Ero sivun ”Käyttäjä:J Hokkanen/HL8” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Rivi 42: Rivi 42:
Virtaveden '''[[uoma]]ksi''' kutsutaan sitä maaston matalinta aluetta, jonne vesi kerääntyy ja jossa se virtaa alaspäin. On yleistä, että maahan satanut vesi kerääntyy aluksi pieniksi uomiksi, jotka [[Yhteenvirtaus|'''yhtyvät''']] suuremmiksi uomaiksi ja jotka lopuksi yhtyvät [[Sivu-uoma|'''sivu-uomina''']] yhdeksi '''[[pääuoma]]ksi'''. Uoman osaa kutsutaan '''juoksuksi''' ja tavallisia nimityksiä ovat virtaveden ylä-, keski- ja alajuoksu. Uoma voi haarautua myös sen ylä- tai keskijuoksulla. Tällainen rinnakkainen uoma voi yhtyä takaisin pääuomaansa muodostaen [[Pudas|'''putaan''']] ja sen sisälle [[Joen saari|saaren]] tai se voivat lähteä eri suuntaan ja silloin se '''laskee''' järveen tai mereen eri paikassa. Joki on jälkimmäisessä tapauksessa silloin '''[[bifurkaatiojoki]]'''. Pääuoma loppuu yleensä yhteen paikkaan sen laskiessa joko järveen tai mereen. Laskukohtaa kutsutaan '''[[joensuu (vesistö)|joensuuksi]]'''. Suu voi päättyä suoraan vesistön tai meren rantaan, se voi levitä siellä lahtimaiseksi '''[[estuaari|estuaariksi]]''', tai se voi muodostaa sen rantaan '''[[suisto]]n''' eli deltan. Suistossa pääuoma haarautuu muutamaksi rinnakkaiseksi [[suuhaara]]ksi. Meren rannikolla suiston muodostumiseen vaikuttavat [[Vuorovesi|vuorovedestä]] tai sääoloista johtuvat vedenpinnan korkeusvaihtelut, joita ei järven rannikolla esiinny. Vuorovesi voi myös nostaa virtaveden alajuoksulle [[Vuorovesiporras|'''vuoksiaaltoa''']] seuraavan lyhytkestoisen tulvan <ref name=lm_53/>. Merellinen suisto on eliöstölle [[murtovesi|murtovesiympäristö]], jonka [[ekologia]] poikkeaa sekä meren- että joen ekologiasta. Aridin ilmastovyöhykkeen alueilla uoma voi loppua aavikolle, kun uoman loppupäässä virtaava vesi on joko haihtunut pois tai imeytynyt kuivaan maahan <ref name=lm_48/>.<ref name=smhi_44/><ref name=suurim_288/><ref name=ritter/>
Virtaveden '''[[uoma]]ksi''' kutsutaan sitä maaston matalinta aluetta, jonne vesi kerääntyy ja jossa se virtaa alaspäin. On yleistä, että maahan satanut vesi kerääntyy aluksi pieniksi uomiksi, jotka [[Yhteenvirtaus|'''yhtyvät''']] suuremmiksi uomaiksi ja jotka lopuksi yhtyvät [[Sivu-uoma|'''sivu-uomina''']] yhdeksi '''[[pääuoma]]ksi'''. Uoman osaa kutsutaan '''juoksuksi''' ja tavallisia nimityksiä ovat virtaveden ylä-, keski- ja alajuoksu. Uoma voi haarautua myös sen ylä- tai keskijuoksulla. Tällainen rinnakkainen uoma voi yhtyä takaisin pääuomaansa muodostaen [[Pudas|'''putaan''']] ja sen sisälle [[Joen saari|saaren]] tai se voivat lähteä eri suuntaan ja silloin se '''laskee''' järveen tai mereen eri paikassa. Joki on jälkimmäisessä tapauksessa silloin '''[[bifurkaatiojoki]]'''. Pääuoma loppuu yleensä yhteen paikkaan sen laskiessa joko järveen tai mereen. Laskukohtaa kutsutaan '''[[joensuu (vesistö)|joensuuksi]]'''. Suu voi päättyä suoraan vesistön tai meren rantaan, se voi levitä siellä lahtimaiseksi '''[[estuaari|estuaariksi]]''', tai se voi muodostaa sen rantaan '''[[suisto]]n''' eli deltan. Suistossa pääuoma haarautuu muutamaksi rinnakkaiseksi [[suuhaara]]ksi. Meren rannikolla suiston muodostumiseen vaikuttavat [[Vuorovesi|vuorovedestä]] tai sääoloista johtuvat vedenpinnan korkeusvaihtelut, joita ei järven rannikolla esiinny. Vuorovesi voi myös nostaa virtaveden alajuoksulle [[Vuorovesiporras|'''vuoksiaaltoa''']] seuraavan lyhytkestoisen tulvan <ref name=lm_53/>. Merellinen suisto on eliöstölle [[murtovesi|murtovesiympäristö]], jonka [[ekologia]] poikkeaa sekä meren- että joen ekologiasta. Aridin ilmastovyöhykkeen alueilla uoma voi loppua aavikolle, kun uoman loppupäässä virtaava vesi on joko haihtunut pois tai imeytynyt kuivaan maahan <ref name=lm_48/>.<ref name=smhi_44/><ref name=suurim_288/><ref name=ritter/>


Uomassa virtaava vesi aiheuttaa kulutuksellaan [[maaperä]]än tai [[kallioperä]]än [[virtaveden eroosio|eroosiota]]. Virtaava vesi tempaa mukaansa maaperän keveitä hiukkasia, jotka veteen [[liete|liettyneenä]] kulkeutuvat virran mukana alajuoksulle päin. Veteen [[liukeneminen|liukenee]] myös [[Mineraali|mineraaleja]] ja [[suola|suoloja]], jotka joutuvat lopuksi mereen. Nopeasti virtaavat kohdat voivat kuluttaa uomaa syvemmäksi ja hitaammin virtaavissa kohdissa [[liete]] laskeutuu pohjalle madaltaen uomaa. Uoman tulviessa liete voi levitä uoman [[reunavalli]]en yli lähiympäristöön, jonne se laskeutuu. Toistuvat tulvat synnyttävät uoman lähiympäristöön '''[[tulvatasanko]]ja''', joiden vastineet suistojen lähiympäristöissä ovat '''[[suistotasanko|suistotasangot]]'''. Sen uoma muuttuu mutkittelevaksi ([[Meanderointi|'''meanderointi''']]) ja kun se on muuttunut riittävän mutkaiseksi, saattaa virtavesi tulviessaan puhkaista ja samalla oikaista itselleen uuden uoman. Uusi uoma ympäröi yhdessä vanhan mutkan kanssa saaren ja vanhasta uomasta saaren takana tulee pudas. Pudas yleensä kerää sedimenttiä pohjallensa ja se madaltuessaan alkaa kasvaa umpeen. Vanhat putaat voivat katketa joen lahdiksi ja aikanaan kuroutua erilleen järviksi, joita kutsutaan '''[[juolua|juoluoiksi]]'''.<ref name=virtavedet/><ref name=smhi_44/><ref name=suurim_288/><ref name=lm_102/>
Uomassa virtaava vesi aiheuttaa kulutuksellaan [[maaperä]]än tai [[kallioperä]]än [[virtaveden eroosio|eroosiota]]. Virtaava vesi tempaa mukaansa maaperän keveitä maa-ainehiukkasia, jotka veteen [[liete|liettyneenä]] kulkeutuvat virran mukana alajuoksulle päin. Veteen [[liukeneminen|liukenee]] myös [[Mineraali|mineraaleja]] ja [[suola|suoloja]], jotka joutuvat lopuksi mereen. Nopeasti virtaavat kohdat voivat kuluttaa uomaa syvemmäksi ja hitaammin virtaavissa kohdissa [[liete]] kasautuu pohjalle madaltaen uomaa. Uoman tulviessa liete voi levitä uoman [[reunavalli]]en yli lähiympäristöön, jonne se laskeutuu. Toistuvat tulvat synnyttävät uoman lähiympäristöön '''[[tulvatasanko]]ja''', joiden vastine suistojen lähiympäristöissä ovat '''[[suistotasanko|suistotasangot]]'''. Uomat muuttuvat aikaa myöden mutkitteleviksi ([[Meanderointi|'''meanderointi''']]) ja kun ne ovat riittävän mutkaisia, saattavat ne tulviessaan puhkaista ja samalla oikaista itselleen uusia uomia. Uusi uoma ympäröi yhdessä vanhan mutkan kanssa '''[[joen saari|jokisaaren]]''' ja vanhasta uomasta saaren takana tulee '''[[pudas]]'''. Pudas kerää yleensä sedimenttiä uoman pohjalle ja alkaa se madaltuessaan [[umpeenkasvu|kasvamaan umpeen]]. Silloin vanhat putaat katkeavat joen lahdiksi ja ne voivat aikanaan kuroutua erilleen järviksi, joita kutsutaan '''[[juolua|juoluoiksi]]'''.<ref name=virtavedet/><ref name=smhi_44/><ref name=suurim_288/><ref name=lm_102/>


