Ero sivun ”Aimo Aaltonen” versioiden välillä
| [katsottu versio] | [katsottu versio] |
p wl |
korjataan asenteellisuutta |
||
| Rivi 5: | Rivi 5: | ||
Aimo Aaltonen oli ammatiltaan [[kirvesmies]], kuten isänsäkin.<ref name="Kb" /> 1920-luvulla hän elätti itsensä Paraisten seudulla työskentelemällä lisäksi muurarina, tehtaissa ja maatiloilla. Nuori kommunisti siirtyi vuonna 1930 kansakoulupohjalta [[Lännen vähemmistökansallisuuksien yliopisto]]on [[Pietari (kaupunki)|Leningrad]]iin, jossa hän opiskeli kaksi ja puoli vuotta. Jo ensimmäisenä opiskeluvuotenaan Aaltonen sai Neuvostoliiton kommunistisen puolueen jäsenkirjan. Tammikuussa 1933 hän tuli Suomeen organisoimaan maanalaista toimintaa mutta palasi syksyllä Neuvostoliittoon, jossa jatkoi vielä vuoden [[Moskova]]n [[Lenin-koulu]]ssa. Samalle kurssille osallistuivat muun muassa [[Ville Pessi]], [[Martti Malmberg]], Antti A. Timonen ja Hemming Lindholm. Aaltonen palasi Suomeen organisoimaan SKP:n sotilaslinjan työtä.<ref name="Kb" /> |
Aimo Aaltonen oli ammatiltaan [[kirvesmies]], kuten isänsäkin.<ref name="Kb" /> 1920-luvulla hän elätti itsensä Paraisten seudulla työskentelemällä lisäksi muurarina, tehtaissa ja maatiloilla. Nuori kommunisti siirtyi vuonna 1930 kansakoulupohjalta [[Lännen vähemmistökansallisuuksien yliopisto]]on [[Pietari (kaupunki)|Leningrad]]iin, jossa hän opiskeli kaksi ja puoli vuotta. Jo ensimmäisenä opiskeluvuotenaan Aaltonen sai Neuvostoliiton kommunistisen puolueen jäsenkirjan. Tammikuussa 1933 hän tuli Suomeen organisoimaan maanalaista toimintaa mutta palasi syksyllä Neuvostoliittoon, jossa jatkoi vielä vuoden [[Moskova]]n [[Lenin-koulu]]ssa. Samalle kurssille osallistuivat muun muassa [[Ville Pessi]], [[Martti Malmberg]], Antti A. Timonen ja Hemming Lindholm. Aaltonen palasi Suomeen organisoimaan SKP:n sotilaslinjan työtä.<ref name="Kb" /> |
||
Suomeen paluu ei sujunut hyvin, sillä Aaltonen pidätettiin pian. |
Suomeen paluu ei sujunut hyvin, sillä Aaltonen pidätettiin pian. Toisaalta Neuvostoliitossa hänet olisi [[Stalinin vainot|likvidoitu]] muiden sinne jääneiden suomalaisten mukana.<ref>Veli-Pekka Leppänen, [http://biografiasampo.fi/henkilo/p2260 Aimo Aaltonen,] Biografiasampo, viitattu 28.5.2021</ref> Vuodet 1935–1944 hän oli vankilassa ja [[turvasäilö]]ssä poliittisista syistä. [[Arvo Tuominen|Poika Tuominen]] sanoi viimeiseksi jääneessä haastattelussaan, että Aaltonen vapautettiin viimeisenä.{{Lähde}} |
||
== Sotien jälkeen SKP:n ja Valpon johtoon == |
== Sotien jälkeen SKP:n ja Valpon johtoon == |
||
Versio 28. toukokuuta 2021 kello 10.15
| Aimo Aaltonen | |
|---|---|
 Aimo Aaltonen vuonna 1966. |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 10. joulukuuta 1906 Parainen |
| Kuollut | 21. syyskuuta 1987 Helsinki |
| Poliitikko | |
| Puolue | SKP |
| Asema |
SKP:n puheenjohtaja (1944–1945, 1948–1966), kansanedustaja (1945–1962) |
Aimo Anshelm Aaltonen (10. joulukuuta 1906 Parainen – 21. syyskuuta 1987 Helsinki) oli Suomen kommunistisen puolueen (SKP) pitkäaikainen puheenjohtaja (1944–1945, 1948–1966) ja Suomen kansan demokraattisen liiton (SKDL) kansanedustaja (1945–1962).[1]
Nuoruus, opiskelu ja vankila-aika
