Länkipohjan taistelu

Länkipohjan taistelu
Osa Suomen sisällissotaa
Valkoisten ratsumies palaneen talon raunioilla taistelun jälkeisenä aamuna.
Päivämäärä: 16. maaliskuuta 1918 Paikka: Länkipohja, Längelmäki Lopputulos: valkoisten voitto
Osapuolet
valkoiset	punaiset
Komentajat
K. F. Wilkman Torsten Aminoff Oskar Wilkman Aarne Heikinheimo Matti Laurila †	Eino Siukola Vihtori Hurri Leander Ikonen †
Vahvuudet
2 500	n. 1 000
Tappiot
37 kaatunutta 115 haavoittunutta	n. 60 kaatunutta ainakin 70–100 teloitettua

Länkipohjan taistelu oli Längelmäen pitäjään kuuluneessa Länkipohjan kylässä 16. maaliskuuta 1918 käyty Suomen sisällissodan taistelu. Se oli osa vuorokautta aikaisemmin käynnistynyttä valkoisten suurhyökkäystä, jonka tavoitteena oli Tampereen valtaaminen. Taistelu muistetetaan erityisesti niin sanotusta Länkipohjan verilöylystä, kun valkoiset teloittivat ainakin 70–100 antautunutta punakaartilaista.

Ratkaisevat yhteenotot käytiin noin kilometrin päässä kylästä, jonne punaiset olivat linnoittautuneet puolustusasemiin pohjoiseen johtavan maantien varrelle. Muutaman tunnin kiivaan taistelun jälkeen valkoiset saivat vallattua asemat, jonka jälkeen he pääsivät vapaasti etenemään punaisten hylkäämään Länkipohjaan. Lisäksi taisteluja käytiin pari kilometriä kylän länsipuolella sijaitsevassa Vilkkilässä.

Länkipohjan taistelu oli sisällissodan siihenastisista taisteluista ankarin. Siitä muodostui lopulta yksi koko sodan käännekohdista, sillä taistelu avasi valkoisille tien punaisten Vilppulan rintaman selustaan Orivedelle, jonka jälkeen punaisten koko pohjoinen rintama joutui sekasortoon ja valkoiset pääsivät nopeasti etenemään aivan Tampereen ympäristöön. Länkipohjassa saavutettu voitto oli valkoisille merkittävä paitsi sotilaallisesti, myös moraalisesti, kun he saivat murrettua ”Tampereen lukkona” pidetyn kylän puolustuksen.

Taustaa

Nykyisin Jämsän kaupunkiin kuuluva Länkipohja oli strategisesti tärkeä kylä, joka sijaitsi Tampereelta Jyväskylään johtavan maantien varrella. Länkipohja oli erityisesti punaisille merkittävä, sillä sen kautta pääsi valkoisten hallussa olleiden Jyväskylän ja Jämsän suunnasta heidän selustaansa Orivedelle ja Eräjärvelle sekä myös Tampere–Haapamäki-radalle. Tämän vuoksi Länkipohjaa kutsuttiinkin sodan aikana ”Tampereen lukoksi”.

Punaiset olivat asettuneet Länkipohjaan laskiaissunnuntaina 10. helmikuuta, jonka jälkeen aikomuksena oli edetä sieltä Jämsän suuntaan. Seudulla käytiin taisteluita 1. ja 12. maaliskuuta, joiden aikana punaiset menettivät kaatuneina noin parikymmentä miestä, valkoisten selvitessä ilman tappioita. Jälkimmäisenä päivänä punaiset hyökkäsivät Urjalan, Jämsän ja Hämeenlinnan punakaartien 360 miehen voimin kohti kymmenen kilometrin päässä sijaitsevaa Eväjärven kylää, mutta joutuivat palaamaan takaisin kohdattuaan lukumääräisesti ylivoimaisen vihollisen. Kuortaneen suojeluskunta oli samaan aikaan tunkeutunut pääosin punaisista tyhjentyneeseen Länkipohjaan, mutta heidät karkotettiin kylästä vielä saman illan aikana. Eväjärven taistelussa haavoittui punaisten Länkipohjan rintamapäällikkönä toiminut Vihtori Hurri. Samana päivänä Längelmäellä surmattiin kirkkoherra Iisakki Virtanen, jonka murha herätti pahennusta myös punaisten keskuudessa. Yhteensä punaisten vallan aikana seudulla surmattiin 13 ihmistä. Veritekoihin syyllistyi lähinnä länkipohjalaisen Oskari Mäkisen johtama punaisten osasto.