Jos uoma syntyy maaperään, on eroosio nopeaa ja rannat muodostuvat jyrkkärinteisiksi ja helposti sortuviksi [[rantatörmä|rantatörmiksi]]. Tällaista muodostumaa kutsutaan [[raviini]]ksi. Tulvat huuhtovat ravinien rinteitä ja leventävät uomalle leveän pohjan. Tällaiset rinteet voivat [[sortuma|sortua]] uoman puhjalle ja tapahtumasta jää näkyviin [[vyörymäarpi|vyörymäarvet]] <ref name=ttp2/><ref name=kujansuu/>. Joki voi uurtaa itselleen uoman tulvatasangolle, ja kun joen '''[[kynnyskohta]]''' alempana kuluu pois, syvenee uoma tulvatasangolla lisää. Silloin jää joelta ylemmäksi rannoille vanhoja [[terassi (joki)|terasseja]], jotka kertovat joen uoman aikaisemmista vaiheista. Virtavesi voi virrata [[jokilaakso]]ssa, jota reunustaa korkeat vuorenrinteet. Myös tasaisella alueella voi sen eroosio kuluttaa sille jyrkät rannat, kun virtavesi virtaa aina vain syvemmällä. Tällaista laaksoa kutsutaan '''[[V-laakso]]ksi''' <ref name=jokilaaksot/>. Uoman pitkittäissuunnassa esiintyvillä korkeuseroilla on tapana aikaa myöten tasaantua, kun kynnyskohdat kuluvat välistä pois. Suomen uomaverkostot ovat yleensä geologistesti varsin nuoria ja eroosio on niissä nopeaa. Nuoren virtaveden kulkua nopeuttavat jyrkät kohdat, jonne muodostuu [[Vuolle (hydrologia)|'''virtapaikkoja''']], '''[[koski]]a''' tai '''[[vesiputous|vesiputouksia]]'''.<ref name=virtavedet/><ref name=lm_102/><ref name=suurim_288/>
Jos uoma syntyy maaperään, on eroosio nopeaa ja rannat muodostuvat jyrkkärinteisiksi ja helposti sortuviksi [[rantatörmä|rantatörmiksi]]. Tällaista muodostumaa kutsutaan [[raviini]]ksi. Tulvat huuhtovat ravinien rinteitä ja leventävät uomalle leveän pohjan. Tällaiset rinteet voivat [[sortuma|sortua]] uoman puhjalle ja tapahtumasta jää näkyviin [[vyörymäarpi|vyörymäarvet]] <ref name=ttp2/><ref name=kujansuu/>. Joki voi uurtaa itselleen uoman tulvatasangolle, ja kun joen '''[[kynnyskohta]]''' alempana kuluu pois, syvenee uoma tulvatasangolla lisää. Silloin jää joelta ylemmäksi rannoille vanhoja [[terassi (joki)|terasseja]], jotka kertovat joen uoman aikaisemmista vaiheista. Virtavesi voi virrata [[jokilaakso]]ssa, jota reunustaa korkeat vuorenrinteet. Myös tasaisella alueella voi sen eroosio kuluttaa sille jyrkät rannat, kun virtavesi virtaa aina vain syvemmällä. Tällaista laaksoa kutsutaan '''[[V-laakso]]ksi''' <ref name=jokilaaksot/>. Uoman pitkittäissuunnassa esiintyvillä korkeuseroilla on tapana aikaa myöten tasaantua, kun kynnyskohdat kuluvat välistä pois. Suomen uomaverkostot ovat yleensä geologistesti varsin nuoria ja eroosio on niissä nopeaa. Nuoren virtaveden kulkua nopeuttavat jyrkät kohdat, jonne muodostuu [[Vuolle (hydrologia)|'''virtapaikkoja''']], '''[[koski]]a''' tai '''[[vesiputous|vesiputouksia]]'''.<ref name=virtavedet/><ref name=lm_102/><ref name=suurim_288/>

Versio 21. helmikuuta 2020 kello 17.02

Peltojoki Inarissa.

Virtavesi [1] tai virtaava vesi [2] on yleisnimitys sisävesille, jotka virtaavat luonnollisessa tai keinotekoisessa vesiuomassaan painovoiman vetämänä [3]. Yleisiä virtavesien tyyppejä ovat esimerkiksi joet, purot, ojat, norot ja kanavat (sekä toisinaan myös maanalaiset joet [4]). Virtavedet virtaavat ylemmiltä alueilta alavammille alueille ja ne laskevat tavallisesti järviin, meriin tai yhtyvät toisiin virtavesiin ennen sitä.[2][5][6][7][8][9]

Suomessa kutsutaan toisinaan puhekielessä virtavesiksi myös vesireittien varrella sijaitsevien järvien salmia tai kapeikkoja, joissa esiintyy virtauksia.

Luokittelu ja nimistö

Virtavesien luokittelussa voidaan erottaa puhekielen-, tieteellinen- ja lakiterminen luokittelu. Luokittelua tarkastellaan seuraavassa pääasiassa suomen kielen kannalta.

Puhekielen luokittelu

Puhekielessä käytettävä virtavesien käsitteistö on syntynyt historiallisesti pitkän ajan kuluessa. Siinä ei virtaveden koon hahmottamisessa (joki, puro, oja, jne.) ole ollut käytössä eksakteja kriteerejä, vaan valinnassa esiintyy paikallisia eroja. Joki on yleensä isompi kuin puro, mutta toisen paikkakunnan puro voi olla suurempi kuin toisen joki. Puhekielen nimistössä tuleekin ottaa virtavesien eksakti luokittelu viitteellisenä, vaikka ne riippuvatkin toisistaan jonkin verran. Ojan luonnollisen merkityksen rinnalle on keskiajalla yleistynyt uusi rinnakkaismerkitys, että se on ihmisen maaperään kaivama uoma vedelle. Esimerkiksi Suomessa on 1960-luvun metsien innokkaan ojittamisen seurauksena lukematon määrä ojia. Länsi- ja Etelä-Suomessa on yleistä käyttää ojan nimitystä puron asemesta, vaikka se olisikin luontainen puro.[10][11]

Virtavesien nimityksiä suomen kielessä ja suomensukuisissa kielissä

Vuonna 1745 kirjoitti Daniel Juslenius julkaisussaan Suomalaisen Sana-Lugun Coetus, että virtavia vesiä kutsutaan nimillä ”joki, virta, luoma, noro, ojando ja oja”.[11] Jokea pienempiä vesireittejä ovat nykyään puro, oja ja noro.

