Ero sivun ”Joukkotiedotusväline” versioiden välillä
| [katsottu versio] | [katsottu versio] |
→Lähteet: lähde Salovaara-Moring 2004 |
→Joukkotiedotusvälineiden vaikutus: viihdyttäminen, viite |
||
| Rivi 3: | Rivi 3: | ||
== Joukkotiedotusvälineiden vaikutus == |
== Joukkotiedotusvälineiden vaikutus == |
||
Joukkotiedotusvälineitä on käytetty informaation jakamiseen. Laajettuaan joukkotiedotusvälineet ovat ryhtyneet myös viihdyttämään vastaanottajiaan, jolloin on herännyt kysymys joukkotiedotusvälineiden tiedotusluonteesta. [[Alvin Toffler]] jakaa kirjassaan ''[[Third Wave]]'' tiedotuksen agraariin, teolliseen ja jälkiteolliseen. Eurooppalais-yhdysvaltalaisesta näkökulmasta ensimmäinen kattava joukkotiedotus olivat katolilaisen kirkon saarnastuolista luetut kuulutukset, jossa kirkko pystyi säätelemään tiedotuskanavan käyttöä. Toisessa vaiheessa tuli protestanttinen vallankumous, [[kirjapainotaito]] sekä 1700-luvulla [[Sanomalehti|sanomalehdet]], mikä jatkui radiolla ja televisiolla. Jo ennen sähköistä viestintää on merkittävää viestimien osaa, painettua sanaa pääasiassa päivälehdistöä tarkoittaen kutsuttu [[Neljäs valtiomahti|neljänneksi valtiomahdiksi]]. Kolmannessa aallossa joukkotiedottaminen laajenee omaehtoisemmiksi kustanteiksi ja verkottuu. |
Joukkotiedotusvälineitä on käytetty informaation jakamiseen. Laajettuaan joukkotiedotusvälineet ovat ryhtyneet myös [[viihde|viihdyttämään]] vastaanottajiaan, jolloin on herännyt kysymys joukkotiedotusvälineiden tiedotusluonteesta.<ref>{{Kirjaviite| Nimeke = Huvitamme itsemme hengiltä : julkinen keskustelu viihteen valtakaudella| Julkaisija = WSOY| Vuosi =1987| Tekijä = Postman, Neil| Suomentaja =Rekiaro, Ilkka| Luku = | Sivu = | Sivut = | Selite =| Julkaisupaikka = Porvoo, Helsinki, Juva| Tunniste = | Isbn =951-0-14027-9| www = | www-teksti = | Tiedostomuoto =| Viitattu = | Kieli = }}</ref> |
||
[[Alvin Toffler]] jakaa kirjassaan ''[[Third Wave]]'' tiedotuksen agraariin, teolliseen ja jälkiteolliseen. Eurooppalais-yhdysvaltalaisesta näkökulmasta ensimmäinen kattava joukkotiedotus olivat katolilaisen kirkon saarnastuolista luetut kuulutukset, jossa kirkko pystyi säätelemään tiedotuskanavan käyttöä. Toisessa vaiheessa tuli protestanttinen vallankumous, [[kirjapainotaito]] sekä 1700-luvulla [[Sanomalehti|sanomalehdet]], mikä jatkui radiolla ja televisiolla. Jo ennen sähköistä viestintää on merkittävää viestimien osaa, painettua sanaa pääasiassa päivälehdistöä tarkoittaen kutsuttu [[Neljäs valtiomahti|neljänneksi valtiomahdiksi]]. Kolmannessa aallossa joukkotiedottaminen laajenee omaehtoisemmiksi kustanteiksi ja verkottuu. |
|||
Tiedotusvälineitä voidaan käyttää erilaisiin tarkoitusperiin vaikutuskanavana: kaupallisiin tarkoituksiin tai poliittisiin tarkoituksiin mielipidemuokkaajina. Vapaat tiedotusvälineet voivat olla vallanpitäjien ”vartijoita” tuomalla esiin epäkohtia. |
Tiedotusvälineitä voidaan käyttää erilaisiin tarkoitusperiin vaikutuskanavana: kaupallisiin tarkoituksiin tai poliittisiin tarkoituksiin mielipidemuokkaajina. Vapaat tiedotusvälineet voivat olla vallanpitäjien ”vartijoita” tuomalla esiin epäkohtia. |
||
Versio 16. heinäkuuta 2021 kello 10.44
Joukkotiedotusväline tarkoittaa viestintäkanavaa tai laitetta, jolla voidaan viestiä suurille joukoille toistuvasti. Sanalla tarkoitetaan teknisten laitteiden ja järjestelmien lisäksi myös organisaatioita, jotka harjoittavat joukkoviestintää. Joukkotiedotusvälineitä ovat lehdistö, elokuva, radio, televisio ja internet.
