Ero sivun ”Punainen Valpo” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
[katsottu versio][katsottu versio]
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Ei muokkausyhteenvetoa
p sisäinen linkki lisätty
Rivi 4: Rivi 4:
[[Jatkosota|Jatkosodan]] päätteeksi solmittiin syyskuussa 1944 [[Moskovan välirauha]]. Marraskuussa valtaan nousi [[Paasikiven II hallitus]]. Rauhanehtojen mukaisesti maassa toimi [[liittoutuneiden valvontakomissio]], joka valvoi sopimusehtojen noudattamista. Komissiota on suuren valtansa vuoksi luonnehdittu varjohallitukseksi{{Lähde|Ehkä on, mutta lähde?}}.
[[Jatkosota|Jatkosodan]] päätteeksi solmittiin syyskuussa 1944 [[Moskovan välirauha]]. Marraskuussa valtaan nousi [[Paasikiven II hallitus]]. Rauhanehtojen mukaisesti maassa toimi [[liittoutuneiden valvontakomissio]], joka valvoi sopimusehtojen noudattamista. Komissiota on suuren valtansa vuoksi luonnehdittu varjohallitukseksi{{Lähde|Ehkä on, mutta lähde?}}.


Äärivasemmiston nousun vaikutukset näkyivät seuraavan hallituksen valinnassa. 17. huhtikuuta 1945 muodostettiin [[Paasikiven III hallitus]], jonka [[Suomen sisäasiainministeri|sisäasiainministeri]] oli [[Suomen Kansan Demokraattinen Liitto|SKDL:n]] Yrjö Leino.
[[Äärivasemmisto]]n nousun vaikutukset näkyivät seuraavan hallituksen valinnassa. 17. huhtikuuta 1945 muodostettiin [[Paasikiven III hallitus]], jonka [[Suomen sisäasiainministeri|sisäasiainministeri]] oli [[Suomen Kansan Demokraattinen Liitto|SKDL:n]] Yrjö Leino.


==Uusi punainen Valpo==
==Uusi punainen Valpo==

Versio 14. syyskuuta 2020 kello 11.47

Punainen Valpo (ruots. Röda Stapo) tarkoittaa Suomen Valtiollisen poliisin vaihetta, jossa viraston organisaatio oli suurelta osin kommunistien hallussa vuosina 1945–1948. Uudistuneesta Valposta käytettiin viranomaisten keskuudessa myös nimitystä Valpo II. Punaisen Valpon tosiasiallisena johtajana toimi apulaispäällikkö Aimo Aaltonen, joka siirtyi tehtävään Suomen Kommunistiseen Puolueen puheenjohtajan tehtävistä. Sisäministerinä toimi SKP:n johtoon kuulunut Yrjö Leino.[1] Punaista Valpoa on pidetty niin sanottujen vaaran vuosien eräänä keskeisenä elementtinä. Valtiollinen poliisi lakkautettiin kokonaan vuoden 1949 alusta, ja sen seuraajaksi perustettiin suojelupoliisi (Supo).

Taustaa

Jatkosodan päätteeksi solmittiin syyskuussa 1944 Moskovan välirauha. Marraskuussa valtaan nousi Paasikiven II hallitus. Rauhanehtojen mukaisesti maassa toimi liittoutuneiden valvontakomissio, joka valvoi sopimusehtojen noudattamista. Komissiota on suuren valtansa vuoksi luonnehdittu varjohallitukseksilähde?.

Äärivasemmiston nousun vaikutukset näkyivät seuraavan hallituksen valinnassa. 17. huhtikuuta 1945 muodostettiin Paasikiven III hallitus, jonka sisäasiainministeri oli SKDL:n Yrjö Leino.

Uusi punainen Valpo

Valvontakomission johtaja Andrei Ždanov sopi yhdessä kommunistisen sisäministeri Yrjö Leinon kanssa muutoksista Valtiollisen poliisin organisaatiossa 26. tammikuuta 1945.[2] Uudeksi päälliköksi tuli lähellä kommunisteja ollut entinen sosialidemokraatti Otto Brusiin. Jo tätä ennen henkilökuntaa oli poistunut oma-aloitteisesti noin 15 prosenttia. Siksi edellinen sisäministeri Kaarlo Hillilä ilmoitti hallituksen iltakoulussa 3. tammikuuta, että ”valtiollinen poliisi on nyt puhdistettu”. Toimet eivät kuitenkaan vakuuttaneet Ždanovia.[3]

Brusiinin päällikköaikana 26. huhtikuuta 1945 – 10. tammikuuta 1946 Valposta erotettiin paljon aiempaa henkilökuntaa, joka korvattiin kommunisteilla ja muilla neuvostomielisillä. Kaikki osastopäälliköt vaihdettiin. Vakansseista 40 prosenttia täytettiin kommunisteilla tai kansandemokraateilla. Joka kymmenes henkilökuntaan kuuluva oli saanut aiemmin tuomion joko maan- tai valtiopetoksesta. Ylimmästä päällystöstä heitä oli joka kolmas. Brusiinin päällikköaikana palvelukseen otettiin myös 76 miestä, joilla oli takanaan rikoksista saatu vankeustuomio. Henkilökunnan määrää kasvatettiin rajusti.[4]

