Intian muslimivalloitus

Nykyisin Pakistaniin kuluva Sindh oli ismaeliittien ensimmäinen valloitus Intiassa vuoden 711 tienoilla.

Intian muslimivalloitus alkoi toden teolla pohjoisessa Intiassa 1100-luvun lopulla turkmeenien hyökkäyksen myötä. Heidän sotilaallinen ylivoimansa johtui ratsuväestä ja jousiampujista, joita vastustajilla ei ollut. Pohjois-Intiaan syntyi islamilainen Delhin sulttaanikunta, joka 1300-luvulla ulottui jo melkein koko niemimaalle. Toisen islamiin kääntyneen paimentolaiskansan eli mongolien hyökkäys tuhosi Delhin sulttaanikunnan 1500-luvulla. Tällä kertaa hyökkääjän ylivoiman syynä olivat tykistö ja muut tuliaseet. Viimeisen suuren mogulikeisarin aikana 1700-luvun alussa melkein koko Intian niemimaa oli islamilaisen herruuden alla. Pian sen jälkeen mongolivalta mureni ruhtinaskunniksi, islamilaisten sulttaanien alueet kutistuivat ja etenkin brittiläinen kauppakomppania alkoi laajentaa vaikutustaan. Vuonna 1858 kuningatar Viktoriasta tuli koko Intian keisarinna.

Islamiin kääntyneet paimentolaisheimot olivat hyökänneet Intiaan saaliin toivossa, eivät niinkään uskonnollisista syistä. Hyökkääjät perustivat varuskuntakaupunkeja ja alistivat valloitetun väestön riiston ja väkivallan kohteiksi. Hindut ja buddhalaiset saivat kuitenkin enimmäkseen jatkaa uskontojensa harjoittamista. Hyökkääjien myötä niemimaalle levisi persialais-turkkilainen kulttuuri, joka yhdistyi intialaiseen perustaan. Intian muslimivaltiot vetivät puoleensa 1200-luvulla persialaisia oppineita, jotka pakenivat omasta maastaan mongolivalloituksen alta. Kulttuurien yhdistelmä kukoisti etenkin 1500-luvulla. Intialaisen kastiyhteiskunnan alimpia kerroksia veti puoleensa islamilaisten valloittajien kasteista vapaa "tasa-arvoisuus". Etenkin yhteiskunnan alimpien kerrosten kastittomia kääntyi islamiin, sillä näin heille avautui väyliä nousta jopa yhteiskunnan huipulle. Intiaan kehittyi oman tyyppisensä islam, jossa suufilaisuus sai vahvaan otteen. Eri uskontojen rinnakkaisuus tuotti myös välimuotoja. Suufilaiset fakiirit muuttuivat esikuviksi hinduille, ja 1500-luvulla kehittynyt sikhiläisyys yhdisteli islamia ja hindulaisuutta.

Intian niemimaan pohjoisosat elivät eteläosia pidempään muslimivaltioiden aikaa, minkä takia islamiin kääntyneitä oli siellä enemmän kuin etelässä. Silti pohjoisessakin hindulaiset vaikutukset säilyivät voimakkaina. Kun Intia itsenäistyi 1900-luvulla, muslimienemmistöiset Pakistan ja Bangladesh irtautuivat hinduenemmistöisestä maasta. Nykyään Intiassa elää maailman suurin muslimivähemmistö, lähes 200 miljoonaa ihmistä, jotka ovat silti vain 15  % koko väestöstä.

Sindh ja abbasidien kauppayhteydet 700-luvulla

Arabien varhaisimmista vaiheista Intiassa on tietoa vain vähän, ja sekin on peräisin myöhäisistä lähteistä. Vuoden 711 jälkeen ismaeliitit olivat kuitenkin nykyiseen Pakistaniin kuuluvassa Sindhissä. Abbasidien tultua Lähi-idässä valtaan vuonna 750 yhteydet Intiaan ("Hind") alkoivat meriteitse Persianlahden kautta. Kauppiaitten ja merimiesten avulla intialaiset kulttuurivaikutteet levisivät abbasidikalifaattiin. Bagdadissa alettiin kääntää arabiaksi intialaisia teoksia, ja muslimit tutustuivat intialaiseen matematiikkaan, fysiikkaan ja lääketieteeseen. Näin levinneisiin keksintöihin kuului etenkin matemaattinen paikkamerkintä ja luvun nolla käyttö laskutoimituksissa.

