Lockheed U-2

Lockheed U-2R
Lockheed U-2R (Dragon Lady)
Kuvaus
Konetyyppi	Strateginen tiedustelukone
Miehistö	1 ohjaaja
Ensilento	29. heinäkuuta 1955 (U-2A)
Palveluskäyttöön	20. kesäkuuta 1956 (U-2B)
Valmistaja	Lockheed
Mitat
Pituus		19,1 m
Kärkiväli		30,9 m
Korkeus		4,8 m
Siipipinta-ala		92,9 m²
Paino
Tyhjäpaino		6 800 kg
Maksimi lentoonlähtöpaino		18 600 kg
Voimanlähde
Moottori	Pratt & Whitney J75-P-13B
Suorituskyky
Huippunopeus		821 km/h
Lakikorkeus		27 432 m (90 000 jalkaa)
Lentomatka		5600 km (3500 mailia)

Lockheed U-2 oli 1950-luvun tärkein yhdysvaltalainen tiedustelulentokone. Koneen pääsuunnittelijana toimi legendaarinen Lockheed-yhtiön Skunk Works-osaston johtaja Clarence "Kelly" Johnson 1. joulukuuta 1954 alkaen Burbankissa, Kaliforniassa.

U-2 tunnetaan erityisesti kylmän sodan aikaisista CIAn suorittamista vakoilulennoista Neuvostoliiton ilmatilassa 1950-luvun lopussa; U-2-kone kehitettiin nimenomaan tätä tehtävää varten.

U-2 on edelleen käytössä USA:n ilmavoimissa versiona U-2S.

Salainen kehityshanke

Kylmä sota vaatii tietoa

Toisen maailmansodan jälkeen kylmän sodan alettua supervallat olivat hyvin epäluuloisia ja epätietoisia toistensa suhteen, varsinkin länsi sulkeutuneen itäblokin suhteen. Presidentti Eisenhower ja Yhdysvaltain johto olivat huolissaan Neuvostoliitosta; pelättiin mm. Pearl Harborin vuoden 1942 tapaista yllätyshyökkäystä. Länsimaat olivat aloittaneet Neuvostoliiton ylilennot, mm. radiomajakkojen ja muiden kohteiden paikannukset. Neuvostoliittolaiset ampuivat alas useita koneita. Yhdysvaltain ilmavoimat käytti tiedustelutehtävissä 1950-luvulla erityisesti B-47, ja B-29, B-52 -pommikoneiden tiedusteluversioita, yleensä rajoja pitkin suoritettuun tiedusteluun ja joskus sisämaassa erityisesti Siperiassa mahdollisesti sijaitsevien lentotukikohtien tiedusteluun.

Vuonna 1955 presidentti Eisenhower palasi Genevestä, missä Neuvostoliitto oli torjunut hänen Open skies -ehdotuksensa supervaltojen oikeudesta suorittaa ylilentoja toistensa ilmatilassa. Neuvostoliiton pääsihteeri Hruštšov hylkäsi ehdotuksen, joka hänen mielestään olisi ollut laillistettua vakoilua. 40 % Neuvostoliiton pinta-alasta oli tuolloin lentokieltoaluetta ulkomaalaisilta ja jopa neuvostoliittolaisilta. Tiedon puute oli Yhdysvalloille polttava ongelma mm. strategisten pommitusten kannalta, koska mahdolliset maalit eivät olleet tiedossa ja tiedot Uralin itäpuolella Siperiassa olevista uusista kaupungeista olivat puutteelliset.

Tarvittaisiin tiedustelukone, joka lentäisi Neuvostoliiton ilmatorjunnan yläpuolella. Paras neuvostoliittolainen hävittäjä MiG-17 nousisi parhaimmillaan 45 000 jalkaan. Lisäksi Neuvostoliiton tutkajärjestelmät olivat alun perin Yhdysvalloista ja järjestelmän heikkouksien takia arvioitiin yli 65 000 jalan korkeudessa lentävän koneen jäävän paljastumatta. Toisaalta oli saatu todisteita, että Neuvostoliitto oli kehittänyt tutkajärjestelmiään (Yhdysvallat ja Britannia eivät olleet), mutta usko yli 65 000 jalkaan jatkui.

Lockheedin suunnitelma valitaan lopulta

Ilmavoimat kilpailuttaa valmistajia

Vuonna 1953 USA:n ilmavoimat järjesti tarjouskilpailun tiedustelukoneen kehittämiseksi. Koneelta vaadittiin mm. 1500 merimailin (noin 2800 kilometrin) kantama ja kyky tehdä tiedustelutehtäviä päivällä hyvän näkyvyyden aikana ennen ja jälkeen hyökkäyksen.

Koneen pitäisi lentää vähintään 70 000 jalassa ja kantaa 100–700 paunan laitteisto yhden hengen miehistöllä. Suunnitelmat pyydettiin pieniltä valmistajilta, joiden arvioitiin kehittävän koneen nopeimmin: Belliltä, Fairchildilta ja Martinilta; Martin-yhtiöltä pyydettiin parannusehdotuksia B-57 Canberra koneeseen. Lockheediltä ei pyydetty suunnitelmaa, mutta Lockheed lähetti suunnitelmansa kehitysosaston apulaisjohtajan saatua tietää suunnittelukilpailusta sattumalta ystävältään ilmavoimissa.

U-2 ei voita kilpailua

Lockheedin F-104 hävittäjän runkoon perustuvaa CL-282 (Ilmavoimien tyyppinimi U-2 annettiin myöhemmin)-suunnitelmaa ei valittu – Ilmavoimien sotilaat hylkäsivät Kelly Johnsonin liian erikoisen suunnitelman, syinä mm. General Electric J73 moottorista liian vähän käyttökokemuksia, kone ei ollut kaksimoottorinen, se oli aseistamaton, se ei kestäisi sotilaskoneelta vaadittavia g-voimia ja laskeutumispyörien puuttuminen (lopullisessa koneessa oli kaksi pyörää rungossa edessä ja takana). CL-282 oli suunnitelmana liitokone varustettuna suihkumoottorilla. Ilmavoimat valitsivat Martinin B-57-pommittajan kehittämisen ja tulevaisuuden koneeksi Bellin X-16-suunnitelman.

Tiedustelulennot CIA:lle U-2-koneella

Ilmavoimien merkittävien siivilihenkilöiden ja avustavien tiedemiesten ja presidenttiä avustaneiden tiedemiesten tukiessa CL-282:ta presidentti Eisenhower saatiin CL-282-suunnitelman tukijaksi. Presidentti ja tiedemiehet päättivät myös siirtää tiedusteluohjelman Ilmavoimien ja CIA:n yhteistyöprojektiksi, koska sotilaskonelennot voisivat aiheuttaa jopa sodan. Presidentin tuki ja moottorin vaihto J57-moottoriin saivat Ilmavoimat hyväksymään lopulta CL-282-koneen.

