajana
• Gospel-musiikki
• Vapaat suunnat

Lähteet

• Hans Biederman: Suuri symbolikirja
• Mircea Eliade: A History of Religious Ideas, Volume 2: From Gautama Buddha to the Triumph of Christianity
• Pentti Lempiäinen: Kuvien kieli
• Raamattu.

Kirjallisuutta

• Jenkins, Philip: The Next Christendom: The Coming of Global Christianity. Oxford University Press, 2003.

• Pyysiäinen, Ilkka (1997). Jumalan selitys: 'Jumala' kognitiivisena kategoriana. Helsinki: Otava. ISBN 951-1-14940-7