Sanalle joki on olemassa vastineita sekä lähi- että etäsukulaiskielissä. Niitä ovat esimerkiksi karjalan ”joki”, vepsän ”jogi”, vatjan ”jõtši”, viron ”jõgi”, liivin ”jo'g” ja saamen ”johka”. Etäsukulaiskielissä on mokšamordvan ”jov”, komin ”ju” ja unkarin vanhentunut ”jó”. Joki-sana esiintyy kirjallisuudessa Agricolasta alkaen. Suuria jokia kutsutaan toisinaan nimellä virta [12] tai kymi. Lapissa on varattu suurille joille saamen sana ”eatnu”, joka on meänkielessä suomentunut muotoon ”eno”, esimerkiksi joella Könkämäeno. Muutamalle suurimmalle Lapin joelle on kielessä varattu sana ”väylä”, kuten on laita Tornionväylällä.[10]

Purolle on olemassa sukulaiskielissä vain karjalainen vastine, josta se on levinnyt suomenkieleen. Noro on nuori suomen lähisukulaiskielten sana. Se on tarkoittanut esimerkiksi puroa, notkoa, uraa, uurretta tai muuta vastaavaa. Karjalassa noro tarkoittaa notkoa. Sen alkuperä on kuitenkin epävarma. Se saattaa olla deskriptiivisana verbistä norua. Vuonna 1644 sana tarkoitti säröä ja Agricola käytti sanasta muotoa noronen.[10]

Sanalle oja on tarkka vastine inkeroisen, karjalan, lyydin, vepsän ja viron kielissä. Liivin kielessä ”vojā” tarkoittaa vetistä notkelmaa tai lammikkoa. Kantasuomalaisesta sanavartalosta *o- tai *vo- on johdettu sana ”vuo” ja edelleen vuotaa. Sana oja esiintyy kirjallisuudessa Agricolasta asti.[10] Muodot luoma ja luopa esiintyvät vielä nimistössä Pohjanmaalla samoin kuin sanan puron muunnos puru. Luoma tarkoittaa paikoin myös jokea.[13]

Määritelmät Suomen lainsäädännössä

Suomen vanhan vesilain mukaan virtaavan veden virtavesistöä pidettiin jokena, jos siinä vuoden vähävetistä aikaa lukuun ottamatta voitiin kulkea soutamalla, mikäli koski tai kari ei ollut esteenä. Virtavesi, jossa keskivirtaama oli vähintään kaksi kuutiometriä sekunnissa, katsottiin kuitenkin aina joeksi. Jokea vähäisempi virtavesi oli puro.[14]

Uusi vuonna 2012 voimaan tullut vesilaki määrittelee joen eri tavalla kuin ennen. Uudessa laissa joella tarkoitetaan virtavesiä, joiden valuma-alue on vähintään sata neliökilometriä. Käytännössä jotkut purot muuttuivat nyt joiksi. Purolla tarkoitetaan jokea pienempiä virtavesiä, joiden valuma-alueen pinta-ala jää alle sataan neliökilometriin. Jos valuma-alueen pinta-ala jää alle 10 neliökilometriin eikä siinä virtaa jatkuvasti vettä eikä siinä kulje merkittävästi kalaa, on se silloin noro. Jos joku noron määritelmistä ei päde, on se silloin puro. Uusi laki muuttaa jotkin norot puroiksi. Laki ei määrittele ojaa tai muuta kaivettua uomaa mitenkään, mutta laissa ojituksella tarkoitetaan maan, noron ja puron kaivamista veden virtaamisen turvaamiseksi. Luontaisiin virtavesiin kajoaminen on luvanvaraista ja samoin merkittävä maaperän ojitus. Vaikka noro ei olekaan uuden lain mukaan vesistö, voidaan sitä suojella vesiluontotyyppinä.[15][16][17][18]

Tieteellinen luokittelu

Tieteellinen tutkimus ei ota kantaan virtaveden kokoluokituksiin. Virtavesien oppi potamologia on geofysiikassa hydrologian alatiede ja se päämäärä on oppia virtavesien yleisiä ominaisuuksia [19]. Suomalaisessa potamologisessa kirjallisuudessa käytetään karsittua puhekielen termistöä: joki, puro ja noro sekä oja ja kanava. Hydrografisessa kirjallisuudessa erisuuruiset virtavedet luokitellaan esimerkiksi niiden leveyden mukaan [20]. Kansainvälisessä potamologisessa kirjallisuudessa käytettävä virtavesien termistö vaihtelee maan ja kielen mukaan eikä ola aina rinnastettavissa suomalaiseen käytäntöön [5].[9][21]

Virtaveden osia ja muuta termistöä

Uomaverkoston valuma-alueen jako pienempiin valuma-alueisiin. Kuvan rajat ovat vedenjakajia.

Edellä selostettu kokoluokituksen nimistö on tärkeä, kun keskustellaan virtaveden ominaisuuksista. Monet puroille tyypilliset ominaisuudet eivät ole täkeitä joelle, ja päin vastoin. On kuitenkin olemassa kaikille virtavesille yhteisiä ominaisuuksia ja niihin liittyvää termistöä.

Virtaveden ja sen ympäristön ominaisuuksia

Rio de la Platan estuaari Argentiinassa Buenos Airesissa. Se on lietteen ruskeaksi värjäämä.
Niilin suisto näkyy satelliitista kolmion muotoisena viheriöivänä alueena.
Vaalan Nimisjoki tulvii usein ja sen rannat ja suisto ovat reheviä.
Rein on ikivanha joki, jonka jokilaakso on kulunut V-laaksoksi.

Virtavedet saavat vetensä veden kiertokulusta, jossa meristä ja mantereilta haihtuu vettä, joka sataa maahan mantereilla [22]. Osa sataneesta vedestä haihtuu heti pois, osa valuu pintavaluntana virtavesiin ja loput painuu maahan pohjavedeksi. Virtavedet saavat vetensä vedenjakajan rajamalta alueelta, jota kutsutaan valuma-alueeksi.[5][23][24]

Virtavesi voi olla ympärivuotinen tai vuodenajasta riippuva vesistö. Esimerkiksi aridissa ilmastossa aavikkojoet virtaavan vain sadekauden ajan ja kuivuvat kuivakaudella [22]. Virtavesi voi myös kuivua, kun pakkanen jäädyttää veden sen valuma-alueelta ja sateet tulevat vain lumena. Humidilla ilmastoalueilla jatkuvasti juoksevien virtavesien veden määrässä voi tapahtua näkyviä vaihteluita esimerkiksi yksittäisten sadekuurojen tai keväällä sulavan lumen takia. Virtaveden lähde tarkoittaa sen alkukohtaa. Lähde voi olla esimerkiksi järvi, maasta pulppuava lähde, sulaava jäätikkö [25] tai hitaasti purkautuva suo. Lähteeksi katsotaan joskus myös toinen virtavesi (lähdejoki).[a][5][22][23][26]