Joukot

Valkoiset

Valkoisilta taisteluun osallistui eversti K. F. Wilkmanin johtama Jämsän ryhmä, joka käsitti yhteensä 19 komppaniaa eli noin 2 500 miestä. Wilkman antoi 13. maaliskuuta taistelukäskyn, jonka mukaan Länkipohjassa oleva vihollinen piti tuhota, eikä pelkästään karkottaa. Jämsän ryhmä oli jaettu kolmeen eri osastoon, joista majuri Torsten Aminoffin ryhmä hyökkäsi Länkipohjaan idästä Hämeenpohjasta, ratsumestari Oskar Wilkmanin ryhmä pohjoisesta Eväjärveltä ja kapteeni Aarne Heikinheimon ryhmä lännestä Vilkkilän kautta.

Majuri Aminoffin ryhmään kuuluivat Seinäjoen Krenatööripataljoona, kaksi eskadroonaa Uudenmaan rakuunarykmentistä sekä ruotsalaisen vapaaehtoisen Olof Palmen johtama tykkipatteri Pietarsaaren tykistökoulusta. Ratsumestari Wilkmanin ryhmä koostui Pohjois-Hämeen rykmentin 2. pataljoonasta, jossa oli kaksi komppaniaa lapualaisia ja yksi komppania keskisuomalaisia, sekä ruotsalaisen Nils Palmen komentamasta tykkipatterista. Kapteeni Heikinheimon ryhmään kuului Perä-Pohjolan pataljoona. Lisäksi reserviksi oli määrätty noin 600 miehen vahvuinen majuri Sixten Öbergin johtama Vaasan krenatööripataljoona.

Punaiset

Tietoa Länkipohjaa puolustaneiden punaisten tarkasta määrästä ei ole, mutta arviot vaihtelevat 600–2 000 miehen välillä. Yleisesti oletetaan, että kylässä oli noin 1 000 punakaartilaista, vaikka esimerkiksi taisteluun valkoisten puolella osallistunut ruotsalainen kreivi Archibald Douglas arvioi määräksi 2 000. Punaisten Länkipohjan rintamapäällikön Vihtori Hurrin mukaan 11. maaliskuuta kylässä oli 552 punakaartilaista, mutta tämän jälkeen paikalle todennäköisesti vielä saapui vahvistuksia etelästä.

Joukkoja oli koottu lähiseudulta Längelmäeltä, Jämsästä ja Orivedeltä sekä kauempaa muun muassa Urjalasta, Hämeenlinnasta, Tuusulasta, Keravalta, Mäntsälästä, Espoosta ja Helsingistä. Tuusulan punakaartin 300 miehen vahvuinen ryhmä asettui pari kilometriä Länkipohjan länsipuolella sijaitsevaan Vilkkilään, koska majoitustilat kylästä olivat loppuneet. Helsingin punakaarti puolestaan oli lähettänyt paikalle voimailijoista ja voimistelijoista kootun valiojoukon eli niin sanotun A-komppanian. Punaisilla oli kymmenkunta konekivääriä, mutta ainoan tykkinsä he menettivät 12. maaliskuuta käydyssä Eväjärven taistelussa.

Taistelu

Hyökkäys käynnistyy

Länkipohjassa kaatunut valkoinen sotilas.