Aimo Aaltonen oli ammatiltaan kirvesmies, kuten isänsäkin.[1] 1920-luvulla hän elätti itsensä Paraisten seudulla työskentelemällä lisäksi muurarina, tehtaissa ja maatiloilla. Nuori kommunisti siirtyi vuonna 1930 kansakoulupohjalta Lännen vähemmistökansallisuuksien yliopistoon Leningradiin, jossa hän opiskeli kaksi ja puoli vuotta. Jo ensimmäisenä opiskeluvuotenaan Aaltonen sai Neuvostoliiton kommunistisen puolueen jäsenkirjan. Tammikuussa 1933 hän tuli Suomeen organisoimaan maanalaista toimintaa mutta palasi syksyllä Neuvostoliittoon, jossa jatkoi vielä vuoden Moskovan Lenin-koulussa. Samalle kurssille osallistuivat muun muassa Ville Pessi, Martti Malmberg, Antti A. Timonen ja Hemming Lindholm. Aaltonen palasi Suomeen organisoimaan SKP:n sotilaslinjan työtä.[1]
Suomeen paluu ei sujunut hyvin, sillä Aaltonen pidätettiin pian. Toisaalta Neuvostoliitossa hänet olisi likvidoitu muiden sinne jääneiden suomalaisten mukana.[2] Vuodet 1935–1944 hän oli vankilassa ja turvasäilössä poliittisista syistä. Poika Tuominen sanoi viimeiseksi jääneessä haastattelussaan, että Aaltonen vapautettiin viimeisenä.lähde?
Sotien jälkeen SKP:n ja Valpon johtoon
Jatkosodan päätyttyä Aaltonen vapautui, ja hänet valittiin laillistetun SKP:n puheenjohtajaksi ja sen äänenkannattaja Kommunistin päätoimittajaksi. Hän siirtyi kuitenkin jo seuraavana vuonna Valtiollisen poliisin (Valpo) apulaispäälliköksi. ”Punaisen Valpon” päällikkönä toimi lakitieteen tohtori Otto Brusiin, mutta Aaltonen oli sen todellinen "vahva mies". Aaltosen johdolla Valpo kohdisti tarkkailunsa porvareihin ja oikeistososialidemokraatteihin, joiden piirissä Valposta tuli yhtä vihattu kuin ”valkoinen Valpo” ja sen edeltäjä Etsivä keskuspoliisi olivat olleet kommunistien keskuudessa. Esimiehensä, sisäministeri Yrjö Leinon kanssa Aaltonen tuli kuitenkin toimeen melko huonosti.[3] Hänet valittiin myös eduskuntaan Turun eteläisestä vaalipiiristä 1945. Sisäasiainministeriön valvontaosaston päällikkönä Aaltonen toimi vuoden (1947–1948) ennen paluutaan SKP:n puheenjohtajaksi. Aaltonen avioitui vuonna 1946 Vieno Ristellin kanssa.[4]
Aaltonen joutui lähtemään Valpon apulaispäällikön paikalta vuonna 1947. Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Arvo Salminen oli jo syksyllä 1945 tehnyt eduskuntakyselyn Valpon pidättämien henkilöiden saamasta kohtelusta. Toisaalta valvontakomissio oli ilmaissut tyytymättömyytensä Valpon kömpelöihin menettelytapoihin ja toiminnan tehottomuuteen. Joukko oikeistolaisia ylioppilaita oli vappuna 1946 muun muassa häirinnyt työväen vappujuhlia ja heittänyt suuren kiven valvontakomission päämajan Hotelli Tornin seinään, minkä vuoksi valvontakomissio arvosteli Valpoa sille kuuluvien tehtävien laiminlyönnistä ja vaati siltä kovempia otteita neuvostovastaisen propagandan tukahduttamiseksi.[5]
Aaltonen valittiin presidentin valitsijamieheksi vaaleissa 1956, jolloin Urho Kekkonen valittiin presidentiksi kahden äänen enemmistöllä. Kansandemokraattien hylättyä toisella kierroksella oman ehdokkaansa Aaltonen joutui valitsemaan kahden vihamiehensä välillä ja totesi Kekkosen kannaltaan paremmaksi vaihtoehdoksi.[6]
Tunnettua on, että hän kantoi kaunaa SDP:n Karl-August Fagerholmia kohtaan, mikä käy selkeästi ilmi hänen säilyneistä puheistaan ja lehtikirjoituksistaan.