Virtaveden uomaksi kutsutaan sitä maaston matalinta aluetta, jonne vesi kerääntyy ja jossa se virtaa alaspäin. On yleistä, että maahan satanut vesi kerääntyy aluksi pieniksi uomiksi, jotka yhtyvät suuremmiksi uomaiksi ja jotka lopuksi yhtyvät sivu-uomina yhdeksi pääuomaksi. Uoman osaa kutsutaan juoksuksi ja tavallisia nimityksiä ovat virtaveden ylä-, keski- ja alajuoksu. Uoma voi haarautua myös sen ylä- tai keskijuoksulla. Tällainen rinnakkainen uoma voi yhtyä takaisin pääuomaansa muodostaen putaan ja sen sisälle saaren tai se voivat lähteä eri suuntaan ja silloin se laskee järveen tai mereen eri paikassa. Joki on jälkimmäisessä tapauksessa silloin bifurkaatiojoki. Pääuoma loppuu yleensä yhteen paikkaan sen laskiessa joko järveen tai mereen. Laskukohtaa kutsutaan joensuuksi. Suu voi päättyä suoraan vesistön tai meren rantaan, se voi levitä siellä lahtimaiseksi estuaariksi, tai se voi muodostaa sen rantaan suiston eli deltan. Suistossa pääuoma haarautuu muutamaksi rinnakkaiseksi suuhaaraksi. Meren rannikolla suiston muodostumiseen vaikuttavat vuorovedestä tai sääoloista johtuvat vedenpinnan korkeusvaihtelut, joita ei järven rannikolla esiinny. Vuorovesi voi myös nostaa virtaveden alajuoksulle vuoksiaaltoa seuraavan lyhytkestoisen tulvan [27]. Merellinen suisto on eliöstölle murtovesiympäristö, jonka ekologia poikkeaa sekä meren- että joen ekologiasta. Aridin ilmastovyöhykkeen alueilla uoma voi loppua aavikolle, kun uoman loppupäässä virtaava vesi on joko haihtunut pois tai imeytynyt kuivaan maahan [23].[5][24][28]

Uomassa virtaava vesi aiheuttaa kulutuksellaan maaperään tai kallioperään eroosiota. Virtaava vesi tempaa mukaansa maaperän keveitä maa-ainehiukkasia, jotka veteen liettyneenä kulkeutuvat virran mukana alajuoksulle päin. Veteen liukenee myös mineraaleja ja suoloja, jotka joutuvat lopuksi mereen. Nopeasti virtaavat kohdat voivat kuluttaa uomaa syvemmäksi ja hitaammin virtaavissa kohdissa liete kasautuu pohjalle madaltaen uomaa. Uoman tulviessa liete voi levitä uoman reunavallien yli lähiympäristöön, jonne se laskeutuu. Toistuvat tulvat synnyttävät uoman lähiympäristöön tulvatasankoja, joiden vastine suistojen lähiympäristöissä ovat suistotasangot. Uomat muuttuvat aikaa myöden mutkitteleviksi (meanderointi) ja kun ne ovat riittävän mutkaisia, saattavat ne tulviessaan puhkaista ja samalla oikaista itselleen uusia uomia. Uusi uoma ympäröi yhdessä vanhan mutkan kanssa jokisaaren ja vanhasta uomasta saaren takana tulee pudas. Pudas kerää yleensä sedimenttiä uoman pohjalle ja alkaa se madaltuessaan kasvamaan umpeen. Silloin vanhat putaat katkeavat joen lahdiksi ja ne voivat aikanaan kuroutua erilleen järviksi, joita kutsutaan juoluoiksi.[2][5][24][7]

Jos uoma syntyy maaperään, on eroosio nopeaa ja rannat muodostuvat jyrkkärinteisiksi ja helposti sortuviksi rantatörmiksi. Tällaista muodostumaa kutsutaan raviiniksi. Tulvat huuhtovat ravinien rinteitä ja leventävät uomalle leveän pohjan. Tällaiset rinteet voivat sortua uoman puhjalle ja tapahtumasta jää näkyviin vyörymäarvet [29][30]. Joki voi uurtaa itselleen uoman tulvatasangolle, ja kun joen kynnyskohta alempana kuluu pois, syvenee uoma tulvatasangolla lisää. Silloin jää joelta ylemmäksi rannoille vanhoja terasseja, jotka kertovat joen uoman aikaisemmista vaiheista. Virtavesi voi virrata jokilaaksossa, jota reunustaa korkeat vuorenrinteet. Myös tasaisella alueella voi sen eroosio kuluttaa sille jyrkät rannat, kun virtavesi virtaa aina vain syvemmällä. Tällaista laaksoa kutsutaan V-laaksoksi [31]. Uoman pitkittäissuunnassa esiintyvillä korkeuseroilla on tapana aikaa myöten tasaantua, kun kynnyskohdat kuluvat välistä pois. Suomen uomaverkostot ovat yleensä geologistesti varsin nuoria ja eroosio on niissä nopeaa. Nuoren virtaveden kulkua nopeuttavat jyrkät kohdat, jonne muodostuu virtapaikkoja, koskia tai vesiputouksia.[2][7][24]

Lisää nimityksiä

  • Akanvirta eli koste, on takaisin vastavirtaan joskus pitkällekin johtava virtaus, etenkin rantojen tuntumassa ja esteiden (kivien) takana.
  • Kuru, jyrkkärinteinen laakso, usein myös jokilaakso
  • Köngäs on jyrkkä vaahtoava vesiputous.
  • Luusua on järvestä alkavan joen lähtöpaikka, joka on muodoltaan suppilomainen lahti.
  • Niska joessa tai järvessä kosken ylävirranpuolella sijaitseva kynnyskohta.
  • Pato on jokeen tehty rakennelma, jolla kanavoinnin avulla parannetaan vesiliikennettä tai tuotetaan energiaa.
  • Päävirta on uoman kohta, jossa suurin osa vedestä virtaa. Joen mutkassa se kulkee uoman ulkokaarteessa.
  • Suvanto on hitaan ja rauhallisen virtauksen alue.
  • Sahi on koskipaikan alapuolelle kertynyt pienten kivien matalikko.
  • Sulku on jokeen tai kanavaan rakennettu laite, jonka avulla veneet voivat kulkea huoleti alas jyrkistäkin pudotuksista, sekä pystyvät myös kulkemaan ylävirtaan vaivatta.
  • Särkkä on irtonaisesta aineksesta koostuva veden pinnan alainen aineskasautuma.