19. marraskuuta 1954 Ilmavoimien, CIA:n ja Lockheedin edustajat löivät lukkoon suunnitelman. 26. marraskuuta 1954 U-2-projekti oli saanut hyväksynnän presidentti Eisenhowerilta. Kelly Johnson aloitti työt Lockheedilla välittömästi, odottamatta virallista sopimusta. Virallinen sopimus allekirjoitettiin 3. maaliskuuta 1955 Lockheedin kanssa koneiden ostamisesta; ensimmäisen U-2:n piti valmistua – ja valmistui – heinäkuussa 1955.

Hankkeen henkilökunnan rahoituksen alkuperäinen arvo oli 35 miljoonaa dollaria. CIA tulisi ostamaan 20 konetta Neuvostoliiton tiedustelulentoihin ja Ilmavoimat 29 omaan käyttöön (kaksi konetta hankittiin myöhemmin). Ilmakuvauskameran suunnittelisi Harvardin yliopiston tutkija James G. Baker, Kodak kehittäisi kameraan filmin. Koneeseen Shell kehittäisi erityispolttoaineen, joka ei haihtunut suurissakaan korkeuksissa. U-2 rakennettiin noin 8 kuukaudessa ja koneen ensimmäinen koelento suoritettiin 6. elokuuta 1955. Kone sai Ilmavoimien tunnuksen U-2, (utility aircraft).

CIA:n puolella ohjelmaa johti Mr. B, Richard Bissell. Johnson operoi C & J Engineering -peiteyrityksen avulla. Johnsonin avustaja Ben Rich, joka myöhemmin johti Skunk Worksia, käytti salanimeä Ben Dover. Bakerin peiteyritys oli nimeltään Spica.

Skunk Works (Lockheed Advanced Development Projects Unit) lopetti toimintansa 1969, mutta aloitti sen uudelleen 1978 tuottaakseen uudistetun TR-1:n. Myöhemmin NASA on käyttänyt koneen TR-1- ja ER-2-versioita ilmakehätutkimuksessa.

Alkuperäisen U-2:n tekniikkaa

Suoritusarvoja lähteestä [4]

U-2A
kärkiväli	24,4 m (80 ft)
pituus	15 m (49,5 ft)
paino	tyhjä 5 300 kg (11 700 lbs), maksimi lentoonlähtö 7 260 kg (16 000 lbs)
moottori	P&W J57-P-37A
nopeus	850 km/h (528 mph )
lakikorkeus	25 900 m (85 000 ft)
lentomatka	3540 km (2200 mailia)

Yksipaikkaisen ja yksimoottorisen koneen siipien kärkiväli oli hyvin suuri, ja sen liitoluku oli korkea kuten purjelentokoneilla, koneen voimalaite on kuitenkin suihkumoottori. U-2 pystyi tavoittamaan 100 000 jalan (30 480 metrin) korkeuden sekä lentämään useita tunteja 70 000 jalan (21 336 metrin) korkeudessa 500 mailin (805 kilometrin) tuntinopeudella; suoritusarvot vaihtelevat riippuen lähteestä.

Koneen siipien kärkiväli oli 80 jalkaa (24,38 metriä) ja kone painoi 17 720 naulaa (8 000 kg). Polttoainesäiliöiden tilavuus oli 1 000 gallonaa (vajaat 4 000 litraa). Lisäpolttoainesäiliötankein kone saattoi lentää 2 600 mailia (miltei 4 200 kilometriä). U-2:n suihkumoottori oli Pratt & Whitney J57/P-37.

Koneessa käytettiin erikoispolttoainetta. Tavallinen JP-4-kerosiini alkaa jäätyä ja haihtua korkealla lennettäessä kylmyyden ja alemman ilmanpaineen vuoksi. Shellin LF-1A-kerosiinin ominaisuudet saatiin aikaan lisäämällä kerosiiniin yleensä Flit-hyönteismyrkkyyn käytettyä ainetta ja 1955 Yhdysvalloissa olikin hyönteismyrkystä pulaa U-2:n kuluttaessa sitä [3]. Syttymispiste oli tavanomaista kerosiinia korkeampi, 166°C, polttoainetaloudellisuuden saavuttamiseksi korkeilla lennoilla.

Ongelmaksi muodostui moottoreiden sammuminen 90 000 jalan korkeudessa, minkä vuoksi moottorit piti käynnistää uudelleen 30 000 - 40 000 jalan korkeudessa. Toinen ongelma oli lento-operaatioissa, joissa koneen erikoispolttoainetta piti kuljettaa eri tukikohtiin.

Lentoonlähtöä auttaa nykyisissäkin versioissa kaksi irtoavaa apupyörää siipien alla; rungossa on kaksi pyöräparia edessä ja takana. Laskeutumiseen tarvitaan avustava ajoneuvo, josta annetaan radiolla ohjeita pilotille; kone pysähdyttyään voi kellahtaa rungon ja toisen siivenkärjen varaan; siivenkärjet ovat titaania. U-2:n siivet ja pyrstö olivat irrotettavissa. Navigoinnissa auttoivat koneen alle näkevä periskooppi, ja pieni sekstantti.

Alkuperäinen U-2 Dragon Lady harjoituslennolla

Koneet olivat pitkään ilman maalia, ts. alumiininkiiltäviä. Maali oli jätetty pois, jotta kone olisi kevyempi; lisäksi koneen arvioitiin lentävän niin korkealla, että sitä ei havaittaisi silmin. Pilotit tunsivat olleensa lopulta operaatiivisen käytön alettua kuin ampumatauluina ja vuoden 1957 loppupuolella koneen pääsuunnittelija Kelly Johnson oli sitä mieltä, että jotain oli tehtävä. U-2 lensi niin korkealla, että maaliksi valittiin lopulta taivaan sävyyn sulautuva mattatyyppinen sinertävän musta.

Vaikea lennettävä

Lennot eivät olleet vaarattomia, kaksi lentäjää kuoli ja kolmas onnistui pelastautumaan ennen koneen maahansyöksyä. Helmikuussa 1956 Robert Everettin U-2 syttyi palamaan Nevadassa. Hän laski koneen 30 000 jalkaan (10 000 metriin) ja hyppäsi. 17. syyskuuta 1956 Howard Kerry kuoli koneensa murskautuessa 60 mailin päässä tukikohdasta Saksan liittotasavallassa. Huhtikuussa 1957 Robert L. Siker kuoli koneen törmätessä maahan Nevadassa. Bruce Grant menetti 30 kilometrin korkeudessa tajuntansa ja kuoli. Vuonna 1962 CIA:n alun perin 20 koneesta oli jäljellä vain 7.

