Ero sivun ”Räme” versioiden välillä

'''Räme''' on Suomessa kehitettyyn [[metsätyyppioppi]]in kuuluva kuivahko ja [[Suometsäsuometsä|puustoinen]] [[suo#Suotyypit|suotyyppi]], jonka valtapuu on [[mänty]]. [[Keidassuo|Keidassoilla]] rämettä esiintyy suon laiteilla ja keskustan rämemättäillä eli kermeillä. [[Aapasuo|Aapasoiden]] reunoilla on tavallisesti rämettä. Rämeet ovat pinta-alaltaan merkittävin suotyyppi Suomessa, noin 60 prosenttia kaikista soista on rämeitä. Niitä esiintyy kaikkialla, jopa kallioisilla meren saarilla.

Kangasrämeet (KgR) ovat yleensä karujen [[mustikkatyyppi|mustikka-]]-, [[puolukkatyyppi|puolukka-]]- ja [[kanervatyyppi|kanervametsien]] soistumia, melko ohutturpeisia ja muuttuvat usein lopulta toiseksi rämetyypiksi. Niiden turvekerros on yleensä vain vähemmän kuin 50 cm paksu. Kangasräme on kuulunut puuntuottonsa perusteella [[metsävero]]luokkaan IV.

Mänty on kangasrämeen yleisin puu. [[Kenttäkerros|Kenttäkerroksessa]] kangasrämeillä on jäljellä laikuittain kangaskasvillisuutta, kuten [[seinäsammal]]ia ja kangasvarpuja sekä rämekasvillisuutta, kuten [[rahkasammalrahkasammalet|rahkasammalia]]ia sekä rämevarpuja, kuten [[suopursu]]ja, [[juolukka|juolukoita]]. Ruohoja[[Ruoho]]ja ei juuri ole, mutta sen sijaan esiintyy [[pallosara]]a. Kangasrämeisiin liitetäänkin usein pallosararämeet (PsR).

Tavallisin rämetyyppi on isovarpuinen räme eli isovarpuräme (IR), melko runsaspuustoinen, mutta niukkaravinteinen kasvutyyppi. Siellä kasvaa kitukasvuista mäntyä, turvekerros on paksu ja varvut ovat kenttäkerroksen pääasiallisia kasveja: lännessä muun muassa juolukka, suopursu, vaivaiskoivu, variksenmarja ja kanerva, idässä myös [[vaivero]]. Vallitsevan varpulajin perusteella voidaankin erottaa vaivaiskoivu-, juolukka-, suopursu- ja kanervarämeet. Pallosara ja tupasvilla kasvavat varpujen joukossa, mätäspaikoilla lisäksi monesti [[Lakkalakka (kasvi)|suomuurain]].

Karuimpia rämeitä ovat rahkarämeet (RR), joiden paksu rahkaturvekerros estää kasvillisuutta saamasta pohjavettä. Koivu ja [[metsäkuusi|kuusi]] eivät samasta syystä menesty rahkarämeellä, mäntykin on hyvin kitukasvuista. Ainoa tärkeä ruoho on suomuurain,; tupasvillaa voi myös esiintyä runsaasti. Rahkarämeen näkyviä merkkejä ovat mättäiköt ja niiden välissä olevat kosteat sammalikot. [[Kenttäkerros|Kenttäkerroksessa]] rahkarämeen peittää tiivis ja raaka [[rahkasammal]]kerros, jossa on [[suovarpu]]ja, [[Saratsarat|saroja]] sekä mättäillä joskus myös [[jäkälä]]ä.

Korpiräme (IRKR) on [[korpi|korven]] ja rämeen välimuoto, kuivahko ja havupuuvaltainen. Kuusi voi kasvaa siellä hyvin. Varpuja kasvaa enemmän kuin korvessa. Korpirämeitä on varsinkin Etelä- ja Keski-Suomessa.

Tupasvillaräme (TR) on niukkaravinteinen räme, jolla kasvaa nimen mukaisesti tupasvillaa mättäikköjen väleissä. Mättäikössä on kitukasvuisia mäntyjä sekä isoja varpuja. Monet tupasvillarämeet ovatkin isovarpuisten rämeiden vieressä, kun taas mättäättömät ja märemmät tupasvillarämeet muistuttavat [[neva (suotyyppi)|nevoja]]. Tupasvillaräme kuuluu Suomen yleisimpiin rämetyyppeihin. [[Puukerros|Puukerroksen]] muodostaa mänty.

Neva- eli sararämeet (SR) ovat nevojen ja rämeiden välimuoto, joilla voi kasvaa koivuakin. Rämemättäikköjen väleissä on yleensä märkiä nevatyyppisiä alueita. Saroista tyypillisiä kasveja ovat pallosara ja [[jouhisara]]. Ruohoista nevarämeellä saattavat kasvaa ravinteisuuden mukaan [[raate]], [[kurjenjalka]] ja [[järvikorte]], myös sellaiset vaateliaat sarat kuinkuten [[äimäsara]].

Lettorämeet (LR) ovat rämeiden ja [[letto]]jen välimuoto, runsasravinteisia mutta eivät happamia ja siksi niillä kasvaa vaateliaita ruohoja ja heiniä, kuten [[mähkä]], [[karhunruoho]] ja [[leveälehtivilla]]. Sekä rahkasammalia että aitosammalia esiintyy runsaasti. Puusto on mäntyjä, mättäikköjen välit nevaa. Pinnanmuodoiltaan lettoräme ja nevaräme ovat samankaltaisia. Lettorämeitä on erityisesti Pohjois-Suomen [[kalkkimaannos|kalkkipitoisilla]] alueilla.

* Miettinen, M., Huhta, V., Mikkola, K., Häyrinen, U., Kuronen, I., & Rapeli, M.:, ''Suoaapinen'', s. 26–28. Suomen luonnonsuojeluliitto, 1978, s. 26–28