Virtavesien hydrologia

Virtavesiä tutkitaan yleisen hydrologian keinoin, jotta niitä voidaan esimerkiksi hallita täytettäessä yhteiskunnan vesitalouden tarpeita, varautuessa tulviin ja kuivuuteen, ja pyrittäessä takaamaan ekologisten olosuhteiden säilyttäminen.[8][9]

Veden alkuperä

Veden kiertokulku tuottaa virtavesien uomaissa virtaavaa vettä haihduttamalla sitä meristä ja mantereilta. Ilmankosteus kulkeutuu mantereiden ylle, jossa se sataa maahan. Vaikka osa siitä imeytyy maahan ja toinen osa haihtuu heti takaisin ilmakehään, jää loput vesistä maanpinnalle valumaan korkeilta seuduilta matalimmille seuduille. Pintavedet muodostavat uomaverkostoja, joiden uomat kuljettavat vettä järvien ja lampien kautta meriin takaisin. Pintavesien näkymättömät virrat ovat maan alla, jossa ne valuvat maavetenä uomaverkostoon tai painuvat pohjaveteen ja sieltä uomaverkostoon. Pintavesien erilaiset luonteet tuottavat erilaisia alkulähteitä, joista uomaverkostoon tulee vettä.[23]

Virtaveden lähde voi olla toisinaan selkeästi järvi tai lampi, josta joki tai puro alkaa. Silloin virtavesi voi saada järvestä uomaansa paljonkin vettä ja sen virtaama on heti suuri. Virtaveden lähde voi myös olla maan alta pohjavettä pulppuava lähde tai lähteikkö. Lähteiköt tuottavat yleensä pieniä vesimääriä ja niistä alkavat virtavedet ovat noroja tai jopa puroja.[a][32][33]

Toisinaan norojen syntytapa voi olla vaikeaa havaita, sillä ne voivat muodostua esimerkiksi pitkään mäenrinteeseen satavasta vedestä. Sateen pintavalunta ja pintakerrosvalunta kertyy alempana rinteessä yhteen ja muodostaa kosteita alueita. Norot muodostuvat kosteiden alueiden vedestä, mutta ne ovat aluksi huomaamattomia tai ne virtaavat maanpinnan alla (piilonoro) ja tulevat vasta alempana rinteessä näkyviksi. Näkyvä noro on voinut kuluttaa maaperään kapean uoman, joka kuivuu poudalla ja virtaa vettä sateella.[9][32][34]

Sateen vesi voi valua pintavetenä uomiin, jossa se poistuu muun virtaveden mukana. Sade voi imeytyä maahan, josta se haihtuu kasvien käyttämänä takaisin taivaalle tai josta se tihkuen päätyy virtavesiin. Sateen vesi voi maahan imeydyttyään vajota alemmaksi niin syvälle, että se yhtyy pohjaveteen. Vesi voi päätyä pohjavedestä vielä takaisin virtaveteen, jos maaperän kallioperän ja maaston muodot tekevät sen mahdolliseksi. Silloin pohjavesi voi nousta esiin uomaan sen pohjasta samalla tavalla kuin esimerkiksi järvien pohjassa olevat lähteet.[35][36][34]

Virtaveden vesitase

Virtaveden vesitaseessa tarkastellaan veden tulemista uomaan ja sen katoamista uomasta [37]. Ensinnäkin, uomasta katoaa osa vedestä pintahaihduntana. Myös kasvillisuus imee vettä uomasta ja uoman rantavyöhykkeestä, jolloin vesi haihtuu ilmaan kasvien lehdiltä. Kasteluveden osuus poistumasta vaihtelee alueittain riippuen viljelijöiden vedentarpeesta. Myös muun yhteiskunnan tarpeet määräävät, paljonko virtavedestä otetaan käyttövettä.[24][38][39][34]

Toiseksi, osa vedestä vajoaa pohjan läpi maaperään. Koska virtavedet virtaavat maastossa sen matalimmassa osassa, on pohjavesi uoman kohdalla lähellä maan pintaa, mutta johtuen uoman valitsemasta reitistä ja reitin kallioperän muodosta, voi vettä toisaalla vajota maaperään ja toisaalla tihkua maasta takaisin uomaan. Tätäkin asiaa on tutkittu Suomessa. Meillä on käytössä termit esivesi, joka on maaperään vajonut vesi, ja uusivesi, joka on lumesta ja sateista peräisin oleva vesi. On esimerkiksi huomattu, että metsäisellä valuma-alueella lähes kaikki vesi, joka purkautuu pienistä virtavesistä, on esivettä. Samoin, peltomaan virtavedessä on suurin osa uusivettä, vaikka pääosa siitä saadaankin salaojista.[24][35][9][40]

Kolmanneksi, uoman varteen tulee yleensä lukemattomia sadevettä tuovia noroja. Kaivettujen ojien johtaminen virtavesiin vaihtelee suuresti aluettain. Esimerkiksi Pohjoismaissa on ojitettu metsiä ja peltomaita voimakkaasti. Ojitus nopeuttaa esimerkiksi sateiden ja kevään sulamisvesien päätymistä uomiin ja nostaa uoman vedenpinnan korkeutta nopeasti.[38][36]

Virtavesien virtaamat

Virtavedet ovat riippuvaisia sadannasta, joka tuo virtaveden valuma-alueelle vettä. Esimerkiksi uomien kaltevuudet sekä niiden leveys- ja syvyyssuhteet vaikuttavat uoman kykyyn kuljettaa vettä eteenpäin. Periaatteessa yksinkertainen uoma, jossa kaltevuus, leveys ja syvyys vaihtelevat, siirtää jokaisessa kohdassaan yhtä paljon vettä aikayksikköä kohden eteenpäin. Kun vesimäärät vaihtelevat nouseen yleensä vedenpinta uomassa ja silloin on mahdollista, että vesi tulvii rantapenkereiden yli ranta-alueille. Juuri tulvien aikana on uoman kuljetus kapasiteetti kriittisimmillään, sillä uoman alueella voi esiintyä pullonkauloja. Tulviva vesi ei ehkä mahdu kalliokapeikosta läpi tai sillan ali, jolloin vedenpinta nousee pullonkaulakohdan yläpuolella vaarallisesti. Tulvaennusteet ja tulvienhallinta onkin eräs virtavesien hydrologisten tutkimusten tavoitteista. Virtaveden vedensiirtokykyä on opittu tutkimaan 1800-luvulta lähtien ja useimpien jokien vesimääriä seurataan nykyään mittaamalla uoman varteen sijoitettujen mittauspisteiden avulla. Mittaustiedot hyödyttävät erityisesti virtauksien säännöstelyä, mutta niitä käytetään myös tulvariskin arvioinnissa.[8][38][41][42][3]

Eräät virtavedet sijaitsevat seuduilla, jotka tuottavat vettä uomaan epäsäännöllisesti, tai uomien ominaisuudet ovat sellaiset, että niissä virtaa vesi vain hetken kerrallaan. Vuorilta tulevat uomat ovat toisinaan jyrkkiä ja kun rinteille sataa vettä, kertyy vesi uomiin nopeasti ja syntyy hetkellinen tulva. Vuoristotulvalla on voi olla niin suuri liike-energia, että se on kuluttanut virtavedelle syvän uoman ja huuhtonut siitä mennessään kiviä ja muita esiteitä, jotka ovat kertyneet alarinteen uomiin ja tehnyt niistä siellä leveitä. Virtaamat voivat vaihdella myös vuodenaikojen mukaan. Aavikolla sijaitsevissa virtavesissä voi uoma olla kuiva useita kuukausia, mutta kun ilmastossa vallitsee kosteammat vuodenajat, alkavat sateet kerryttää uomaan vettä ja sen virtaamat kasvavat (wadi). Oma lukuunsa ovat kylmillä aluella sijaitsevat virtavedet. Niissä uomat ovat kuivia kylmän vuodenajan aikana, kun sateet tulevat lumena. Jäljelle jäänyt vesi voi lisäksi jäätyä pohjaankin asti. Kun keväällä lumi sulaa, kertyy uomaan usean kuukauden vesimäärät. Tämä nostaa virtaamia keskivirtaamaan verrattuna moninkertaisiksi ja virtaavan veden voima riittää työntämään jäätkin mukanaan ennen kuin ne ehtivät sulaamaan. Jäät ovat vaarassa ruuhkautumaan kapeikkojen ja esimerkiksi koskien kohdilla niin, että syntyvien jääpatojen yläpuolelle muodostuu tulvia [43].[44][8][38][41][3]