Ghaznavidit (977–1173)

Ghaznavidien valtakunta 977 - 1173

Pääartikkeli: Ghaznavidit

Turkmenialaisiin heimoihin kuuluneet, sunnalaiseen islamiin kääntyneet ghaznavidit valtasivat 900-luvun lopulla nykyisessä Afganistanissa sijaitsevia laajoja alueita ja perustivat vuonna 1017 pääkaupunkinsa Lahoreen. Heidän valtansa rajoittui Indus-virtaan, mutta heimot tekivät ryöstöretkiä senkin yli. Persialaistuneet ghaznavidit hallitsivat suuria alueita nykyisen Afganistanin, Iranin, Uzbekistanin, Turkmenistanin, Pakistanin ja Intian alueella 1000-luvulla. Dynastian perustajana pidetään Sebük Teginiä ja sen kuuluisin hallitsija oli Mahmud Ghaznilainen.

Afganistanilaisessa historiankirjoituksessa ghazvanidit esitetään joskus Afganistanin esimuotona. Termi afgaani on peräisin heidän valtakaudeltaan ja lienee viitannut nykyisten paštujen esi-isiin. He jättivät jälkeensä useita monumentaalirakennuksia etenkin pääkaupunkiinsa Ghazniin. Ghazvanidien hallitsemat kaupungit Intiassa saivat persialaisen Heratin, Balkhin ja Nišapurin kaltaisen ilmeen. Ghazvanidien valtakunnassa toimi useita oppineita ja runoilijoita, jotka kiersivät itäistä islamilaista maailmaa mesenaatteja etsien. Kuuluisin Ghaznissa vaikuttanut runoilija oli Ferdousi, joka tunnetaan Persian historiaa myyttisesti esittelevästä teoksestaan Šahname eli Kuninkaiden kirja. Ghazvanidihallitsijat kutsuivat itseään sulttaaneiksi. Termi yleistyi ensin islamilaisen maailman itäosissa, ja levisi lopulta koko islamilaiseen maailmaan. Ghaznavidit menettivät lopulta valta-asemansa seldžukeille. Lopullisesti heidät tuhosi dynastian entisten vasallien joukosta kohonnut ghuridien suku.

Ghuridit (1173–1206)

Pääartikkeli: Ghuridit

Ghuridien islamilainen dynastia laajimmillaan n. 1200.

Vuonna 1173 ghaznavidien entiset vasallit kukistivat isäntänsä ja perustivat ghuridien lyhytikäisen dynastian. Ghuridien valloitukset merkitsivät islamin leviämistä Pohjois-Intiaan. Turkmeenit tunkeutuivat syvälle Intiaan ja valloittivat Delhin vuonna 1197 ja Benaresin vuonna 1202. Intialaiset ruhtinaat olivat taistelussa jatkuvasti alakynnessä, koska heillä ei ollut ratsuväkeä eikä jousimiehiä. Valloittajina menestyneet paimentolaisheimot olivat barbaarisia ja saalista janoavia raakalaisia, joille islamin levittäminen ei suinkaan ollut sotien varsinainen motiivi. Intiassa he kohtasivat vanhan kulttuurin ja tulkitsivat sen epäjumalien palveluksi. Hindulaisuus oli islamille uusi uskonto eikä kuulunut sen tuntemiin "kirjauskontoihin". Turkmeenit tappoivat, ryöstivät ja orjuuttivat intialaisia, mutta näyttivät suhtautuneen avoimesti hindulaisuuteen, jonka harjoittaminen sai jatkua. Alkoi jopa vaikuttaa siltä, että intialaiset saattaisivat ajan myötä integroida islamin osaksi hindulaisuutta.