Länkipohjan taistelu oli valkoisten 15. maaliskuuta käynnistämän suurhyökkäyksen ensimmäisiä taisteluja yhdessä samaan aikaan Kurussa, Ruovedellä ja Vilppulassa käytyjen taistelujen kanssa. Jämsän ryhmän tavoite oli edetä Länkipohjan kautta Orivedelle, jossa katkaistaisiin punaisten rautatieyhteys pohjoiseen. Hyökkäys Länkipohjaa vastaan tehtiin kolmena kiilana, jotka etenivät idästä ja lännestä sekä suoraan edestä kohti puolustuksen keskustaa. Näin pyrittiin tuhoamaan punaisten joukot kokonaan, eikä tyytyä pelkästään ajamaan heitä pois. Punaiset olivat tietoisia valkoisten hyökkäysaikeista, sillä esimerkiksi Työmies-lehti oli jo edellisenä päivänä kirjoittanut vihollisen keskittäneen voimiaan Länkipohjan suunnalle. Taistelua edeltäneenä iltana kylästä pakenikin runsas määrä siviilejä.

Punaisten pääpuolustusasemat sijaitsivat Hirsikankaanmäellä Länkipohjasta pohjoiseen johtavan maantien molemmin puolin, noin kilometrin päässä kylästä. Linnoitteet oli rakennettu paikalta kaadetuista puista tehdyistä halkopinoista, jotka oli vielä jäädytetty. Ne ulottuivat tien molemmille puolille ainakin 50 metrin matkalle. Mäen rinteitä oli harvennettu puista niin, että asemista avautui hyvä ampuma-ala vihollista kohden, joka hyökätessään joutui ylittämään lumisen aukean. Valkoisten etenemistä hidasti olennaisesti, ettei heillä ollut käytössään suksia.

Valkoisten hyökkäyksen aloitti Länkipohjan itäpuolelle kiertänyt majuri Aminoffin ryhmä, jonka tykkipatteri avasi tulen kylää kohti kello 7 aamulla. Tulitus osui muun muassa punakaartin esikuntanaan pitämän Uotilan tilan rakennuksiin ja se sytytti myös useita tulipaloja muualla Länkipohjassa sekä lännempänä sijaitsevassa Vilkkilän kylässä. Vaikka punaiset olivat tietoisia valkoisten suunnitelmista, pääsi hyökkäys yllättämään heidät. Punaiset onnistuivat kuitenkin nopeasti kokoamaan rivinsa ja järjestäytymään puolustusasemiin. Suurin osa vajaasta tuhannesta punakaartilaisesta jäi Länkipohjan kylään, Hirsikankaanmäen asemia miehitti ainoastaan noin 80 Jämsän ja Helsingin punakaartien miestä. Urjalan punakaarti oli sijoitettu heidän taakseen muodostettuun toiseen puolustuslinjaan, lisäksi miehiä oli asemissä molemmilla sivustoilla.

Wilkmanin ja Heikinheimon ryhmät aloittivat oman hyökkäyksensä kello 8 aikaan, jolloin Aminoffin eteneminen idässä oli jo pysähtynyt punaisten puolustuslinjaan. Myös Heikinheimon eteneminen Vilkkilän suunnassa pysähtyi nopeasti. Aminoffin ja Heikinheimon ryhmät jäivät paikoilleen odottamaan Wilkmanin punaisten keskustaan tekemän hyökkäyksen edistymistä. Myös Wilkmanin eteneminen kuitenkin pysähtyi paikoilleen jo kello 10 aikaan. Punaiset onnistuivat hyvistä konekivääriasemistaan torjumaan aukean yli rynnäköivät lapualaiset, jotka joutuivat lopulta perääntymään. Lapualaisista kaatui muun muassa heidän komppanianpäällikkönsä Matti Laurila sekä hänen nuorin poikansa Ilmari.