U-2:n liitokonemainen kevytrakenteisuus mahdollisti koneen nousemisen poikkeuksellisen korkealle, mutta siitä johtuen kone oli myös hauras, kone ei kestänyt suurten nopeuksien g-voimia. Ohjaajan piti olla hyvin tarkka jotta kone lentäisi hieman nokka ylhäällä operatiivisessa korkeudessa. Jos koneen asento laskisi asteen tai kaksi, lähtisi se putoamaan, ja alle minuutissa kone ylittäisi turvallisen nopeusalueen ja alkaisi hajoamaan palasiksi. Lakikorkeuden lähellä lennettäessä koneen nopeus täytyi pitää 6 solmun ikkunan sisällä sakkaamisnopeuden yläpuolella.

Ensilento ja operaatioiden alku

Ensilento tapahtui Lockheedin koelentäjän Tony LeVierin ohjaamana 4. elokuuta 1955 Nevadassa Groom Lake:n lentotukikohdassa (Area 51). Virallinen ensilento oli 8. elokuuta, jolloin kone nousi 35 000 jalan korkeuteen. Lockheedin kokeet katsottiin moottoriongelmista huolimatta onnistuneiksi.

Ilmavoimat osti muutaman U-2:n kesällä 1955 atomienergiakomission tarvitsemien tutkimusten suorittamiseksi. Elokuussa 1955 ilmavoimat otti U-2-tukikohdan alueelta 50 000 jalan korkeudesta kuvia, joissa golf-kentällä näkyi kaksi palloa.

7. toukokuuta 1956 NACA (NASA:n edeltäjä) kertoi lehdistötiedotteessaan uudesta tutkimuskoneesta, joka pystyy lentämään 10 mailin eli 16 km korkeuteen. 9. heinäkuuta NACA tiedotti koneen siirtyvän tekemään ilmakehätutkimusta Yhdysvaltain ulkopuolelle.

CIA:n koneiden tukikohdat 1956-1960

Virallisesti (ts. CIA:n peitetarina) ohjelma kuului Yhdysvaltain liittovaltion ilmailututkimusta (aeronautiikkaa) tekevälle NACA:lle (myöhemmin osa NASA:a), osana säätilatutkimusta, yhteistyössä Ilmavoimien kanssa Ilmavoimien lainaamin lentokonein ja siviililentäjien ohjaamana. Kolmen U-2-koneen meteorologinen eskaaderi perustettiin 1956 Watertown Strippin tukikohtaan Nevadaan (Area 51) ja NACA julkaisi jatkuvasti tuloksia meteorologisista tutkimuksista. NACA:lle osoitetut U-2-lentäjät lensivät vain hyvällä säällä, vaikka NACA:n tiedettiin keräävän säätilatietoa kaikissa sääolosuhteissa.

Toukokuussa 1956 ilmoitettiin, että ohjelma on siirretty Eurooppaan, yhdysvaltalaisiin lentotukikohtiin Saksassa ja Britanniassa. Turkkiin ja Japaniin perustettavista U-2-tukikohdista vaiettiin.

CIA:n peitetarinan mukaisesti yksiköt olivat WRSP-yksiköt 1, 2 ja 3 (Weather Reconnaisance Squadron, Provisional). CIA:n sisällä yksiköt tunnettiin nimillä Detachment A, B ja C.

Koneet olivat toisen polven U-2B-koneita, joissa oli Pratt & Whitney J57/P-31-moottorit jotka mahdollistivat pidemmän toimintasäteen ja lentokorkeuden. Koneissa oli rungon alaosassa seitsemän jatkuvasti pyörivien prismojen avulla toimivaa laajakulmakameraa. Uusissa U-2:ssa oli myös nauhurit, jotka nauhoittivat lennon aikana tutkien aaltoja. Ohjaamon taakse oli lisäksi asennettu räjähdyspanos, jonka tarkoituksena oli räjäyttää lentokone sen jälkeen, kun ohjaaja olisi poistunut lentokoneesta heittoistuimella.

Detachment A, Länsi-Saksa

Det A perustettiin ensin Iso-Britanniaan Lakenheathiin (RAF Alconbury) huhtikuun lopussa 1956. Osasto siirrettiin Länsi-Saksaan Wiesbadeniin kesäkuun puolivälissä, koneen herätettyä liikaa huomiota Britanniassa. Toisaalta Wiesbadenin kenttä oli Länsi-Saksan vilkkaimpia kenttiä, ja Det A siirtyi lokakuussa 1956 lähelle Itä-Saksan rajaa toisen maailmansodan aikana toimineeseen lentotukikohtaan (Giebelstadt).

Det A teki U-2-ohjelman ensimmäisen operatiivisen lennon 20. kesäkuuta 1956 Puolan ja Itä-Saksan yli. U-2-koneen oli arvioitu olevan tutkalla havaitsematon, mutta tiedustelutiedon analysoinnin jälkeen ymmärrettiin, että koneesta oli tehty havaintoja. U-2-lennoille oli tyypillistä, että kone palasi samaan lentotukikohtaan josta se oli lähtenyt.

Ensimmäinen lento Neuvostoliiton yllä

Ensimmäinen Neuvostoliiton ylilento tehtiin 4. heinäkuuta 1956. U-2 lensi Puolan ja Valko-Venäjän yli Leningradiin, jossa se kuvasi lennon pääkohdetta, Neuvostoliiton sukellusveneohjelman tärkeintä laivastotelakkaa. Tämän lisäksi kone lensi useiden lentotukikohtien yli kuvaten materiaalia Bison-pommikoneiden määrän arviointiin. Seuraavana päivänä tehtiin toinen ylilento, joka jäi ainoaksi Moskovan yli suoritetuksi tiedustelutehtäväksi. Kone lensi 200 kilometriä Moskovasta itään, ja kuvasi mm. Bisonin kokoonpanotehdasta.

Jos kävisi ilmi, että Neuvostoliitto pystyisi seuraamaan U-2-lentoa tutkalla jatkuvasti, presidentti Eisenhower oli määrännyt lennot lopetettavaksi välittömästi. Ylilentojen raporteissa 6. heinäkuuta kerrottiin Neuvostoliiton tehneen hyvin heikoksi jääneitä yrityksiä lennon torjumiseksi.

USA:n ilmavoimien delegaatio esikunnan päällikön Nathan F. Twiningin johdolla oli juuri vieraillut Hruštšovin kutsumana Neuvostoliitossa kesäkuun lopussa.

Neuvostoliitto protestoi lentoja USA:n Moskovan lähetystölle 10. heinäkuuta. Protestista selvisi, että konetta ei kuitenkaan oltu pystytty seuraamaan jatkuvasti, ja yllättäen tutkaverkosto oli heikoin Leningradin ja Moskovan alueella – neuvostoliittolaiset eivät tienneet koneen lentäneen kaupunkien yli. Eisenhower oli suostuteltu U-2-ylilentoihin mm. sillä, että U-2 olisi hyvin todennäköisesti tutkassa näkymätön. Huolestuneena Neuvostoliiton nootista Eisenhower keskeytti ylilennot itäblokin ilmatilassa.