Delhin sulttaanikunta (1206–1526)

Delhin sulttaanikunnan vaiheita vuosina 1206–1526

Mamelukkidynastia 1206 - 1290

Pääartikkeli: Delhin sulttaanikunta

Nimitys "Delhin sulttaanikunta" tarkoittaa niitä viittä islaminuskoista dynastiaa, jotka hallitsivat Pohjois-Intiassa yleensä Delhi pääkaupunkinaan vuosina 1206–1526. Niitä olivat

• mamelukkien orjadynastia (1206–1290),
• Khalji-dynastia (1290–1320),
• Tughluq-dynastia (1320–1413),
• Sayyid-dynastia (1414–1451), ja
• Lodi-dynastia (1451–1526).

Mamelukit (1206–1290)

Tughluq-dynastia ja sen laajeneminen vuoteen 1330 asti.

Mamelukkidynastian perustaja oli Qutb al-Din Aibak (1150–1210), joka oli aloittanut uransa turkkilaisena orjasotilaana ja edennyt Ghuridien sulttaanin Muhammad Ghurilaisen sotajoukkojen päälliköksi. Delhin valtauksen jälkeen 1197 Aibak oli nimitetty ghuridien Pohjois-Intian alueiden kuvernööriksi. Kun sulttaani murhattiin 1206, Aibak julisti alueensa itsenäiseksi. Sen valta keskittyi varuskuntakaupunkeihin ja talous verotukseen ja ryöstösaaliin kokoamiseen. Hallinto nojautui alempiin yhteiskuntaluokkiin ja orjiin, joita käytettiin korkeissakin asemissa hallinnossa ja armeijassa. Poliittisesti mamelukkivalta oli silti epävakaata, ja sulttaani vaihtui tyypillisesti hallitsijamurhien kautta.

Orjadynastia merkitsi loppua uskontojen lähentymiskehitykselle. Sulttaanikunnassa alkoi voimistua intialainen islam, mutta hindulaisuus ei kadonnut sen rinnalta. Islamilainen "tasa-arvoisuus" miellytti etenkin intialaisen kastiyhteiskunnan alimpia kerroksia, joissa kääntyminen muslimiksi yleistyi. Suufilaisuus nousi Intiassa erityisen suosituksi, ja siihen Intiassa kuulunut ankara askeesi herätti myös hinduissa kunnioitusta. Askeettia merkitsevästä arabian sanasta fakiiri tuli melkein suufin symboli ja sitä alettiin käyttää myös hinduista. Intialaisiin kaupunkeihin rakennettiin moskeijoita ja perustettiin qadi -oikeusistuimia sekä madrasoja ja koraanikouluja, ja islamista alkoi kasvaa merkittävä vähemmistöuskonto. Mongolivaltakunnan nousu Aasiassa uhkasi myös Intiaa, mutta sen pahin hyökkäys suuntautui lopulta Persiaan, josta Delhin sulttaanikuntaan pakeni suuri joukko oppineita muslimeita.

Myöhemmät dynastiat

Khalji-dynastian aikana Delhin sulttaanikunta laajeni Intian kaikkiin osiin. Se johti hindujen sortamiseen, mutta toisaalta nämä saivat harjoittaa uskontoaan ja islamiin kääntyneille avautui virkauria. Islamilainen mongolivalloittaja Timur Lenk kuitenkin hävitti sulttaanikuntaa vuonna 1398. Tällöin syntyi useita pieniä sulttaanikuntia, joiden kulttuuri oli persialais-turkkilais-intialaista. Tughlug -dynastian aikana 1320–1413 sulttaanikunta aluksi kasvoi suurimpaan mittaansa, mutta luhistui sitten Delhin ympäristöön. 1400-luvun lopulla Lodi-dynastia (1451–1526) nosti Delhin uudelleen Pohjois-Intian hallitsevaksi voimaksi. Dynastian loppuaikoina kehittyi hindulaisuutta ja islamia yhdistelevä uskonto sikhiläisyys. Nykyään sillä on noin 25 miljoonaa kannattajaa, ja se on viidenneksi suurin uskonto maailmassa.

Delhin sulttaanikunnan hävitti lopullisesti suurmogulien valtakunnan perustaja Babur vuonna 1526.

