Ero sivun ”Reino Oittinen” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
[katsottu versio][katsottu versio]
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Tureku (keskustelu | muokkaukset)
Rivi 43: Rivi 43:
Muiden tehtäviensä ohella Oittinen toimi 1950–1957 [[Suomen Taideakatemia]]n hallituksen, 1952 alkaen [[Kansallisooppera]]n hallintoneuvoston ja 1957–1965 Suomen [[UNESCO]]-toimikunnan puheenjohtajana. Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen [[kunniatohtori]]ksi hänet vihittiin vuonna 1964<ref>[https://www.jyu.fi/akateemiset-tapahtumat/promootio/kunniat Jyväskylän yliopiston kunniatohtorit]</ref> ja [[Ministeri (arvonimi)|ministerin]] arvonimen hän sai 1971.<ref name="KB" />
Muiden tehtäviensä ohella Oittinen toimi 1950–1957 [[Suomen Taideakatemia]]n hallituksen, 1952 alkaen [[Kansallisooppera]]n hallintoneuvoston ja 1957–1965 Suomen [[UNESCO]]-toimikunnan puheenjohtajana. Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen [[kunniatohtori]]ksi hänet vihittiin vuonna 1964<ref>[https://www.jyu.fi/akateemiset-tapahtumat/promootio/kunniat Jyväskylän yliopiston kunniatohtorit]</ref> ja [[Ministeri (arvonimi)|ministerin]] arvonimen hän sai 1971.<ref name="KB" />


Ensimmäiset peruskoulut aloittivat toimintansa Pohjois-Suomessa vuonna 1972 samoihin aikoihin kuin Oittinen jäi halvauskohtauksen vuoksi<ref name="KB" /> eläkkeelle, ja viimeiset kansa- ja oppikoulut siirtyivät historiaan Helsingissä 1978, jossa hän kuoli samana vuonna.
Ensimmäiset peruskoulut aloittivat toimintansa Pohjois-Suomessa vuonna 1972 samoihin aikoihin kuin Oittinen jäi halvauskohtauksen vuoksi<ref name="KB" /> eläkkeelle, ja viimeiset kansa- ja oppikoulut siirtyivät historiaan Helsingissä 1977, jossa hän kuoli vuotta myöhemmin.


==Oittisen väitetty osuus Pirkkalan monisteessa==
==Oittisen väitetty osuus Pirkkalan monisteessa==

Versio 23. lokakuuta 2021 kello 22.45

Reino Henrik Oittinen
Reino Oittinen.
Reino Oittinen.
Pääministerin sijainen
von Fieandtin hallitus
29.11.1957 – 26.4.1958
Lehdon hallitus
12.6.1964 – 12.9.1964
Paasion I hallitus
27.5.1966 – 22.3.1968
Edeltäjä Johannes Virolainen
Johannes Virolainen
Ahti Karjalainen
Seuraaja Tyyne Leivo-Larsson
Ahti Karjalainen
Johannes Virolainen
Suomen opetusministeri
Edeltäjä Lennart Heljas[2]
Lennart Heljas[3]
Kerttu Saalasti[4]
Armi Hosia[5]
Jussi Saukkonen[6]
Seuraaja Lennart Heljas[7]
Johannes Virolainen[8]
Kustaa Vilkuna[9]
Jussi Saukkonen[6]
Johannes Virolainen[10]
Henkilötiedot
Syntynyt26. heinäkuuta 1912
Helsinki
Kuollut1. maaliskuuta 1978 (65 vuotta)
Helsinki
Puoliso Ellen Adele Valtonen (1935–)
Tiedot
Puolue SDP

Reino Henrik Oittinen (26. heinäkuuta 1912 Helsinki1. maaliskuuta 1978 Helsinki) oli suomalainen sosiaalidemokraattinen poliitikko ja virkamies, joka toimi yli kaksi vuosikymmentä Kouluhallituksen pääjohtajana (1950–1972) ja opetusministerinä viidessä eri hallituksessa. Hänet muistetaan ennen kaikkea Suomen peruskoulun isänä.[11]