Yksikön lakkauttaminen

Detachment A jatkoi tiedustelulentoja tehden mm. ensimmäiset lennot Lähi-itään Suezin kriisin aikana. Yksikkö lakkautettiin marraskuussa 1957. Itäblokin tutkajärjestelmät olivat etelärajalla ja Kaukoidässä heikommat, ja bomber gap:in jälkeen tiedustelutoiminta painottui Neuvostoliiton ohjus- ja ydinohjelmaan, joiden testialueet sijaitsivat Det A:n toimintasäteen ulkopuolella.

Detachment B, Turkki

CIA perusti neljän lentokoneen ja kuuden siviililentäjän yksikön Turkissa Adanan lähellä sijaitsevaan Adanan lentotukikohtaan (Incirlikin lentotukikohta 28. helmikuuta 1958 alkaen) syyskuussa 1956. Turkin pääministeri oli antanut hyväksyntänsä tukikohdalle. Det B:stä tuli U-2-operaatioiden tärkein osasto. Det 10-10 oli yksikön tavallinen Ilmavoimien koodi.

Adanasta aloitettiin operatiiviset lennot 11. syyskuuta 1956, ja lokakuussa Det B:n koneet tekivät 90% Lähi-idän ylilennoista.

Det B teki myös 1. toukokuuta 1960 lennon, jolloin U-2 ammuttiin alas. Alasampuminen lopetti kaikki lennot kaikista yksiköistä, ja koneet ja henkilöstö vedettiin vähin äänin takaisin USA:han.

Ylilennot sallitaan tauon jälkeen

Eisenhower päätti sallia Neuvostoliiton ylilennot Neuvostoliiton ryhdyttyä tukahduttamaan Unkarin kansannousua lokakuun lopussa 1956; lisäksi Eisenhower oli valittu uudelleen presidentiksi marraskuun alussa 1956. Unkarin tapahtumien aikana Eisenhower kielsi ylilennot Unkarin ilmatilassa.

Adanasta tehtiin tauon jälkeen ensimmäinen Neuvostoliiton ylilento 20. marraskuuta 1956. Gary Powersin ohjaama U-2 lensi ensin itään Iranin yllä, kääntyi takaisinpäin ja lensi Iranin ja Neuvostoliiton rajaa pitkin Neuvosto-Armenian rajalle, josta kone lensi Neuvostoliiton ilmatilaan ja kuvasi Jerevania – hävittäjät tekivät epäonnistuneita torjuntayrityksiä. Sähkövika koneessa pakotti koneen takaisin Adanaan. Neuvostoliiton hallitus protestoi lentoa salaisessa viestissä Washingtoniin.

Detachment C, Japani

Det C aloitti toimintansa ensin Eielsonin lentotukikohdassa Alaskassa. Sieltä lennettiin vuoden 1957 ensimmäinen Neuvostoliiton ylilento. Ylilento oli myös ensimmäinen Yhdysvaltain maaperältä lennetty ylilento.

Det C siirrettiin lopulta Atsugiin, Japaniin, USA:n laivaston lentotukikohtaan, minne sijoitettiin kuusi U-2:ta. Japanin hallitusta ei informoitu asiassa. Tiedustelulennot, jotka eivät koskeneet meteorologiaa, kulkivat Japaninmereltä Neuvostoliiton itärajalle, Keltaiselle merelle Kiinan alueen ylitse.

Vakoilulentokone vaikuttaa maailmanpolitiikkaan

U-2 lentäjän painepuku

Bomber gap

Ensimmäisten Neuvostoliiton yllä tehtyjen lentojen jälkeen kesällä 1956 kävi selväksi, ettei Neuvostoliitolla ollut ylivoimaa pommikoneiden määrässä.

U-2:n tiedustelukuvat osoittivat vääräksi USA:n ilmavoimien väitteen, että Neuvostoliitto omistaisi melkein 100 modernia Mjasištšev M-4 (Bison) raskasta pommikonetta. Heinäkuun 1956 lennoilla ei havaittu yhtään konetta kuvatuissa yhdeksässä pitkänmatkanpommittajien tukikohdassa. Tiedon perusteella hylättiin USA:n ilmavoimien pyyntö rahoituksesta uusiin B-52-pommikoneisiin, joilla olisi kurottu kiinni Neuvostoliiton oletettua etumatkaa pommikoneiden määrässä.

Suezin kriisi

Detachment A lensi ensimmäiset taktiset tiedustelulennot Suezin kriisin aikana Lähi-idässä. Koneet tekivät välilaskun polttoainetankkausta varten Adanan lentotukikohdassa. Adanan Detachment B-yksikkö ei ollut elokuun 1956 lopussa vielä valmis operaatioihin. Det A:n osuus tiedustelulennoissa väheni merkittävästi Det B:n aloitettua operatiiviset lennot syyskuun puolivälissä.

Missile gap

Missile gap tarkoittaa 1950-luvun lopun epäilyä USA:n ICBM-ohjusohjelman jälkeenjääneisyydestä Neuvostoliiton ohjelmaan verrattuna. USA:n presidentinvaaleissa vuonna 1960 missile gap oli yhtenä vaaliteemana demokraattien John F. Kennedyn ja republikaanien Richard Nixonin välillä.

Missile-gap-kiistelyyn vaikuttivat se, että CIA:lla oli asiasta selvää faktaa, mutta sen lähdettä U-2:ta ei voitu paljastaa, joten tietoihin ei luotettu. Lisäksi arvovaltainen Neuvostoliiton ylin johto liioitteli vakuuttavasti oman ICBM-ohjusohjelmansa tilaa julkisuudessa useaan otteeseen ja toisaalta Neuvostoliiton avaruusohjelma eteni näyttävästi (Sputnik 1, Luna 2). Lisäksi Neuvostoliiton ylilentoihin alun jälkeen nihkeästi suhtautunut presidentti Eisenhower ei julkisuuden ja erimielisen tiedusteluyhteisön painostuksessakaan ryhtynyt laajamittaisiin Neuvostoliiton ylilentoihin - Neuvostoliiton rajaa pitkin tehtiin kuvauslentoja ja elektronista tiedustelua. Eisenhoweria huolestutti mahdollisen U-2-koneen alasampumisen aiheuttama vaikutus neuvotteluihin Neuvostoliiton kanssa.