Valkoisten toinen rynnäkkö

Kun perääntyneiden lapualaisten mukaan liittyi reservinä ollut 600 miehen Vaasan krenatööripataljoona, aloittivat valkoiset uuden rynnäkön kohti Hirsikankaanmäkeä. Lopulta hyökkääjät onnistuivat konekivääritulituksesta huolimatta tunkeutumaan punaisten asemiin, jolloin kamppailu muuttui lähitaisteluksi. Punaiset joutuivat viimein ylivoiman edessä jättämään asemansa ja perääntymään kohti kylää. Valkoisille oli ennen taistelua annettu ohje, ettei vankeja oteta. Tämän vuoksi Hirsikankaanmäen puolustusasemiin jääneet haavoittuneet surmattiin ampumalla tai pistimillä.

Kun punaisten puolustuksen keskusta murtui, pääsi Aminoff joukkoineen jatkamaan vapaasti kohti kylää. Eteneminen kuitenkin viivästyi, kun he erehdyksessä joutuivat idästä hyökänneen Seinäjoen pataljoonan tulitukseen. Lopulta Wilkman ja Aminoff saivat Länkipohjan haltuunsa puolenpäivän jälkeen kello 15 mennessä, jolloin punaiset olivat jättäneet kylän ja paenneet Längelmäveden jään ylitse kohti Längelmäen kirkonkylää ja Orivettä.

Vilkkilässä teloitettuja punaisia.

Taistelut Vilkkilässä

Länkipohjan menettämisen jälkeen punaisista taistelua jatkoivat vielä noin 300 Vilkkilässä ollutta Tuusulan punakaartilaista, joiden vastarintaan Heikinheimon pataljoonan eteneminen oli pysähtynyt. Heikinheimon ryhmä jäi odottamaan Wilkmanin hyökkäystä Tuusulan punakaartin selustaan, jonka tapahduttua taistelu Vilkkilästä päättyi vielä iltapäivän aikana. Leander Viljasen johtamista punakaartilaisista suurin osa onnistui kuitenkin pakenemaan. Vajaat sata päätti antautua luullessaan, että heitä kohdellaan sotavankien tavoin, mutta kaikki antautuneet kuitenkin teloitettiin. Leander Viljanen puolestaan teki itsemurhan seuraavana päivänä.

Taistelun jälkeen

Taistelun päätyttyä valkoiset jatkoivat jo sunnuntaina 17. maaliskuuta etenemistään Oriveden ja Eräjärven suuntaan, jotta pakenevat punaiset eivät ehtisi ryhmittäytymään puolustukseen. Oriveden valkoiset saivat haltuunsa 20. maaliskuuta, josta he jatkoivat edelleen kohti Tamperetta. Tiedot Länkipohjan taistelusta kulkivat nopeasti, sillä Tampereella ilmestynyt Kansan Lehti uutisoi siitä jo saman päivän kuluessa. Seuraavana päivänä tykkien jyske kantautui jo Tampereelle Mustalahden kallioille, jonne oli kerääntynyt suuri joukko ihmisiä. Länkipohjan taistelusta alkoi myös punaisen siviiliväestön pako, joka eri puolella Etelä-Suomea jatkui aina huhtikuun lopulle saakka. Pakolaisia matkasi Pohjois-Hämeesta runsaasti Tampereen ympäristöön, josta he myöhemmin jatkoivat edelleen kohti itää. Paenneilla perheillä oli mukanaan taloustavaroita ja joillakin jopa kotieläimet. Tampereelle saapuessaan he levittivät pakokauhua ja tappiomielialaa myös paikallisten punaisten keskuuteen.

Teloitukset ja tappiot

Pääartikkeli: Länkipohjan verilöyly

Norjalaisen Harald Natvigin kuva Tuusulan punakaartilaisten teloituksesta.