Suurmogulien valtakunta (1526–1858)

Suurmogulien valtakunta laajimmillaan 1700-luvulla. Sana moguli merkitsee mongolia, mikä on sanan persialainen muoto. Mogulit olivat islaminuskoisia, mutta valtakunnan asukkaista suurin osa oli hinduja.

Pääartikkeli: Suurmogulien valtakunta

Suurmogulien valtakunta oli laajimmillaan suurinta osaa Intiasta sekä osia Afganistanista ja Persiasta hallinnut turkkilais-mongolialainen valtakunta, joka oli olemassa vuosina 1526–1858. Valtakunnan perusti islaminuskoinen Babur vuonna 1526 lyömällä Delhin sulttaanikunnan viimeisen hallitsijan Ibrahim Lodin. Babur oli menettänyt valtataistelussa asemansa timuridien valtakunnassa, jonka ydinalueena oli Persia. Hän pakeni Kabuliin ja onnistui vuonna 1526 valloittamaan vähäisillä joukoillaan Delhin. Baburia auttoivat sotilaalliset uutuudet eli tuliaseet ja tykistö, joita Delhin sulttaaneilla ei vielä ollut. Näin hänestä tuli varhaisen ruutivaltion perustaja. Baburin pojanpoika Akbar (1556–1605) oli mogulidynastian menestynein hallitsija, jonka valtakunta lopulta vastasi kooltaan Eurooppaa. Hänet tunnettiin julmuudestaan, joka ilmeni vihollisten massamurhina. Samalla hän oli uskonnollisesti suvaitsevainen ja salli muiden uskontojen harjoittamisen islamin rinnalla. Akbar suosi myös tieteitä, vaikka oli itse lukutaidoton, ja hänen aikanaan intialainen miniatyyrimaalaus saavutti huippunsa. Sitä edisti persialaisten maalareiden pako šiialaisesta Persiasta. Mongolivallan perustaminen merkitsi lähes kaksisataa vuotta kestäneen vakauden aikaa. Turkkilais-intialais-persialainen kulttuuri kehittyi mongolien muslimivaltiossa, joka salli myös hindujen harjoittaa uskontoaan. Mongolihallitsija Shah Jahan rakennutti vuosina 1630–1653 kuuluisan Taj Mahalin mausoleumin.

Vuoteen 1700 mennessä mongolivalta ulottui jo melkein koko niemimaalle. Viimeinen merkittävä hallitsija oli Aurangzeb (1658–1707), joka alkoi vainota hinduja ja sortaa sikhejä; nämä alkoivat kehittää sotilaallista vastakulttuuriaan vainon takia. Hänen jälkeensä valtakunta hajosi useisiin autonomisiin ruhtinaskuntiin. Suurmogulien valta rajoittui lopulta Delhiin, missä englantilaiset tekivät siitä lopun vuonna 1858 vaikka jo 1803 mogulit oli alennettu marionettihallitsijoiksi. Portugalilaiset olivat jo 1500-luvulla vallanneet Goan ja 1600-luvulla myös englantilaiset rantautuivat Intiaan. Vuonna 1857 kuningatar Viktoriasta tuli Intian keisari.

Nykyaika

Muslimien prosenttiosuus väestöstä Intian osavaltioissa vuonna 2018. Kartasta puuttuvat pohjoisen muslimienemmistöiset valtiot Pakistan ja Bangladesh.

Intiassa elää nykyään maailman toiseksi suurin muslimiväestö, 172 miljoonaa vuonna 2016. Lukumäärä on silti vain 15% Intian koko väkiluvusta. Intian muslimit muodostavat maailman suurimman ei-islamilaisessa maassa asuvan muslimivähemmistön.

Lähteet

• Ohlig, Karl-Heinz: Weltreligion Islam. Eine Einführung. Mathias Grünewald Verlag, 2000. ISBN 3-7867-2273-0. (saksaksi)
• Kumar, Sunil: Delhi sultanate. Teoksessa; Böwering, Gerhard (toim.) The Princeton Encyclopedia of Islamic Political Thought, s. 127–128. Princeton University Press, 2013.