Virtavesien valuma-alue, uomat ja vesistö

Edellä kuvattuja ilmiöitä voidaan tutkia ja selittää huomioimalla virtaveden valuma-alueen ominaisuuksia. Sen maaperän kyky imeä sadevettä vaikuttaa jäljelle jäävän pintaveden määrään, joka joutuu myöhemmin uomaan. Pintaveden virtaamista rajoittaa kasvipeitteen laatu ja maaston kaltevuudet ja niiden suunnat. Mikäli maaperää on ojitettu, virtaa vesi nopeammin sitä kerääviin uomiin. Jos virtaveden valuma-alue on laaja, on alueelle voinut syntyä suuriakin sivu-uomia, jotka tehostavat veden kuljetusta vesistön pääuomaan.[36]

Vedet valuvat maaston kaltevuuksia seuraten ja painovoiman vetämänä alaville seuduille. Uomat ovat syntyneet tai ne on kaivettu tehostamaan tätä vedensiirtoa. Kullakin uomalla on maaston ylemmillä alueilla valuma-alueensa, josta sen vesi on peräisin. Kun uomat yhtyvät toisiinsa, yhdistyvät myös näiden valuma-alueet toisiinsa. Alajuoksun pääuoman valuma-alue voidan tämän periaatteen nojalla jakaa erillisiin valuma-alueisiin, joilla on omat sivu-uomansa, ja sivu-uomien valuma-alueet voidaan jakaa vieläkin pienempiin valuma-alueisiin, joilla on omat sivu-uomansa, ja niin edelleen.[36]

Kukin valuma-alue on siten osa suurempaa valuma-aluekokonaisuutta. Valuma-alueen virtavedet sivu-uomineen muodostavat geomorfologisen rakenteen, joka muistuttaa lehdetöntä puuta. Sen eripaksuiset oksat ovat jokia tai puroja ja pienimmät oksat noroja. Puunrunko vastaa valuma-alueen pääuomaa, jonka kautta kaikki valuma-alueelta tuleva vesi poistuu alueelta. Puun kaikki haarat ja niiden oksat muodostavat yhtenäisen vesistön. Vesistö ja sen rantojen lähiympäristö muodostaa myös ekologisen ympäristön, joka toimii ekologisena käytäväverkostona siinä viihtyville eliöille.[36]

Suomalaisten vesistöjen uomaverkosto on viime jääkauden kulutustyön ja kallioperän rakenteen laadusta johtuen omanlaisensa, jonka epäsäännöllinen geomorfologia on synnyttänyt suomalaiseen hydrologiaan lisäkäsitteen vesireitti. Sillä tarkoitetaan sovittua pääuomaa, joka sisältää runsaasti järviä ja niiden välisiä lyhyitä jokia, ja jonka kautta valuma-alueen vedet poistuvat suurella virtaamalla seuraavaan vesistöön tai mereen asti. Järvien väliset joet alkavat yläpuolisen järven luusuasta ja laskevat alempana seuraavan järven joensuuhun. Näiden jokien pääuoma on helppo hahmottaa.lähde?

Virtavesien geomorfologia ja dynamiikka

Virtavesien geomorfologia

Valuma-alueen sisällä uomat muodostavat uomaverkoston. Sen uomilla on erilaisia suuntia, uomilla on eri tapoja yhtyä toisiinsa ja ylipäätään uomaverkoston koko geometria voi poiketa merkittävästi toisista uomaverkostoista. Verkostojen erilaiset ominaisuudet johtuvat usein maaston geologiasta, joka on yhdistelmä kallioperästä ja sen päällä sijaitsevasta maaperästä. Maaperän kallistussuunnat vaikuttavat veden virtamissuuntiin ja virtaavan veden eroosion vaikutukset kohdistuvat ensiksi maaperään ja sen jälkeen tämän alla olevaan kallioperään. Pitkäikäiset uomaverkostot ovat saavuttaneet kokonaan tai osittain kallioperän, johon veden eroosio on alkanut työstää uomaa suoraan kallioon. Jos kallioperässä on erilaisia kivilajeja, ohjautuvat veden virtaukset heikommin eroosiota kestävien kivilajien sisälle. Jos kallioperässä on murroksia tai siirroksia, ohjautuu veden virtaukset näihin rakoihin. Nuoren uomaverkoston rakenne ja muoto voi poiketa suuresti vanhasta uomaverkostosta juuri eroosion luonteen vuoksi. Nämä uomaverkoston ominaisuudet muodostavat sen geomorfologian. Tieteenalana geomorfologia tutkii ja selittää muun muassa virtaavan veden aiheuttamia ilmiöitä ja niistä syntyneitä uomien ja maaston muotoja.[36][28][45]

Eroosion aiheuttamia muutoksia

Nopeasti virtaavassa vedessä on liike-energiaa, joka pystyy tekemään työtä esimerkiksi irroittamalla maa-ainesta uoman pohjasta, rannoilta tai ranta-alueilta. Myös veden aallokko kuluttaa rantoja eri tavoin. Irronnut maa-aines koostuu yleensä pienistä mineraalipartikkeleista ja orgaanisesta materiasta. Voimakas virta voi myös kuljettaa mukanaan hiekkaa, soraa ja pieniä kiviä. Suuremmat kappaleet osuvat silloin toisiinsa, jolloin niistä iskeytyy irti materiaalia. Kivien liike uoman pohjakalliota vasten toimii vastavalla tavalla. Lauhkeilla vyöhykkeillä voi virtavesien pinta jäätyä ja jäidenlähdön aikana patoutuvat jäät kuopivat uoman pohjaa ja rantatöyräitä [43]. Muualla voivat veteen uponneet puunrungot toimia liikkuessaan vastaavalla tavalla. Veden virtausnopeuden hidastuessa veden kuljettama maa-aines laskeutuu uoman pohjalle vähentäen uoman syväystä. Kasautumisessa syntyvät esimerkiksi särkät ja muut matalikot ja pohjalle kertyvä tiivis sedimentti.[24][8][38][2][46]

Virtavesien eroosiossa tärkeimmät muutosprosessit ovat maa-aineksen kulutus, sen kuljetus ja kasaantuminen. Myös hiljainen virtaus aiheuttaa muutoksia uomien muotoihin. Niitä ovat esimerkiksi pohjalle kertyvien särkkien ja matalikkojen siirtymät, tulvien rannoille nostaman lietteen kertyminen, rannoilla tapahtuva aallokon ja muun kulutuksen aiheuttama eroosio, muut kasautumisilmiöt rannoille, uoman siirtyminen tai kääntyminen (meanderointi), uomien jakautuminen tai haaroittuminen, saarien syntyminen ja katoaminen, sekä suistojen ja estuarien tapahtumat. Kiinnostavia aihealueita ovat myös poikkeustilanteet, joita ovat esimerkiksi äkilliset tulvat ja keväiset jäidenlähdöt. Uomien muutoksia voidaan seurata lyhyellä tai pitkällä aikavälillä. Jokilaakson esihistorialliset muutokset voivat nykyäänkin olla luettavissa ympäröivän maaston muodosta.[24][8][38][47]

Edellä kuvatut tapahtumat muodostavat pääosan siitä prosessista, jota kutsutaan virtavesien eroosioksi. Eroosiolla on voimakas vaikutus virtavesien ympäristön muokkautumiseen ja edelleen ranta-alueiden ekologialle ja sen biodiversiteetille. Sillä on suuria vaikutuksia joenvarsien asutuksen ja yhteiskunnan rakenteille ja toiminnoille.lähde?