Valkoiset alkoivat teloittamaan antautuneita ja vangeiksi jääneitä punaisia välittömästi taistelun jälkeen. Teloituksen suorittivat Oskar Wilkmanin komentaman ryhmän lapualais- ja Sixten Öbergin ryhmän vaasalaispataljoonat. Teloitusosastojen johtajina oli jääkäreitä, joista mukana tiedetään olleen ainakin Bjarne ja Jarl Wegelius. Ammutuista suurin osa oli Vilkkilässä antautuneita Tuusulan punakaartin jäseniä. Teloituksia on pidetty kostona Matti ja Ilmari Laurilan kuolemista. Länkipohjan taistelua tutkineen professori Heikki Ylikankaan mukaan valkoiset ampuivat kaikki antautuneet ja lisäksi joukossa oli useita siviilejä. Historioitsija K. V. Kaukovallan mukaan teloitettuja oli vähintään 71, mutta Ylikangas mainitsee määräksi ainakin 100.

Taistelussa kaatui yhteensä 37 valkoista. Heistä 24 kuului Wilkmanin ryhmään ja 11 Aminoffin ryhmään. Lisäksi kaatuneeksi on ilmoitettu kaksi ruotsalaista vapaaehtoista, mutta Heikinheimon pataljoonan tappioista ei ole tietoa. Punaisten kaatuneiden määrä ei ole selvillä, mutta heitä oli korkeintaan muutama kymmenen. Arviot vaihtelevat 20–60 välillä. Längelmäen hautausmaalle haudattiin myöhemmin 129 punaista, joista suurin osa oli teloitettuja.

Muistomerkit

Länkipohjan taistelussa kaatuneiden 37 valkoisen muistomerkki sijaitsee Hirsikankaanmäen taistelupaikalla nykyisellä Hirsikankaantiellä, jossa se paljastettiin 1938. Länkipohjan keskustassa on Matti ja Ilmari Laurilan vuonna 1921 pystytetty muistomerkki. Lisäksi valtatie 9:n ja Lääläjärventien risteyksessä Matti Laurilan kuolinpaikalla on 1990 paljastettu muistokivi. Taistelussa kaatuneita ja teloitettuja punaisia on haudattu joukkohautaan Längelmäen kirkon hautausmaalle. Paikalla on vuonna 1946 paljastettu muistomerkki, joka sai vielä lisäosan vuonna 1996.

Muuta

Länkipohjan taistelua seuranneena päivänä 17. maaliskuuta ammuttiin 13 Lautalan talon kellariin piiloutunutta punakaartilaista, joiden teloituksen valkoisten mukana liikkunut Punaisen Ristin norjalainen lääkäri Harald Natvig valokuvasi. Tapahtumasta otetut kuvat ovat tunnetuimpia Suomen sisällissodan valokuvia.

Taidemaalari Hugo Backmansson teki vuonna 1930 maalauksen Ryhmä Wilkmanin esikunta 1918, joka nykyään on Sotamuseon kokoelmissa. Se esittää K. F. Wilkmanin esikuntaa Länkipohjan taistelun aikana. Hänen lisäkseen maalauksessa esiintyvät Joonas Vuolle-Apiala, Pekka Brofeldt, Erik Grafström, Einar Fieandt, Hj. F. Ingelberg, Ernst von Essen ja Heikki Nurmio.

Lähteet

• Määttä, Vesa: Lakeuksien eversti Matti Laurila. Helsinki: Ajatus Kirjat, 2010. ISBN 978-951-20827-5-9.
• Peltola, Jarmo & Suodenjoki, Sami: Köyhä Suomen kansa katkoo kahleitansa. Luokka, liike ja yhteiskunta 1880-1918: Vasemmistolainen työväenliike Pirkanmaalla I. Tampere: Tampere University Press, 2007. ISBN 978-951-44689-3-3. Teoksen verkkoversio.
• Ylikangas, Heikki: Tie Tampereelle. Porvoo: WSOY, 1993. ISBN 951-01889-7-2.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Länkipohjan taistelu Wikimedia Commonsissa