Ohjuskokeita ja propagandaa

Elokuussa 1957 ilmoitettiin Neuvostoliiton tehneen onnistuneen ICBM-ohjuskokeen. Lokakuussa samana vuonna Neuvostoliitto laukaisi ensimmäisen satelliitin (Sputnik) maata kiertävälle radalle. Useat amerikkalaiset ja jotkut merkittävät kongressin jäsenet päättelivät tästä Neuvostoliiton ohjusohjelman olevan edellä USA:n ohjelmaa. USA:n lähetettyä useita satelliitteja (mm. Explorer 1) radalle keväällä 1958, huoli avaruusohjelman jälkeenjääneisyydestä hälveni.

Joulukuussa 1958 Neuvostoliitto väitti heidän ICBM-ohjustensa olevan joukkotuotannossa. Pääsihteeri Hruštšov väitti muutamia päiviä tämän jälkeen, että Neuvostoliitolla olisi ohjus, joka lentäisi 8000 mailia 5 megatonnin ydinkärjen kanssa. Samoin joulukuussa 1958 puolestaan USA:n ohjuskoe Titan ICBM-ohjuksella oli epäonnistunut. Neuvostoliiton ilmoitukset olivat silkkaa propagandaa, sillä Neuvostoliiton SS-6 (R-7) ICBM-ohjelma oli ajautunut vaikeuksiin, yhtään ohjusta ei laukaistu toukokuun 1958 ja helmikuuna 1959 välillä. CIA tiesi, että SS-6 ohjelma oli vaikeuksissa, mutta USA:n ilmavoimat käsittivät laukaisujen loppumisen tarkoittavan sitä, että ohjus olisi valmis palveluskäyttöön.

CIA:lla tietoa mutta lähdettä ei voida paljastaa

12. helmikuuta 1959 Kansallisen turvallisuusneuvoston (National Security Council) kokouksen jälkeen puolustusministeri Neil McElroy (1. joulukuuta 1959 puolustusministerinä aloitti Thomas Gates) kertoi presidentti Eisenhowerille, että demokraattisen puolueen senaattorit eivät uskoneet CIA:n johtajan Allen Dullesin vakuutuksia siitä, että Neuvostoliiton ohjusohjelma ei ollut edellä USA:n ohjelmaa. Senaattorit eivät osanneet luottaa Dullesin tietoihin, koska he eivät tienneet tietojen lähdettä, huippusalaista U-2-ohjelmaa.

Neuvostoliiton ICBM-testit alkavat pitkän tauon jälkeen

Neuvostoliiton aloitettua pitkän tauon jälkeen ICBM-testit (vähintään yksi laukaisu viikossa), oli Eisenhower sallinut 10. huhtikuuta 1959 useita ylilentoja mutta seuraavana päivänä peruuttanut ne. Eisenhower selitti päätöstään McElroylle ja Bisselille mm. halullaan edistyä neuvotteluissa Neuvostoliiton kanssa ja mahdollisen alasampumisen aiheuttamalla propagandaefektillä. Eisenhower oli samaa mieltä, että uutta tiedustelutietoa tarvittaisiin, mutta että tiedon arvo ei ylittäisi "poliittisia kustannuksia".

Kesällä 1959, 16 kuukauden tauon jälkeen, tehtiin yksittäinen U-2-ylilento Neuvostoliiton ilmatilassa - tauon aikana lentoja oli lennetty vain rajan läheisyydessä. U-2 lensi yli Baikonurin (Tuyratam) ohjustestialueen, ja kuvista huomattiin neuvostoliittolaisten olevan laajentamassa laukaisualustojen järjestelmiä. Syyskuussa tapahtuvan pääsihteeri Hruštšovin USA:n vierailun takia Eisenhower ei valtuuttanut lisälentoja.

Kesäkuussa 1959 oli Iranin ja Neuvostoliiton rajalla lentänyt kone ottanut ensimmäiset kuvat lentävästä Neuvostoliiton ICBM-ohjuksesta 80 sekuntia sen lähdön jälkeen.

Tiedusteluyhteisö on erimielinen

Vuonna 1960 senaatin järjestämässä kuulemistilaisuudessa CIA:n pääjohtaja Allen Dulles, puolustusministeri Thomas Gates ja ilmavoimien esikunnan päällikkö Nathan Twining antoivat kaikki erilaisia lukuja Neuvostoliiton valmiudessa olevien ohjusten määrästä. CIA:n luvut (ei yhtään palveluskäytössä) perustuivat ylilentojen tietoihin, mutta Dulles ei voinut paljastaa niiden lähdettä. Dulles sai tilaisuudessa osakseen terävää arvostelua.

Senaatin tilaisuuden jälkeen Dulles päätti hankkia Eisenhowerilta valtuutuksen ylilennoille jotta saataisiin lopullinen päätös tiedusteluyhteisön kiistelylle. Mitään todisteita ei ollut siitä, että SS-6-ohjuksia olisi ollut muualla kuin Baikonurin testialueella. Dullesin täytyisi teoriassa kuvauttaa koko valtava Neuvostoliitto todisteeksi siitä, että Baikonur oli ainoa paikka missä laukaisualustoja oli. Asian helpottamiseksi analyytikot päättelivät, että koska SS-6 oli hyvin raskas ja kookas ohjus ja jonka polttoaine oli nestemäistä, laukaisualustoja voitaisiin rakentaa vain rautatieyhteyden päähän.

Helmikuun 1960 alussa suoritettu lento ei paljastanut yhtään laukaisualustaa Baikonurin ulkopuolella. Huippulaatuisia kuvia analysoimalla löydettiin toisaalta uusi neuvostoliittolainen pommikone Backfin, Kazanista.

Lennon tiedustelutiedoista huolimatta missile-gap-kiistely jatkui. Ilmavoimat väitti Neuvostoliiton ottaneen palveluskäyttöön melkein 100 ohjusta. Maavoimat (Army), laivasto ja CIA epäilivät, ettei yhtään ollut palveluskäytössä koska mitään ei oltu löydetty.

Viimeinen onnistunut Neuvostoliiton ylilento

Tarvittaisiin lisää U-2-tiedustelukuvia lisätodisteeksi siitä, että missile gapia ei ollut olemassa. CIA olisi halunnut vapaammat kädet Neuvostoliiton ylilentojen suorittamiseen, mutta lentojen valtuuttaminen pysyi edelleen vain presidentin oikeutena.

9. huhtikuuta 1960 Pakistanista nousi ilmaan U-2. Toinen U-2 tekisi harhautuslennon samaan aikaan rajaa pitkin, kuten oli ollut käytäntönä kahden edellisen tiedustelutehtävän aikana. U-2 lensi ensin Sharyshaganiin, missä se kuvasi kaksi uutta neuvostoliittolaista tutka-asemaa. Sieltä kone lensi Semipalatinskin ydikoealueelle. Palattuaan Sharyshaganiin kone kuvasi alueen rautatieverkostoa. Sharyshaganista U-2 lensi Baikonurin ohjustestialueelle, jossa se kuvasi laukaisualueen minne oli vain maantieyhteys, mikä viittasi uuteen ohjustyyppiin.