Eroosion irroittamien ainesten kulkeutumista on yritetty arvioida matemaattisesti hydrologisilla malleilla, mutta prosessit ovat laskennollisesti yhtä mutkikkaita kuin virtavesien fysikaaliset virtaukset.[24][8][38]

Epätasainen maankohoaminen

Esimerkiksi pohjoismaissa Pohjanlahden perukassa maa kohoaa nopeammin kuin Selkämeren suunnalla. Maankohoamisen alueelliset nopeuserot kallistavat maankamaran Suomessa hiljalleen kohti kaakkoa. Sellaiset joet, jotka ovat virranneet kohti pohjoista ja luodetta, ovat aikoinaan olleet jyrkempiä kuin ne ovat nykyään. Kallistuksen väheneminen aiheuttaa veden virtausnopeuden hidastumista ja samalla veden kuljettaman maa-aineksen kasautumisilmiöiden lisääntymistä. Tämä on vaikuttanut joidenkin jokien morfologiseen ilmeeseen. Lopullisena seurauksena on voinut olla esimerkiksi uoman kääntyminen otollisempaan suuntaan tai mahdollisesti uoman virtaussuunnan kääntymisen vastakkaiseksi. Hurjin esimerkki tästä on Amazonjoki, joka virtasi aikoinaan Gondwanamantereella idästä länteen päin Tyyneen valtamereen, mutta Andien kohottua, se vaihtoi virtaussuuntansa lännestä itään päin kohti Atlanttia [48].[49]

Epätasainen maankohoaminen on vaikuttanut jokiin Suomessakin. Monista järvistä alkaneet luoteeseen tai pohjoiseen päin virranneet joet ovat kuivuneet ja niiden tilalle on puhjennut uudet joet, jotka ovat alkaneet virrata kohti etelää tai länttä. Tunnettuja tällaisia järviä ovat Puula, Pielinen, Päijänne ja Saimaa. Puula laski aluksi luoteeseen Päijänteeseen, mutta sille puhkesi uusi lasku-uoma etelämpänä, joka laski samaan järveen mutta suuntana länsi. Viimeisin uoma puhkesi Puulan eteläosiin ja se laskee nykyään yhdessä viereisen kanavan kanssa kohti etelää. Pielisen lasku-uoma on sijainnut alkuksi sen pohjoispäässä, mutta myöhemmin sen eteläpäähän puhkesi nykyinen lasku-uoma Saimaan suuntaan. Päijänteen lasku-uoma on sijainnut aluksi sen pohjoispäässä laskien Itämereen, mutta sen eteläosaan puhkesi myöhemmin nykyinen etelään Suomenlahteen virtaava Kymijoki. Ehkä moni-ilmeisin luonnonhistoria on Saimaalla. Se on laskenut aluksi pohjoisessa Itämereen, mutta sen laskusuunta muuttui pian kulkemaan länteen Pohjois-Päijänteeseen. Lopulta Päijänne ja Saimaa yhdistyivät Sisä-Suomen suurjärveksi. Kun järviä yhdistävä salmi maatui, puhkaisivat molemmat järvet lasku-uomansa eteläpäähän. Saimaa laski tämä jälkeen ensin Suomenlahteen kunnes puhkesi Vuoksi ja sen vedet suunatutuivat kaakkoon päin Laatokkaan.[50]

Ihmisen vaikutus

Ihmisen toiminnalla on joskus virtavesien kannalta arvaamattomia vaikutuksia. Esimerkkinä voidaan käyttää Taipaleenjokea, joka on nykyään Vuoksen reitin yksi osuus. Taipaleenjoki syntyi Suvannonjärven järvenlaskussa, joka riistäytyi hallinnasta. Myöhemmin Vuoksen uomaa laajennettiin kulkemaan myös Suvannon kautta, jolloin sen virtaama kasvoi. Vastaavanlaisia tapahtumia tunnetaan eräistä muistakin järvenlaskuista.[51]

Laivaliikenteen vuoksi on muutettu uomien geomorfologiaa. Aikaisemmin keskityttiin särkkien ruoppaukseen ja kivien raivaamiseen. Myöhemmin ollaan kohotettu uomien vedenpintaa rakentamalla kaupunkien kohdille pohjapatoja. Laivaliikenteelle saatettiin rakentaa sulkujärjestelmiä, joilla ne pystyivät ohittamaan pohjapatojen aiheuttamat esteet. Laivat ovat kasvaneet, joten syväväyliä on ruopattu aina vain syvemmiksi ja joen mutkia on oikaistu kaivamalla niihin oikaisu-uomia.[52]

Vuodenaikojen vaihtelut tuovat mukanaan erilaiset virtaamat ja jopa tulvia. Tulvahaittojen torjunnassa voidaan joen tulvaherkkiä osuuksia muokata paremmiksi. Jos vedenkorkeudet ovat olleet suuria, voidaan uoman penkereitä korottaa rakentamalla uoman viereen sitä seuraavia valleja. Tulvia ehkäistään myös ruoppaamalla joen pohjaa, oikaisemalla mutkia ja leventämällä uoman kapeikkoja, jotta vesi voisi virrata nopeammin ohi. Esimerkiksi Seinäjoen taajamassa on Seinäjoen uomalle kaivettu seitsemän kilometriä pitkä oikasu-uoma Kyrönjokeen [53]. Yläjuoksulle on toisinaan rakennettu tekojärviä, jotka varastoivat osan sulaneen lumen vedestä. Tekojärven vettä käytetään samalla, kun tasoitetaan tulvahuippuja tasaisella juoksutuksella, myös hyödyksi vesihuoltossa ja sähköenergian tuotannossa.[52]

Virtavesien ekologia

Luonnontilaiset virtavedet

Eri vesistötyyppien ekologiat eroavat toisistaan pitkälti fysiologisista syistä. Virtavedet ovat sitä erilaisempia, mitä voimakkaampia ovat sen uomien vedenvirtaukset. Hitaasti virtaavien vesistöjen luontotyypit muistuttavat eniten järvien luontotyyppejä. Näissä ympäristöissä esiintyy usein samoja kala-, hyönteis-, lintu- ja kasvillisuuslajeja kuin järvissä. Niiden ravintoketjusta puuttuu kuitenkin lähes kokonaan järville tyypillinen ravintoaineita hyödyntävä plankton. Kun virtaukset kasvavat, jää kasvilajien valikoimasta pois sellaiset vesikasvit, jotka eivät esimerkiksi pysty kiinnittymään pohjaan tai eivät kestä mekaanista liikettä. Sopeutumattomat vesihyönteiset voivat kärsiä virran voimakkuudesta, kun vesi irroittaa ne pohjasta ja vie ne mukanaan. Koskissa viihtyvät vain eräät sammaleet ja harvat virtapaikkojen kasvilajit. Virtavesiin sopeutuneet hyönteiset elävät usein kivien alla ja nopeasti uivat kalat väijyvät kivien takana suojassa virtaavassa vedessä ohi kulkeutuvaa ravintoa. Virtavesien rajoitukset ovat menneisyydessä vaikuttaneet siihen, että eräät kalalajit elävät järvissä ja merissä, mutta nousevat virtavesiin lisääntymään. Tällaiset vaelluskalat hyödyntävät virtavesien turvallisempaa elinympäristöä lisääntymisessä, mutta niiden heikon ravintotilanteen vuoksi siirtyvät järviin ja meriin kasvamaan aikuiseksi. Virtaveden uoman eri kohdissa on erilaisia luontotyyppejä ja luonnontilaisia virtavesiä voidaan pitää ekologisesti monipuolisina elinympäristöinä.[2][47][38][18]