Syrjäyttäminen ja myöhemmät vaiheet
SKP:n 14. edustajakokouksessa Turussa kesällä 1966 Aaltonen työnnettiin syrjään puheenjohtajan paikalta, minkä tämä koki kovana henkilökohtaisena loukkauksena; hän poistui SKP:n puoluetoimistosta hyvästiä sanomatta ja ovet paukkuen.[7] Aaltosen syrjäyttämistä on kuvattu myöhemmin kommunistien keskuudessa SKP:n linjan muuttumisen ja hajaannuksen merkiksi, puolue jakautui kahteen ryhmään: eurokommunisteihin ja marxisti-leninisteihin.[8]
Vuoden 1970 SKP:n 15. edustajakokouksessa yritettiin paikata hajaannusta eurokommunististen "uudistajien" ja perinteisten marxisti-leninistien välillä. Marxisti-Leninistinen "oppositio" piti yhä kiinni asemistaan Aaltosen syrjäyttämisestä huolimatta. Aaltosesta tuli SKP:n opposition alkuajan kärkihahmo, joka kuuluisassa puheessaan näki puolueen lippuun ”pesiytyneen luteita”. Hän jatkoi opposition nuoremman johdon taustavaikuttajana vielä pitkään 1970-luvulla.[9] Seuraajaansa Aarne Saarista Aaltonen luonnehti ”kompromissimaakariksi”.
Aaltonen kuoli vuonna 1987. Hänet siunattiin Helsingissä vain lähimpien läsnä ollessa ja uurna laskettiin Malmin hautausmaalla olevaan SKP-johdon yhteishautaan kaikessa hiljaisuudessa.
Aimo Aaltosen nuorempi veli Antti Aaltonen toimi SKP:n ylimpänä taloudenhoitajana 1944–1966 eli Aimon koko puheenjohtajakauden ajan. Aimo Aaltosen vaimo Vieno Aaltonen puolestaan kuului SKP:n Helsingin piirijärjestön piirikomiteaan vuoteen 1965 saakka.[10]
Ajattelu ja luonne
Aaltonen kannatti dogmaattisesti tulkittua marxismi-leninismiä, jonka asemaa ei tullut horjuttaa millään tavalla. Tältä pohjalta vannoutunut internationalisti uskaltautui kuitenkin joskus jopa arvostelemaan neuvostoliittolaisten tovereiden ”suorastaan järjettömiä vaatimuksia”.[9] Vuoteen 1953 asti Aaltosen työhuoneen sisustukseen kuului Lavrenti Berijan muotokuva. Hruštšovin vuoden 1956 Stalin-puheen merkitystä Aaltonen väheksyi[11] ja sanoi etteivät Stalinin kriitikot arvostele hänen merkitystään objektiivisesti. Aaltonen vetosi, että Stalin toimi oman aikakautensa vaatimilla metodeilla ja virheistä huolimatta Stalinin johdolla oli luotu vahva kommunistinen liike.[12]
Aaltosen luonnetta on kuvailtu epäluuloiseksi. Hän oli kuitenkin suosittu SKP:n Turun peruskaaderiston keskuudessa ja osasi olla myös seurallinen pienemmässä porukassa.[9]
Lähteet
- ↑ a b c Leppänen, Veli-Pekka: Aaltonen, Aimo (1906–1987). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 4.5.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 23.12.2015.
- ↑ Veli-Pekka Leppänen, Aimo Aaltonen, Biografiasampo, viitattu 28.5.2021
- ↑ Veikko Huttunen: Kansakunnan historia 7: täysi-ikäinen kansakunta, s. 265. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1974. ISBN 951-0-06296-0.
- ↑ Aimo Aaltonen. Eduskunta. Viitattu 7.10.2016.
- ↑ Huttunen 1974, s. 269.
- ↑ Aaltosen päiväkirjat maaliskuu 1956. Kansan Arkisto.
- ↑ Huttunen 1974, s. 482.
- ↑ Urho Jokinen: Taistelu SKP:n päälinjasta, s. 25, 34, 46. Kirjapaino Kursiivi, 1985.
- ↑ a b c Leppänen, Veli-Pekka: Kivääri vai äänestyslippu, s. 150, 152. Edita 1999.
- ↑ Leppänen 1999, s. 169, 406.
- ↑ Leppänen 1999, s. 390.
- ↑ Bengt Matti: Finlands kommunistiska parti, s. 13. Utrikespolitiska institutet i Stockholm, 1965.
Aiheesta muualla
- Aimo Aaltonen Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
| Edeltäjä: Jukka Lehtosaari (vuoteen 1938) Aaro Uusitalo |
SKP:n puheenjohtaja 1944–1945 1948–1966 |
Seuraaja: Aaro Uusitalo Aarne Saarinen |
|