Joukkotiedotusvälineiden vaikutus
Joukkotiedotusvälineitä on käytetty informaation jakamiseen. Laajettuaan joukkotiedotusvälineet ovat ryhtyneet myös viihdyttämään vastaanottajiaan, jolloin on herännyt kysymys joukkotiedotusvälineiden tiedotusluonteesta.[1]
Alvin Toffler jakaa kirjassaan Third Wave tiedotuksen agraariin, teolliseen ja jälkiteolliseen. Eurooppalais-yhdysvaltalaisesta näkökulmasta ensimmäinen kattava joukkotiedotus olivat katolilaisen kirkon saarnastuolista luetut kuulutukset, jossa kirkko pystyi säätelemään tiedotuskanavan käyttöä. Toisessa vaiheessa tuli protestanttinen vallankumous, kirjapainotaito sekä 1700-luvulla sanomalehdet, mikä jatkui radiolla ja televisiolla. Jo ennen sähköistä viestintää on merkittävää viestimien osaa, painettua sanaa pääasiassa päivälehdistöä tarkoittaen kutsuttu neljänneksi valtiomahdiksi. Kolmannessa aallossa joukkotiedottaminen laajenee omaehtoisemmiksi kustanteiksi ja verkottuu.
Tiedotusvälineitä voidaan käyttää erilaisiin tarkoitusperiin vaikutuskanavana: kaupallisiin tarkoituksiin tai poliittisiin tarkoituksiin mielipidemuokkaajina. Vapaat tiedotusvälineet voivat olla vallanpitäjien ”vartijoita” tuomalla esiin epäkohtia.
Massatiedotusvälineillä on myös kulttuurisia vaikutuksia. Kaikkialle yhtenäisenä levitettävä kaupallinen tiedotus ja viihde on nähty usein kulttuurien monimuotoisuutta uhkaavana tekijänä.
Joukkotiedotusvälineet Suomessa
Suomessa huomattava osa merkittävistä tiedotusvälineistä kuuluu suurille viestintäalan yhtymille Sanomalle tai Alma Medialle. Toinen merkittävä taho on Yleisradio. Kolmantena vaikuttavana tekijänä ovat maakuntalehdet. Maakuntalehtien kansainvälisten uutisten uutisvalikoimaan vaikuttaa merkittävästi STT, jonka suurin lehtiomistaja on Sanoma, joka kustantaa muun muassa Helsingin Sanomat -päivälehteä. Näin ollen kansainvälisten uutisten osalta lehdistön Reutersilta tuleva uutisvirta on STT:n toimittamaa. Sen sijaan kotimaisissa aiheissa voi olla erilaisia painotuksia.
Kaupallisesti vähälevikkisiä aatteellisia lehtiä tuetaan parlamentaarisella lehdistötuella, mikä tukee muun muassa eduskuntapuolueiden pää-äänenkannattajajien kustantamista.
Joukkotiedotusvälineiden ja valtiovallan välistä vuorovaikutteista suhdetta kuvaa se, että monet kansanedustajat ja ministerit ovat ammatiltaan toimittajia. Kaikkiaan noin 15% kansanedustajista on toiminut jollain lailla toimittajina.
Merkittäviä suomalaisia poliittisia toimittajia ovat puoluelehtien päätoimittajat, Yleisradion poliittiset toimittajat sekä poliittisia asioita käsittelevät ajankohtaisohjelmien toimittajat, suurimpien päivälehtien pääkirjoittajat sekä vakiokolumnistit. Poliittisia toimittajia toimii myös ministereiden erityisavustajina eli poliittisina sihteereinä.
Lähteet
- Mörä, Tuomo, Salovaara-Moring, Inka & Valtonen, Sanna (toim.): Mediatutkimuksen vaeltava teoria. Gaudeamus, 2004. ISBN 951-662-897-4.
- Kontio, Matti: Neljäs valtiomahti : suurvaltain sanomalehdistön nousu poliittiseksi valtatekijäksi. Helsinki: WSOY, 1956.
- Salovaara-Moring, Inka: Media geographies : regional newspaper discourses in Finland in the 1990s. Väitöskirja : Helsingin yliopisto. University of Helsinki, 2004. ISBN 952-10-1618-3. (englanniksi)
Viitteet
- ↑ Postman, Neil: Huvitamme itsemme hengiltä : julkinen keskustelu viihteen valtakaudella. Suomentanut Rekiaro, Ilkka. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY, 1987. ISBN 951-0-14027-9.