U-2 ammutaan alas

Pääartikkeli: Operaatio ylilento

Kuubassa 1962 alasammutun U-2:n Pratt & Whitney J75 suihkumoottori. Museo Havannassa, Kuubassa.

1. toukokuuta 1960 onnistui Neuvostoliiton ilmapuolustus ampumaan Gary Powersin ohjaaman Lockheed U-2-koneen Sverdlovskin rakettikoeasemaa lähestyessään.

Kymmenen päivän kuluessa Neuvostoliitto jätti asiasta nootin. Ensimmäisessä yhdysvaltalaisten reaktiossa pysyttiin edelleen selityksessä, että kone liittyi Nasan ilmakehätutkimuksiin. Lopulta presidentti Eisenhower tunnusti lentojen olevan sotilaallisia Neuvostoliiton esiteltyä alasammutun koneen ottamia kuvia sotilaskohteista. Neuvostoliiton ylilennot lopetettiin.

9. toukokuuta 1960 Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Nikita Hruštšov totesi (viitaten USA:n Ilmavoimien esikunnan päällikkön Nathan F. Twiningin vierailuun juuri ennen ensimmäistä U-2-ylilentoa Neuvostoliiton ilmatilassa 4. heinäkuuta 1956), että kun Twining tuli, he ottivat hänet vastaan kuin vieraan. Hän lähti Neuvostoliitosta ja jo seuraavana päivänä lähetti Neuvostoliiton alueelle korkealla lentävän lentokoneen, joka lensi Kiovaan saakka. Twiningia voidaan verrata eläimeen, joka suorittaa tarpeensa sinne, missä syö.

Kenraali Eisenhower oli keskeyttänyt U-2 -lennot syyskuussa 1959 Camp Davidin hengessä, mutta salli niiden jatkumisen 9. huhtikuuta 1960 valmistautuakseen pidettävään Pariisin konferenssiin, mihin Eisenhower saapui 14. toukokuuta.

Pariisissa päivää myöhemmin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Nikita Hruštšov uhkasi U-2 -tukikohtia, mistä seurasi Yhdysvaltain siirtyminen kolmannen asteen hälytystilaan (vastaa nykyisin DefCon 3:a). Sitä seuraavana päivänä Hruštšov peruutti Eisenhowerin Moskovan vierailun ja poistui Pariisin konferenssista.

1960 kun lennot päätettiin, ilmoitti puolustusministeri Thomas Gates Yhdysvaltain senaatin kuulemisessa, että he ovat menettäneet tietolähteen avaruusasemista, lentokoneista, ohjusasemista, koealueista, sukellusvenetelakoista sekä ydinenergialaitoksista ja se pitää korvata muin menetelmin. U-2-lentojen avulla Gatesin mukaan muodostui käsitys siitä, että Neuvostoliitto oli paremmin varustautunut kuin oli luultu.

U-2 tiedotusvälineissä

Helmikuussa 1958 Paul Thomson ja William Miller, Oxfordissa opiskelevat ylioppilaat, jotka olivat palvelleet 1953-1958 laivastossa, kirjoittivat lehteen, että Britannia sieppaa neuvostoliittolaisia sanomia harhautuneiksi väittämiensä lentokoneiden avulla Geneven sopimusta rikkoen paljastaakseen neuvostoliittolaisia sotilasosastoja, viestintämenetelmiä jne. aiheuttaen sodan vaaran. Kumpikin sai paljastuksestaan kolmen kuukauden vankeustuomion.

Maaliskuussa 1958 Air Review julkaisi ilmailukerhon kuusitoistavuotiaan jäsenen ottaman kuvan U-2:sta kentällä. 1959 julkaisivat japanilaiset liitolentäjät kuvan maahan laskeutuvasta U-2:sta neljäkymmenen mailin päässä Tokiosta. Nähdessään konetta lähestyvät japanilaiset, ohjaaja sulki hyttinsä oven. Ohjaajalla ei ollut tunnusmerkkejä, mutta hänen vyöllään oli pistooli. Yleisöä kehotettiin poistumaan. Air Reviewin päätoimittaja Akira Sekigawa julkaisi koneesta jutun mainiten, että koneen toimisäde voi olla pitkä johtuen koneen liito-ominaisuuksista.

Toukokuussa 1958 lehti "Sovjetskaja aviatsija" (Neuvostoilmailu) kirjoitti, että Neuvostoliiton sotilastiedustelu, GRU, oli alkanut tutkia U-2-lentoja siksi, että näissä lentokoneissa ei ollut tunnisteita joista olisi voinut määritellä niiden tehtävän. Artikkelin mukaan koneiden tehtäviin kuului myös strateginen tiedustelu.

Tammikuussa 1960 Sovjetskaja aviatsija kirjoitti, että U-2:ia käytetään strategiseen tiedusteluun.

Nykyinen käyttö

U-2-koneita käytetään edelleen. 40% kookkaampi U-2R kehitettiin vuonna 1967, ja nykyinen versio on tyyppiä U-2S, jossa on General Electric F-118-101 moottori. Alkuperäisestä U-2-koneesta puuttuvat myöhempien versioiden siipien alla sijaitsevat suuret laitteistosäiliöt.

25. heinäkuuta 2004 Associated Pressin (AP) mukaan Pohjois-Korean uutistoimisto KCNA väitti Yhdysvaltain tehneen tammikuusta kesäkuuhun 1 200 tiedustelulentoa U-2, KC-135 ja muita tiedustelukoneita käyttäen. Yhdysvallat seuraa mm. Pohjois-Korean ydin- ja ohjusohjelmia.

Yhdysvallat aikoo käyttää U-2-tiedustelukoneita vuoteen 2020 saakka.

Nasalla on käytössä U-2S-versioon perustuvia koneita tyypinimellä ER-2.

• 3. lokakuuta 1989 viimeiset 37 U-2:a toimitettiin Yhdysvaltain ilmavoimille
• 26. tammikuuta 2003 Osanin lentotukikohdasta operoiva U-2 "Dragon Lady" putosi Etelä-Koreassa Hwa Songin. Lentäjä pelastautui ja neljä siviiliä loukkaantui.

Myöhempiä tiedustelukoneita

U-2-konetta seuraavia tiedustelulentokoneita ovat Lockheed A-12 Oxcart. Siitä kehiteltiin YF-12A-hävittäjäversiotakin. Tämä jäi suunnittelun ja kokeilun asteelle. Sitä seuraava oli Lockheed SR-71 Blackbird, joka tuli käyttöön 1965. SR-71-ohjelma lopetettiin 1980-luvun lopulla.