Elämän alkuvaiheet

Reino Oittisen isä oli veturinkuljettaja, joka erotettiin sisällissodan jälkeen väliaikaisesti valtionrautateiden palveluksesta. Oittisen kaksi äidinpuoleista tätiä, Iida Vihuri ja Kaisa Hiilelä, olivat SDP:n kansanedustajia ja niinpä oli luonnollista, että hän valitsi sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen. Lahjakkaana Oittinen pääsi opin tielle, kirjoitti ylioppilaaksi Tampereen klassillisesta lyseosta vuonna 1931, opiskeli yhteiskuntatieteitä ja valmistui kolmessa vuodessa erinomaisin arvosanoin. Opiskeluaikoinaan hän vieroksui sekä opiskelijamaailmaa hallitsevaa oikeistolaista AKS:läisyyttä että Akateemista Sosialistiseuraa – jonka sihteerinä hän toimi – vasemmalle kiskovaa "soihtulaisuutta", joka vei mukanaan hänen koulu- ja huonetoverinsa Raoul Palmgrenin. Väitöskirjan teko jäi Oittiselta kesken, kun hän pääsi tiukan vaalin jälkeen vuonna 1934 vain 22-vuotiaana Valkeakosken työväenopiston rehtoriksi. Valkeakoskella hänet valittiin pian myös kauppalanvaltuustoon.[11]

Syyskuussa 1937 Oittinen valittiin Tampereen kaupunginkirjaston johtajaksi kaupunginvaltuuston sosiaalidemokraattisen enemmistön äänin. Porvariston valitettua vaalista maaherralle tämä kumosi vaalituloksen, koska Tampereen kaupunginkirjaston sääntöjen mukaan hakijalta edellytettiin kirjastoalan tuntemusta.[12]

Oittinen siirtyi vuonna 1938 Jyväskylään Työn Voima -lehden päätoimittajaksi, mistä jatkoi vielä samana vuonna Työväen Sivistysliiton (TSL) opintosihteeriksi Väinö Voionmaan kutsumana. Sotavuosina Oittinen vältti asepalveluksen ja kohosi TSL:n pääsihteeriksi 1942. Liiton varapuheenjohtajana hän oli 1947–1965 ja sen jälkeen puheenjohtajana. Sodan jälkeen hän työskenteli Työväen Akatemian johtajana 1945–1950 ja vaikutti myös Voionmaan opiston perustamiseen 1950. SDP:n kasvatustoimikunnan puheenjohtajana Oittinen oli avainhenkilö laadittaessa puolueelle uutta ohjelmaa, jolla 1952 korvattiin liki puoli vuosisataa käytössä ollut Forssan ohjelma. Hän oli pitkään yksi puolueensa keskeisistä ideologeista, mutta vältteli päivänpolitiikkaa ja kieltäytyi puolueriidan aikana puheenjohtajaehdokkuudesta.[11]

Pitkä tie peruskouluun

Oittinen toimi opetusministerinä 1948–1950 Fagerholmin, 1951–1953 Kekkosen, 1957–1958 von Fieandtin, 1963–1964 Lehdon ja 1966–1968 Paasion hallituksissa, joista kolmessa viimeisessä samanaikaisesti pääministerin sijaisena. Hänet kutsuttiin aina, kun opetusministerin salkku osui SDP:lle; von Fieandtin ja Lehdon hallituksissa hän oli ammattiministerinä.

Ollessaan ensi kertaa ministerinä vuonna 1948 K.-A. Fagerholmin sosiaalidemokraattisessa vähemmistöhallituksessa Oittinen joutui puolueensa linjan mukaisesti hylkäämään henkilökohtaisesti kannattamansa ns. Ruudun komitean yhtenäiskouluesityksen, joka oli tarpeettomasti leimaantunut kommunistien hankkeeksi. Noustuaan 17. helmikuuta 1950 Yrjö Ruudun seuraajana kouluhallituksen pääjohtajaksi[13] yhtenäiskoulun toteuttamisesta tuli Oittiselle elämäntehtävä. Ruotsissa siihen siirtyminen alkoi jo samana vuonna, mutta Suomessa saatiin odottaa vielä yli kaksikymmentä vuotta. Oittisen kaksi seuraavaakaan ministerikautta eivät vieneet tavoitetta sanottavasti eteenpäin, sillä poliittinen tahto siihen puuttui yhä. Sen sijaan kehitettiin Kouluhallituksen kouluneuvoksen Alfred Salmelan ajamaa uudistettua kansalaiskoulua, joka jäi kuitenkin lyhytikäiseksi välivaiheeksi.[11]

