Ero sivun ”Sonaattimuoto” versioiden välillä

'''Sonaattimuoto''' on musiikkitermi, jolla tarkoitetaan 1700- ja 1800-luvuilla sävelletyissä [[sonaatti|sonaateissa]], [[konsertto|konsertoissa]], [[sinfonia|sinfonioissa]] ja muissa instrumentaaliteoksissa useimmiten ensimmäisessä osassa käytettyä muotoa. Se kehiteltiin 1800-luvun aikana kokoavaksi käsitteeksi [[klassismin musiikki|klassisen kauden]] kappaleille, joilla oli samankaltainen muoto. 1700-luvulla termiä ei siis vielä käytetty, eikä kaikkia kauden kappaleita voi mahduttaa sonaattimuotoon. Esimerkiksi [[Wolfgang Amadeus Mozart|Mozartin]] pianokonsertoissa on sonaattimuodon kaltaisia aineksia, mutta kappale itsessään ei ole sonaattimuotoinen.<ref name=ens>{{kirjaviite | Nimeke = Otavan suuri ensyklopedia, 8. osa (Reykjavik–sukulaisuus) | Sivu = 6363 |Luku=Sonaatti| Julkaisija = Otava| Selite =| Vuosi = 1980 | Isbn = 951-1-05637-9}}</ref>

Muoto kuitenkin vakiintui varhaisen klassismin aikana, sillä sonaatin toistuvuus ja helposti mieleenpainuvat teemat sekä yksinkertainen rakenne tekivät siitä ihanteellisenkonserttikäyttöön konserttikappaleensopivan. Klassismin aikana nimittäin nykymuotoinen konserttitoiminta sai alkunsa ja säveltäjän piti ottaa yleisö huomioon. Sonaattimuodon esiasteen voi erottaa jo joistakin [[Johann Sebastian Bach|Bachin]] fuugista, joissa alun teemat toistuvat samalla tavalla kehittelevämmän taitteen jälkeen.

Sonaattimuoto koostuu kolmesta jaksosta: esittelyjaksosta, jossa "esitellään" kappaleen [[teema]]t eli sävelaiheet; kehittelyjaksosta, jossa näitä teemoja kehitellään; sekä kertausjaksosta, jossa esittelyjakson aiheet kertautuvat. Esittelyjaksoa voi edeltää hidas johdanto.<ref name=ens />

'''Kehittelyjakson''' muoto on säveltäjälle täysin vapaa. Kehittelyjakso perustuu lähes poikkeuksetta esittelyjakson teemoille. Usein otetaan esimerkiksi lähtökohdaksi teeman pari ensimmäistä tahtia ja rakennetaan niiden pohjalta "epämelodisia"“epämelodisia” kehitelmiä ja tehdään sävellajin vaihdoksia. Kehittelyjaksoissa ei yleensä esitellä mitään uusia vahvoja melodioita. [[Ludwig van Beethoven|Beethovenista]] alkaen yleistyi rakenne, jossa kehittelyjakson huipennuksena on polyfoninen sommitelma teoksen teemoista.<ref name=ens />

'''Kertausjaksossa''' esittelyjakson teemat toistuvat, mutta niitä on usein enemmän tai vähemmän muunneltu. Mahdollinen hidas johdanto kuullaan sonaattimuodossa vain kerran, ellei säveltäjä ole halunnut panna sitä kehittelyjaksoon (poikkeuksena esimerkiksi [[Joseph Haydn|Haydnin]] [[sinfonia]] 103, jossa johdantoon palataan kertausjaksossa). Kertausjakson huomattavin ero esittelyjaksoon verrattuna on, että sivuteema on samassa sävellajissa kuin pääteemakin. Tämän vuoksi myös pää- ja sivuteemojen välissä oleva transitioteema on täysin toinen kuin esittelyjaksossa, sillä [[Modulaatio (musiikki)|modulaatiota]] ei tapahdu. Kuitenkin jos pääteema on mollissa, on sivuteema usein sitä vastaavassa ''[[muunnossävellaji|muunnos­duurissa]]'', jolla on sama perussävel. (Eli jos pääteema on a-mollissa, on sivuteema kertausjaksossa A-duurissa sen sijaan, että se esittelyjaksossa oli C-duurissa.) On myös teoksia, joissa sivuteema on mollissa, mutta se ilmiö on harvinainen. Kappaleen voi päättää [[kooda]] (coda eli lopuke) tai muunlaisetmuunlainen toistottoisto<ref name=ens />. Erityisesti [[Ludwig van Beethoven|Beethovenin]] sonaattimuotoisissa kappaleissa on paljon lopukkeita.

Sonaattimuoto on tavallisin klassisen ja romanttisen kauden [[sonaatti|sonaateissa]], [[sinfonia|sinfonioissa]] sekä kamarimusiikin teoksissa. Tuon ajan sinfonioita on luonnehdittu orkesterille sävelletyiksi sonaateiksi. Usein juuri teoksen ensimmäinen osa on sonaattimuotoinen, mutta mikä tahansa muukin osa voi olla sonaattimuodossa. Yleisenä sääntönä pidetään, että ollakseen sonaatti kappaleessa on oltava ainakin yksi sonaattimuotoinen osa, jotta sitä voidaan pitää sonaattina. Näin ei kuitenkaan aina ole. Sonaattimuoto ei ole klassisen kauden konsertoissa kovin keskeisessä asemassa, vaikka Mozart käytti sitä usein muunneltuna, mutta romantiikan ajan konsertoissa se on yleisempi. Klassisen kauden ja varhaisromantiikan kamarimusiikissa sonaattimuoto on hyvin yleinen. Usein jousikvartettojen ja muiden kamarimusiikin teosten ensimmäinen osa noudattaa sonaattimuotoa. 1800-luvun lopusta eteenpäin sonaattimuoto on käynyt harvinaiseksi, sillä noina vuosina muodon merkitys väheni. Romantiikan aikana [[Franz Liszt]]in kaltaiset uudemman polven edustajat rikkoivat sonaattimuotoa selvästi jopa sonaateissaan. Moderneissa sonaateissa ei esiinny sonaattimuotoa.