1990-luvun alusta on huhuttu uudesta stealth-teknologiaa käyttävästä Aurora-tiedustelukoneesta. (Vaihtoehtoinen nimitys Senior Citizen). Jos kone on olemassa se on tarkoin varjeltu salaisuus. Eräiden lähteiden mukaan koneita on olemassa 10-20 kpl, ja ne olisivat myös Lockheed Skunk Worksin rakentamia. Kone kykenisi vähintään 4 machin nopeuteen, ja normaali lentokorkeus olisi ehkä 20-30 km.

2000-luvun alussa on ollut puhetta miehittämättömien tiedustelukoneiden kehittämisestä edelleen ja myös endoatmosfäärisistä koneista, jotka voisivat lentää kohteeseen avaruuden kautta.

U-2-yksiköt ja sijainti

Nykyiset lentotukikohdat

• Alconbury, Britannia, RAF
• Air Force Plant 42, Palmsdale, Kalifornia, Yhdysvallat 12-16 U-2-konetta, USAF
• Aktrotiri Air Base, Kypros, RAF
• Beale Air Force Base (39°08'N 121°26'W), Beale , Kalifornia, Yhdysvallat, USAF
• Osan Air Base, Etelä-Korea, USAF englanninkielinen linkki

Historiaa

U-2:n nykymallin ohjaamo

• 1st Weather Reconnaissance Squadron, Provisional (WRSP-1)
  • Detachment A Lakenheath (RAF Alconbury), Britannia
    • Detachment A siirretään 15. kesäkuuta 1955 Weisbadenin lentotukikohtaan Saksaan
      • Detachment A siirretään Giebelstadtin lentotukikohtaan
• 2nd Weather Reconnaissance Squadron, Provisional (WRSP-2), Det "10-10", "Turkey-US Logistics Group"
  • Detachment B Adana (WRSP-2), Irclikin lentotukikohta, Turkki
    • lentoreittejä: Turkki, Peshawar (Pakistan), Semipalatinsk (Neuvostoliitto Kazahstan), Tjura Tam, Teheran, Iran.
• 3rd Weather Reconnaissance Squadron, Provisional (WRSP-3)
  • Detachment C Atsugi, Japani
• Detachment D Edwards North Base (?)
• Detachment E Taoyan, Taiwan
• 4th Weather Reconnaissance Squadron, Provisional (WRSP-4), "Groom (dry) Lake Test Facility", "Watertown Strip", "Area 51", "The Area", "The Ranch", "Paradise Ranch", "Dreamland"
  • siirretään kesäkuussa 1960 Edwardsin lentotukikohtaan Kaliforniaan, "USAF Flight Test Center", "Special Projects Branch"
    • organisoidaan yhdessä 6512. TG:n kanssa 1969 osaksi 1130. ATTG:ä.
• Det G' Takhli Thaimaa
• Det H Taojuanin lentotukikohta Taiwanilla, 35. laivue, "Black Cats", "6th group RoCAF"

OL-20 Bein, Vietnam => 1. heinäkuuta 1970 OL-RU U-Tapaoon Thaimaahan.

• • Detachment 3 ja 4
    • Bealen lentotukikohta Kaliforniassa Yhdysvalloissa (39°08'N 121°26'W)
    • Osan lentotukikohta Etelä-Koreassa
    • Akrotirin lentotukikohta Kyproksella
    • Ezeizan lentokenttä Buenos Airesissa
    • Rameyn lentotukikohta Puerto Ricossa (Yhdysvaltain erityishallintoalue)
    • Taifin lentotukikohta Saudi-Arabiassa (ei toiminnassa U-2:ien suhteen)

Lentoja

• 4. elokuuta 1955 Tony LeVier suoritti ensimmäisen virallisen lennon U-2:lla Groom Laken tukikohdasta. Epävirallinen lento oli suoritettu 29. heinäkuuta 1955.

Operatiivisia lentoja 1956–1960

• 20. kesäkuuta 1956 Cark Overstreet suoritti ensimmäisen U-2-ylilennon Puolan ja Saksan demokraattisen tasavallan yli Weisbadenin lentotukikohdasta Saksasta
• 2. heinäkuuta 1956 suoritettiin lento yli Bulgarian, Jugoslavian, Neuvostoliiton, Tšekkoslovakian, Unkarin ja Romanian. Kolmas lento suoritettiin samana päivänä yli Puolan, Saksan demokraattisen tasavallan, Tšekkoslovakian ja Unkarin
• 4. heinäkuuta 1956 Carmen Vito lensi yli Puolan, Saksan demokraattisen tasavallan sekä Liettuan ja Latvian sekä Venäjän federatiivisen neuvostotasavallan ilmatilassa.
• 5. heinäkuuta 1956 lennettiin yli Puolan, Saksan demokraattisen tasavallan, Viron, Liettuan ja Latvian sekä Venäjän federatiivisen neuvostotasavaltojen yli.
• 9. heinäkuuta 1956 lennettiin yli Saksan demokraattisen tasavalan, Puolan sekä Latvien, Liettuan ja Venäjän federatiivisen neuvostotasavallan yläpuolella.
• 9. heinäkuuta 1956 lennettiin Puolan, Saksan demokraattisen tasavallan, Unkarin ja Tšekkoslovakian yli
• 10. heinäkuuta 1956 Harwey Stockman lensi operatiivisen U-2-ylilennon Neuvostoliiton, Puolan, Romanian, Saksan demokrattisen tasavallan, Tšekkoslovakian ja Unkarin
• 6. syyskuuta 1956 lento yli Jugoslavian ja Albanian
• 12. lokakuuta 1956 lento yli Jugoslavian ja Albanian
• 20. marraskuuta 1956 lennettiin Neuvostoliiton yli. Lentäjänä on saattanut olla Gary Powers.
• 10. joulukuuta 1956 lento yli Albanian, Bulgarian ja Jugoslavian
• 25. huhtikuuta 1957 lento yli Albanian
• 8. kesäkuuta 1957 lento yli Neuvostoliiton
• 20. kesäkuuta 1957 lento yli Neuvostoliiton
• 4. elokuuta 1957 lento yli Kiinan, Mongolian ja Neuvostoliiton
• 5. elokuuta 1957 lento yli Neuvostoliiton
• 11. elokuuta 1957 lento yli Kiinan ja Neuvostoliiton
• 11. elokuuta 1957 lento yli Kiinan ja Neuvostoliiton
• 20. elokuuta 1957 kaksi lentoa yli Kiinan ja Neuvostoliiton
• 21. elokuuta 1957 kaksi lentoa yli Kiinan ja Neuvostoliiton
• 21. elokuuta 1957 lento yli Kiinan ja Tiibetin ilmatilassa
• 28. elokuuta 1957 lento yli Neuvostoliiton
• 10. syyskuuta 1957 lento yli Neuvostoliiton
• 26. syyskuuta 1957 lento yli Neuvostoliiton
• 13. lokakuuta 1957 lento yli Neuvostoliiton
• 28. tammikuuta 1958 lento yli Albanian
• 1. maaliskuuta 1958 lento yli Neuvostoliiton
• 18. kesäkuuta 1958 lento yli Kiinan
• 20. elokuuta 1958 lento yli Kiinan
• 9. syyskuuta 1958 lento yli Kiinan
• 22. lokakuuta 1958 lento yli Kiinan
• 12. toukokuuta 1959 lento yli Kiinan, Laosin, Tiibetin ja Vietnamin demokraattisen tasavallan
• 14. toukokuuta 1959 lento yli Tiibetin ja Kiinan
• 9. heinäkuuta 1959 lento yli Neuvostoliiton
• 29. elokuuta 1959 lento Laosin, Vietnamin demokraattisen tasavallan yli
• 3. syyskuuta 1959 lento Kiinan yli myös Tiibetin ilmatilassa
• 4. syyskuuta 1959 lento Laosin ja Kiinan yli myös Tiibetin ilmatilassa
• 7. syyskuuta 1959 lento Laosin ja Vietnamin demokraattisen tasavallan yli
• 9. syyskuuta 1959 lento Kiinan yli myös Tiibetin ilmatilassa
• 12. syyskuuta 1959 lento Laosin ja Vietnamin demokraattisen tasavallan yli
• 4. marraskuuta 1959 lento Burman, Kiinan yli myös Tiibetin ilmatilassa
• 6. joulukuuta 1959 lento Neuvostoliiton yli
• 10. helmikuuta 1960 lento Neuvostoliiton yli
• 30. maaliskuuta 1960 lento Länsi-Kiinan yli myös Tiibetin ilmatilassa
• 4. huhtikuuta 1960 lento Länsi-Kiinan yli myös Tiibetin ilmatilassa
• 9. huhtikuuta 1960 lento Neuvostoliiton yli, lentäjänä Bob Ericson
• 1. toukokuuta 1960 Gary Powers ammuttiin alas lennollaan Pakistanin Peshawarista Sverdlovskin ja Plesetskin kautta Bodöhin Norjaan.

