Ero sivun ”Walkman” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
[arvioimaton versio][katsottu versio]
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
pEi muokkausyhteenvetoa
Merkkaukset: Tämä muokkaus on kumottu Visuaalinen muokkaus Mobiilimuokkaus  mobiilisivustosta 
Hylättiin viimeisimmät 2 tekstimuutosta (tehnyt Don Knátu) ja palautettiin versio 19293935, jonka on tehnyt Fiwiki-tools-bot: ei AM-kriteerit täyttävä
Merkkaus: Palautettu manuaalisesti aiempaan versioon
Rivi 21: Rivi 21:
{{Viitteet}}
{{Viitteet}}
== Aiheesta muualla ==
== Aiheesta muualla ==
{{commonscat-rivi}}
{{commonscat-rivi}}• [[Tähtilordi|Peter Quill]] käyttää walkmania elokuvassa [[Guardians of the Galaxy]]

[[Luokka:Viihde-elektroniikka]]
[[Luokka:Viihde-elektroniikka]]
[[Luokka:Äänentoistotekniikka]]
[[Luokka:Äänentoistotekniikka]]

Versio 2. tammikuuta 2021 kello 15.18

Sony Walkmanin ensimmäinen malli vuodelta 1979

Sony Walkman on Sonyn kehittämä kannettavien musiikkisoitinten brändi. Sana walkman on englanniksi myös yleisnimi, joka tarkoittaa korvalappustereoita[1].

Ensimmäinen C-kasettia käyttänyt Walkman-laite tuli myyntiin vuonna 1979. Se oli yksi ensimmäisistä niin sanotuista korvalappustereoista. Walkmanista tuli 1980-luvulla nopeasti erittäin suosittu, ja sitä voidaan pitää kaikkien nykyisten pienten kannettavien soitinten esikuvana. Walkman-brändiä on sittemmin käytetty mm. Sonyn MiniDisc-soittimissa ja Sony Ericssonin musiikkipuhelimissa. Walkman-laitteiden valtava menestys piti Japanin kaksi vuosikymmentä maailman johtavana kulutuselektroniikan tuottajana.[2]

Sony ilmoitti marraskuussa 2010 lopettavansa Walkman-korvalappustereoiden valmistuksen Japanissa. Valmistusta saatetaan kuitenkin jatkaa Kiinassa. [3]

Historia

Walkman II
Walkman II avattuna

Andreas Pavel (s. 1945) esitti vuonna 1972 ajatuksen kannettavasta kasettisoittimesta nimellä Stereobelt. Pavel ei kuitenkaan saanut isoja elektroniikkayhtiöitä kiinnostumaan, koska näiden mielestä kuluttajat eivät haluneet tulla nähdyiksi kuulokkeet korvilla. Pavel haki patenttia keksinnölleen vuonna 1978. Sony julkaisi ensimmäisen version Walkman-laitteesta, mallin TPS-L2, vuonna 1979 ennen kuin Pavelin patenttia oli myönnetty. Pavel kävi oikeutta Sonya vastaan 25 vuotta. Vuonna 2004 Sony maksoi Pavelille korvauksen, jonka suuruudeksi on arveltu noin 10 miljoonaa dollaria. Sony yritti 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa markkinoida laitetta Japanin ulkopuolella useilla eri nimillä, kuten Soundabout, Stowaway ja Freestyle. Nimi "Walkman" oli käytössä Japanissa, jossa laitteesta tuli hyvin suosittu, ja laite levisi maailmalle Japanista turistien matkamuistona.[4]

Teknisesti korvalappusteroissa ei ollut mitään uutta, sillä Philips oli tuonnut pienen C-kasettinauhurin markkinoille jo vuonna 1963. Walkmanin menestyksen takana oli kyky ymmärtää markkinapotentiaali. Sonyn perustajat Masaru Ibuka (1908–1997) ja Akio Morita (1921–1991) olivat havainneet, että maailmassa oli paljon teini-ikäisiä, jotka halusivat kuunnella lempimusiikkiaan muulla kuin olohuoneessa. Sonyllä oli 1970-luvulla tuote nimeltä TCM-600 Pressman, joka oli lehtimiehille tarkoitettu pienikokoinen kannettava nauhuri haastattelujen tekemiseen. Nauhuriosaston johtajan Kozo Ohsonen (s. 1933) johdolla tästä mallista kehitettiin edullinen versio riisumalla siitä suuri osa sen toiminnoista. Walkmanin osia ei siis ollut alkujaan suunniteltu musiikkia varten, mutta silti laitteen äänenlaatua pidettiin hyvänä. Walkmanilla ei voinut äänittää, vaan ainoastaan kuunnella C-kasetteja.[5]

Lähteet

  • Chaline, Eric: 50 konetta, jotka muuttivat maailmaa (50 Machines that Changed the Course of History). Suom. Veli-Pekka Ketola. Quid Publishing, (suom. versio Moreeni 2013), 2012. ISBN 978-952-254-160-4. Suomi

Viitteet

  1. Leppänen, Timo: Merkilliset nimet. Tarinoita yritysten ja tuotteiden nimistä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2016. ISBN 978-952-222-720-1.
  2. Chaline, s. 193
  3. Sony lopetti Walkman-nauhureiden valmistuksen MikroBitti. Sanoma Magazines Finland Oy. Viitattu 3.11.2010.
  4. Chaline, s. 193
  5. Chaline, s. 194–195

Aiheesta muualla