Kehitys lähti liikkeelle maalaisliittolaisen opetusministeri Johannes Virolaisen asetettua koulujärjestelmän uudistamista pohtineen kouluohjelmakomitean 1950-luvun lopulla. Oittisen johtama riitaisa komitea pusersi 1959 vähemmistönsä kantaa heijastelevan mietinnön, jossa tuettiin yhtenäiskouluun siirtymistä. Vuonna 1961 Oittisen johtama kouluhallitus antoi mietintöä puoltavan lausuman, joka auttoi kääntämään riittävän monen porvaripuolueen poliitikon pään. Eduskunnassa meni marraskuussa 1963 läpi ponsi, jossa vaadittiin hallitusta ryhtymään toimiin yhtenäiskoulun toteuttamiseksi. Opetusministeriksi sopivasti palannut Oittinen asetti uuden peruskoulukomitean, jota jälleen johti itse. Komitean työn valmistuttua hän oli jo opetusministerinä uudessa hallituksessa, ja saattoi keväällä 1967 antaa peruskoulu-uudistusta koskevan lakiesityksen eduskunnalle. Hän joutui arvostelun kohteeksi vastustettuaan pakollista ruotsin opiskelua, joka lisättiin jälkeenpäin esitykseen, eikä häntä siksi huolittu opetusministeriksi enää keväällä 1968 aloittaneeseen Koiviston hallitukseen. Ateistina hän olisi halunnut myös lakkauttaa tunnustuksellisen uskonnonopetuksen, mutta katsoi sen olevan toistaiseksi epärealistinen tavoite.[11]

Oittisen viimeisiä työvuosia haittasi ja eläkkeellejäämistä ennenaikaisti loukkaantuminen auto-onnettomuudessa kesällä 1966.[14] Kouluhallituksen johdossa hänen uransa viimeiseksi vaiheeksi jäi eduskunnan vuonna 1968 hyväksymän peruskoulu-uudistuksen toimeenpano, joka kesti vielä vuosikymmenen. Hän oli mielissään satojen vanhojen yksityisten oppikoulujen ottamisesta valtion ja kuntien haltuun uudistuksen yhteydessä – näissä piireissä olivat olleet peruskoulu-uudistuksen vankimmat vastustajat. Hän oli kannattanut myös elitistisen vanhan Suomen akatemian lakkauttamista, joka myös toteutui vuonna 1969.[11]

Oittisen viimeisinä pääjohtajavuosina koulumaailmankin yli pyyhkäissyt vasemmistolainen opiskelijaradikalismi ja kouludemokratiahankkeet jättivät hänet kylmäksi. Lapualaisaikana miltei koulutoveriensa muiluttamaksi joutunut Oittinen vastusti politiikan tuomista kouluihin[15], muttei voinut pysäyttää ajan virtaa. Vaikka oli ollut ikänsä johdonmukainen marxilainen sosialisti, hän oli henkisesti eri aallonpituudella kuin vallankumousaatteista innostuneet radikaaleimmat nuoret, jotka kohosivat Teiniliiton johtoon. Oittisen seuraaja Erkki Aho suvaitsi heitä enemmän.

Muiden tehtäviensä ohella Oittinen toimi 1950–1957 Suomen Taideakatemian hallituksen, 1952 alkaen Kansallisoopperan hallintoneuvoston ja 1957–1965 Suomen UNESCO-toimikunnan puheenjohtajana. Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen kunniatohtoriksi hänet vihittiin vuonna 1964[16] ja ministerin arvonimen hän sai 1971.[11]

Ensimmäiset peruskoulut aloittivat toimintansa Pohjois-Suomessa vuonna 1972 samoihin aikoihin kuin Oittinen jäi halvauskohtauksen vuoksi[11] eläkkeelle, ja viimeiset kansa- ja oppikoulut siirtyivät historiaan Helsingissä 1977, jossa hän kuoli vuotta myöhemmin.