Kuuban kriisi

Kuubassa 1962 alasammutun U-2:n rungon osia.

• 28. elokuuta 1962 CIA:n lentäjä Bob Ericson otti ensimmäiset kuvat Kuubaan rakennettavista ohjuslaveteista.
• 5. syyskuuta 1962 U-2-ylilento Kuuban ilmatilassa
• 17. syyskuuta 1962 U-2-ylilento Kuuban ilmatilassa
• 26. syyskuuta 1962 U-2-ylilento Kuuban ilmatilassa
• 14. lokakuuta 1962 majuri Steve Heyser lensi ensimmäisen Yhdysvaltain ilmavoimien ylilennon Kuuban yli Edwardin lentotukikohdasta McCoy:n lentotukikohtaan. Ensimmäiset kuvat MRBM-laukaisualueesta saatiin.
• 14. lokakuuta 1962 - 22. joulukuuta 1962 suoritettiin 17 U-2-ylilentoa Kuuban ilmatilassa
• 22. lokakuuta 1962 - 6. joulukuuta 1962 Yhdysvaltain ilmavoimien 4080. strateginen tiedustelulaivue suoritti 82 U-2-ylilentoa Kuuban ilmatilassa.
• 27. lokakuuta 1962 majuri Charles Maultsby lensi Siperian länsirajan yli ja laskeutui Alaskaan varakentälle.
• 27. lokakuuta 1962 majuri Rudolf Andersson ammuttiin alas neuvostoliittolaisella SA-2-ilmatorjuntaohjuksella Kuuban ilmatilassa. Hän kuoli paineohjaamon särkymisen vuoksi korkeassa lentokorkeudessa.

Kiina ja Taiwan

• 13. tammikuuta 1962 Taiwanin ilmavoimien ensimmäinen U-2 -lento Kiinan kansantasavallan ylitse
• 9. syyskuuta 1962 Huai Chenin ohjaama Taojuanista noussut taiwanilainen U-2C "378" ammuttiin alas Manner-Kiinan ilmatilassa Nanchangissa. Kone putosi Kansan vapautusarmeijan 2. ohjusilmatorjuntapataljoonan SA-2:n osuessa siihen. Huai Chen kuoli sairaalassa.
• 1. marraskuuta 1963 Robin Yehin ohjaama taiwanilainen U-2C "355" ammuttiin alas Jiangxissa SA-2-ohjuksella. Yeh vapautettiin 10. marraskuuta 1982 Honkongiin.
• 7. heinäkuuta 1964 Terry Leen ohjaama Filippiinien Cubi Pointista ilmaan noussut taiwanilainen U-2C "362" ammuttiin alas Fujianissa. Kiinan kansantasavallan mukaan hänen heittoistuimensa ei toiminut.
• 10. tammikuuta 1965 Jang Changin ohjaama taiwanilainen U-2C "358" ammuttiin alas Sisä-Mongoliassa. Robin Yehin tapaan hänet vapautettiin 10. marraskuuta 1982 Hongkongiin.
• 8. syyskuuta 1967 Tom Huangin Jiangsuun, Shanghaihin ja Hangzhouhun ohjaama taiwanilainen U-2 "373" ammuttiin alas kiinalaisvalmisteisella Red Flag 2-ilmatorjuntaohjuksella. Lentäjä kuoli.
• 16. toukokuuta 1969 Billy Changin Hebein rannikkoa pitkin lentävä U-2 putosi alas noin 100 meripeninkulmaa Cheju -saaren eteläpuolella. Lentäjä kuoli.

Persianlahden sota

U-2R-tiedustelukuvat kattoivat puolet kaikista tiedustelukuvista ja noin 30 % kokonaistiedustelusta.

• Desert Shield -operaation (Saudi-Arabian puolustaminen) aikana lennettiin 284 lentoa yhteensä 2 726,2 tuntia viiden kuukauden aikana.
• Desert Storm -operaation (hyökkäysvaihe) aikana lennettiin 260 lentoa yhteensä 2 022,5 tuntia kuuden viikona aikana.

Lähteitä

1. Allen Dullesin muistio presidentti Eisenhowerin kansliapäällikkö prikaatikenraali Andrew J. Goodpasterille 18. elokuuta 1960
2. Clarence L."Kelly" Johnson with Maggie Smith, Kelly - More than my share of it all, Smitsonian Institute Press, 1989, ISBN 0-87474-491-1
3. Ben R. Rich, Leo Janos, Skunk Works, Little, Brown & Company, 1994, ISBN 0-316-74300-3
4. SENIOR YEAR / AQUATONE / U-2 / TR-1 Federation of American Scientists
5. The CIA and the U2 Program Central Intelligence Agency - History Staff
6. NASA - Airborne Science Program - ER-2 Aircraft Program NASA