Henkilökunnan kokemattomuuden vuoksi Valpo II:n toiminta oli epävarmaa, ja se korostui tutkittavien juttujen laajuuden vuoksi, ja esimerkiksi asekätkentäjutussa oli tuhansia kuulusteltavia.[5] Vielä epäpätevyyttäkin merkittävämpi tekijä oli, että Valpo jäi omaksi saarekkeekseen, eikä sille toisin kuin edeltäjälle löytynyt tukea oikeuslaitoksesta tai virkakoneistosta.

Brusiinin jälkeen Valpossa toimi useita lyhytaikaisia päällikköjä. Organisaation tosiasiallisena johtajana maaliskuuhun 1947 asti toimi ylimääräiseksi osastopäälliköksi nimitetty SKP:n puheenjohtaja Aimo Aaltonen[6]lähde tarkemmin?[4], joka puolueen sisäisistä syistä joutui eroamaan 1947. Lyhyen aikaa Valpon johtajana toiminut Hanno J. Kunnas vahvisti Aaltosen vahvan aseman Valpon toimintaa tutkineen Ahlbäckin komitean kuulustelussa. Tutkinta johti sittemmin Brusiinin ja eräiden muiden Valpon henkilöiden asettamiseen syytteeseen virkavelvollisuuden laiminlyönnistä.[7]

Tilanne Valpossa alkoi rauhoittua vasta 1. tammikuuta 1948 Erkki Tuomisen tultua Valpon päälliköksi ja Risto Höltän apulaispäälliköksi.

Lakkauttaminen

Valpon toiminta jatkui 26. maaliskuuta 1946 muodostetun Pekkalan hallituksen aikana. Liittoutuneiden valvontakomissio poistui maasta syyskuun lopulla 1947. Heinäkuun eduskuntavaaleissa SKDL kärsi vaalitappion muun muassa Valpon ylilyöntien johdosta, ja sosialidemokraatit muodostivat 29. heinäkuuta 1948 Fagerholmin vähemmistöhallituksen ilman kommunisteja. Presidentti Paasikiven tuella hallitus aloitti äärivasemmiston puhdistamisen yhteiskunnan avainpaikoilta, ja valmisteli Valpon lakkauttamisen ja sen korvaamisen huomattavasti kevyemmän organisaation suojelupoliisilla. Pidätys- ja kuulusteluvaltuudet siirrettiin rikospoliisille.[8]

Valpon lakkauttaminen merkitsi äärivasemmiston vaikutusvallan kaventumista. Kommunistit hyökkäsivät rajusti lakkauttamista pohjustaneen niin sanotun Ahlbäckin komitean esitystä vastaan. Punaisen Valpon vaikutusvaltaisena apulaispäällikkönä toiminut Aimo Aaltonen syytti komitean työn rikkovan rauhansopimuksen henkeä, ja Hertta Kuusinen puolestaan tulkitsi uudistuksen sotasyyllisyysoikeudenkäynnin tulosten vesittämiseksi. Kommunistien mukaan suhteet Neuvostoliittoon vaarantuisivat valtiollisen poliisin muutoksista.[9] Asiasta äänestettiin eduskunnassa 24. lokakuuta 1948 lakkauttamisen voittaessa äänin 134–33.[10] Ratkaisu astui voimaan vuoden 1949 alusta.

Katso myös

Lähteet

  • Rentola, Kimmo 1999. Punaisen valpon synty s. 52. Teoksessa: Isänmaan puolesta: Suojelupoliisi 50 vuotta. Jyväskylä, Helsinki: Gummerus.
  • Anu Vertanen: Rintamalta Ratakadulle. Suomalaiset SS-miehet kommunistisen Valpon kohteina 1945–1948, s. 10. Pro gradu –tutkielma, Historian laitos. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 2005. Teoksen verkkoversio (viitattu 14.4.2009).

Viitteet

  1. Kimmo Rentola: Punainen Valpo teoksessa Matti Simola (toim.): Ratakatu 12. Suojelupoliisi 1949–2009. WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35243-4.
  2. Rentola, s. 52.
  3. Rentola, s. 49
  4. a b Vertanen, s. 10
  5. Vertanen s. 11
  6. Arvo Tuominen: Maan alla ja päällä
  7. Historiallinen aikakauskirja 3/1998, s. 113–120
  8. Jussila, Osmo; Hentilä, Seppo & Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen historia 1809–1995, s. 228–230. Helsinki: WSOY, 1995. ISBN 951-0-20769-1.
  9. Uola, Mikko: Unelma kommunistisesta Suomesta 1944–1953, s. 347–348. Helsinki: Minerva, 2013. ISBN 978-952-492-768-0.
  10. Tieteen kuvalehti. Historia 16/2013, s. 74

Aiheesta muualla