Oittisen väitetty osuus Pirkkalan monisteessa

Valtiotieteen tohtori, dosentti Jari Leskinen julkaisi vuonna 2016 tutkimuksen Kohti sosialismia!, jonka aiheena oli Pirkkalassa vuosina 1973–1975 toteutettu historian ja yhteiskuntaopin opetuskokeilu ja sen oppimateriaalina käytetty niin kutsuttu Pirkkalan moniste. Kirjassa Leskinen väitti, että Reino Oittinen olisi valinnut opetusministeriön kokeilu- ja tutkimustoimiston päällikkönä toimineen Erkki Ahon toteuttamaan SDP:n sosialistisiiven hanketta, jonka tarkoituksena oli Pirkkalan monisteen kautta muokata koululaisten ajatusmaailmaa sosialismille myönteiseksi. Leskinen antoi ymmärtää, että päämääränä oli Suomen yhteiskuntajärjestelmän kaataminen Oittisen johdolla. Leskisen mukaan vallankumouksen suunnittelu alkoi Rönnebyssä Ruotsissa vuonna 1968 pidetyssä koulutuspoliitikkojen kansainvälisessä kokouksessa, jossa Oittinen ja Aho olisivat keskustelleet sosialistisen opetussuunnitelman tavoitteista. Seura-lehden haastattelussa Erkki Aho kiisti jyrkästi Leskisen väitteet ja piti niitä Oittisen muistoa ja elämäntyötä häpäisevinä. Aho kielsi kuuluneensa koskaan SDP:n sisäpiiriin; hän liittyi puolueeseenkin vasta vuonna 1972. Pirkkalan opetuskokeilun aikana Oittinen oli vakavasti sairaana ja eläkkeellä. Omien sanojensa mukaan Aho ei kertaakaan edes tavannut Oittista tämän toimiessa Paasion hallituksen opetusministerinä. Rönnebyssä pidetyssä koulutuspoliitikkojen tapaamisessa Aho ei ollut lainkaan ollut mukana. Ahon mielestä ei olisi ollut edes Oittisen arvolle sopivaa, että tämä olisi alkanut koulia jotakuta poliittisen perintönsä vaalijaksi.[17]

Lähteet

Kirjallisuus

Viitteet

  1. a b c d e Reino Oittinen Suomen ministerit. Valtioneuvosto.
  2. Pekkalan hallitus Valtioneuvosto. Viitattu 3.7.2011.
  3. Kekkosen II hallitus Valtioneuvosto. Viitattu 3.7.2011.
  4. Sukselaisen I hallitus Valtioneuvosto. Viitattu 3.7.2011.
  5. Karjalaisen I hallitus Valtioneuvosto. Viitattu 3.7.2011.
  6. a b Virolaisen hallitus Valtioneuvosto. Viitattu 3.7.2011.
  7. Kekkosen I hallitus Valtioneuvosto. Viitattu 3.7.2011.
  8. Kekkosen IV hallitus Valtioneuvosto. Viitattu 3.7.2011.
  9. Kuuskoksen hallitus Valtioneuvosto. Viitattu 3.7.2011.
  10. Koiviston I hallitus Valtioneuvosto. Viitattu 3.7.2011.
  11. a b c d e f g h Autio, Veli-Matti: ”Oittinen, Reino Henrik (1912–1978)”, Suomen kansallisbiografia, osa 7, s. 303–307. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-448-7. Teoksen verkkoversio.
  12. Keskinen, Jouni: 1938: Paljon porua patsaista Koskesta voimaa, 1918–1940. Viitattu 31.3.2020.
  13. Simonen, Salama: Mitä Missä Milloin 1951, s. 15. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1950.
  14. Opetusministeri kolarissa. Helsingin Sanomat, 29.8.1966, s. 9.
  15. Kärenlampi, Taistelu kouludemokratiasta, s. 39
  16. Jyväskylän yliopiston kunniatohtorit
  17. Saari, Miia: Dosentti heittäytyi poliitikoksi: Leimasi kirjassaan maanpetoksen valmistelijaksi kouluhallituksen ex-pääjohtajan 6.10.2016. Seura.

Aiheesta muualla

Edeltäjä:
Lennart Heljas
Lennart Heljas
Kerttu Saalasti
Armi Hosia
Jussi Saukkonen
Suomen opetusministeri
1948−1950
1951−1953
1957−1958
1963−1964
1966−1968
Seuraaja:
Lennart Heljas
Johannes Virolainen
Kustaa Vilkuna
Jussi Saukkonen
Johannes Virolainen