Ero sivun ”Serapion-veljet” versioiden välillä
| [katsottu versio] | [katsottu versio] |
Ak: Uusi sivu: thumb|225px|Serapion-veljiä yhteiskuvassa. '''Serapion-veljet'''<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = | Nimike = Venäläisen kirjallisuuden historia | Julkaisupaikk... |
|||
| Rivi 16: | Rivi 16: | ||
[[Luokka:Neuvostoliiton kulttuuri]] |
[[Luokka:Neuvostoliiton kulttuuri]] |
||
[[Luokka:Venäjän kirjallisuus]] |
[[Luokka:Venäjän kirjallisuus]] |
||
[[Luokka:Kirjailijaryhmät]] |
|||
Versio 20. joulukuuta 2020 kello 17.38
Serapion-veljet[1] (ven. Серапио́новы бра́тья, Serapionovy bratja) oli nuorten venäläisten kirjailijoiden yhteenliittymä 1920-luvulla Pietarissa ja Leningradissa.
Saksalaisen romantikon E. T. A. Hoffmannin teoksesta nimensä ottanut ryhmä sai alkunsa Vsemirnaja literatura -kustantamon ja Pietarin Taiteiden talon yhteyteen vuonna 1919 perustetusta kääntäjäkurssista ja kirjallisuusstudiosta. Sen ensimmäinen kokoontuminen pidettiin vuoden 1921 alussa. Serapion-veljiin kuuluivat Lev Lunts, Nikolai Nikitin, Mihail Slonimski, Ilja Gruzdev, Konstantin Fedin, Vsevolod Ivanov, Mihail Zoštšenko, Veniamin Kaverin, Jelizaveta Polonskaja ja Nikolai Tihonov sekä joukko ”ulkojäseniä”. Sen toimintaa ohjasivat muun muassa Maksim Gorki ja Viktor Šklovski.[2][3]
Serapion-veljet julistivat tavoitteekseen uusien kirjallisten ilmaisukeinojen löytämisen, mutta käytännössä he olivat lähinnä ystäväpiiri, jonka jäsenten tuotanto kehittyi eri suuntiin. Heitä yhdisti ajatus luomistyön vapaudesta sekä pyrkimys pysyttäytyä päivänpolitiikan ulkopuolella. Ryhmä julkaisi vain yhden yhteisen kokoelmateoksen Serapionovy bratja vuonna 1922. Sen johtajana pyrki toimimaan ohjelma-artikkelillaan Potšemu my Serapionovy bratja (”Miksi olemme Serapion-veljiä”) esiintynyt Lev Lunts.[2][3]
Neuvostoviranomaisten taholta Serapion-veljet nähtiin kaunokirjallisuuden myötäilijöinä, joiden toimintaa pyrittiin aluksi sietämään. 1920-luvun puolivälin jälkeen se alkoi herättää yhä voimakkaampaa arvostelua. Ryhmän kokoontumiset jatkuivat vuoteen 1929 saakka. Myöhemmin muun muassa Zoštšenko, Slonimski ja Tihonov joutuivat kärsimään sen jäsenyydestä. Veniamin Kaverin teki Serapion-veljien perintöä uudelleen tunnetuksi 1960-luvulta lähtien.[2][3]
Lähteet
- ↑ Venäläisen kirjallisuuden historia, s. 464. Helsinki: Gaudeamus, 2011. ISBN 978-952-495-181-4.
- ↑ a b c Kasack, Wolfgang: Entsiklopeditšeski slovar russkoi literatury s 1917 goda, s. 688–689. London: Overseas Publications Interchange, 1988. ISBN 0-903868-73-3.
- ↑ a b c Entsiklopedija Krugosvet krugosvet.ru. Viitattu 30.8.2013. (venäjäksi)