Virtavedet vaikuttavat rantojensa ja lähialueidensa luontotyyppeihin noin 30–50 metrin etäisyydelle rannasta. Niiden vaikutusalueiksi voidaan myös määritellä virtaveden keskimääräisten ylä- ja alakorkeuksien välissä kastelemaa maa-aluetta, jonka leveys voi vaihdella suuresti eri kohdissa uoman juoksua [47]. Tulva-aikana vesi nousee rantoja kauemmaksi lähiympäristöön, jolloin joen kuljettama liete laskeutuu siellä maahan lannoittaen tulvavyöhykkeen kasvillisuutta. Veden mukana imeytyy maahan myös vesiliukoisia ravinteita sen kasvillisuuden käytettäväksi. Virtaveden meanderointi sekä kuluttaa rantoja että kasaa uutta rantaa, jolloin virtavesi saattaa lähiympäristönsä jatkuvaan muutostilaan. Virtavesien vaikutusalueiden homogeeniset luontotyypit tarjoavat ekologisen käytävän lukuisille lajeille niiden levittäytyessä pirstoutuneessa ympäristössä uusille elinalueille. Tämä on elinympäristölle merkittävä etu, kun se pyrkii säilyttämään biodiversiteettiään käynnissä olevan ja tulevaisuudessa kiihtyvän joukkosukupuuton aikana. Virtavesien ympäristössä viihtyvät monet lehtipuulajit, jotka varjostavat virtaveden rantoja ja uomaa. Yhdessä haihtuvan vesihöyryn kanssa varjostus ylläpitää vakaata elinympäristöä, jonka alhaisempi lämpötila luo otollisemmat olosuhteet hapelle ja hiilidioksiidille liueta veteen. Virtavesien lämpötila seuraa pienellä viivellä ilman lämpötilan muutoksia. Lauhkeilla ilmastovyöhykkeillä virtavedet jäätyvät talvella vain osittain ja ne säilyttävät siksi hapekkuutensa järviä paremmin.[b]

Virtavesien kehityksen kliimaksi

Virtavesiä on nuoria, vanhoja ja ikivanhoja. Nuoret virtavedet eivät ole vielä kuluttaneet uomaansa ja niiden epätasaiset osuudet tekevät niiden luontotyypeistä vaihtelevia. Suomessa virtavedet ovat alle 10 000 vuotta vanhoina geologisesti nuoria. Kun eroosio kuluttaa ja tasoittaa uomien korkeuseroja, muuttuvat virtavesien vaikutusalueiden luonne homogeenisiksi ja niiden luontotyyppien eroavaisuudet tasoittuvat. Ikivanhat joet ovat kuluttaneet uomansa pohjan kallioperään syväksi laaksoksi, kuljettanut lietettä, soraa ja kiviä alajuoksulle päin ja levittänyt sitä juoksun varteen tulvatasangoiksi tai joensuussa suistotasangoiksi. Ikivanhat virtavedet virtaavat tasaisesti ja niiden luontotyypit ovat lähes samanlaiset.[24]

Virtavesien ekologiset uhat

Maailman virtavesien suurimmat uhat liittyvät saastumiseen ja lasku-uomiin kajoamiseen. Saastuminen johtuu teollisuuden päästöistä ja nestemmäisten yhdyskuntajätteiden johtamisesta virtavesiin. Jätevesien puhdistaminen on parantanut yleistilannetta merkittävästi, vaikka virtavesille on jo ehtinyt aiheutua suuria vahinkoja. Eri maissa ollaan jätevesien puhdistamisessa eri vaiheissa ja parhaimpien puhdistajamaiden ongelmana ovat vielä typen yhdisteiden pääseminen puhdistusprosessien läpi. Tämän lisäksi ovat ongelmana lääkeaineiden ja mikromuovijätteiden päättyminen vesistöihin, sekä muiden teollisuudessa käytettävien yhdisteiden talteenotossa, joiden vaikutuksia luontoon ei vielä tiedetä. Myös muu tahaton saastuttaminen on ollut voimakasta. Sateet tuovat hulevesien muodossa virtavesiin ravinteita, kiintoainetta ja myrkkyjä. Myös tuuli lennättää virtaveteen roskia, jotka kulkeutuvat uomaa alas järviin tai meriin.[47][54][55][55]

Lasku-uomaan kajomista tapahtuu usein tulvien ehkäisyssä ja vesikuljetusreittien kunnostamisessa, kun virtaveden kivikoita poistetaan, mutkia oiotaan, matalia ja kapeita osuuksia syvennetään tai levennetään. Myös raskas laivaliikenne vaikuttaa uoman pohjaan potkurien pöllyttäessa sedimentit veden vietäväksi. Puutavaran uitossa puusta irtoaa kuoria ja veteen liukenee orgaanisia yhdisteitä, jotka molemmat rehevöittävät virtavesiä. Virtavesien säännöstely on myös uhka. Virtaveden vedenpintaa saatetaan nostaa matalanveden ajaksi rakentamalla siihen vettä nostavia pohjapatoja. Suurin muutos tapahtuu, kun vesivoimalaitoksen korkean padon taakse nostetaan jokilaaksossa vedenpintaa useita metrejä. Tällöin uoman virtausolosuhteet muuttuvat suuresti ja virtaveden luontotyyppi vaihtuu hetkessä järvimäiseksi. Samalla katkeavat vaelluskalojen reitti kutuvesiin ja niiden lisääntyminen estyy. Voimalaitosrakentaminen on muuttanut eteenkin suurien jokien luontotyypit hyvin yksipuolisiksi.[47][54][55]

Sekundäärinen uhka virtavesille syntyy niiden valuma-alueilla tapahtuvissa muutoksissa. Jos esimerkiksi valuma-alueella sijaitsee asutuskeskuksia, voi liikenteen päästöt, maankäyttö ja asvaltointi vaikuttaa virtaveden vedenlaatuun. Myös pohjaveden korkeuden muutokset ovat vaikuttaneet virtavesiin negatiivisesti. Maatalouden tehostunut maankäyttö, kemiallinen tuholaistorjunta ja maaperän lannoittaminen sekä maatalousympäristöön vaikuttavat säädökset ovat vaikuttaneet virtavesiin huomattavasti. Vuoristo- ja metsämailla tapahtuva maaperän muokkaus ja ojitus sekä puukorjuu ovat lisänneet eroosiota, jolloin kivennäisaineita ja ravinteita joutuu virtavesiin aiempaa enemmän. Virtavesien sekundäärisiin uhkiin voidaan lukea myös ilmansaasteet. Tuulien mukana kulkeutuvat kaukaakin teollisuuden-, energiantuotannon- ja jätteenpolton yhteydessä syntyviä palokaasuja. Varsinaisten myrkkyjen lisäksi palokaasut sisältävät runsaasti hiilen-, typen- ja rikin oksideja. Nämä kaikki muodostavat ilman kosteuden kanssa erivahvuisia happoja, jotka sataessaan hapattavat vesistöjä. Vaikka palokaasujen määriä on vähennetty ja niitä osin jo puhdistetaankin, joutuu ympäristöön edelleen suuria määriä näitä aineita.[54](lähde:happamoituminen)

Lähihistoriassa tapahtuneet muutokset voivat olla peruttamattomia, sillä virtavesistä on kadonnut lukuisia lajeja ja niitä katoaa edelleen lisää. Virtavesien luontotyyppien palauttaminen voi olla hankalaa tai joissakin tapauksissa peräti mahdotonta. Lisävaikeutta suojelutyöhön tuo ilmaston lämpeneminen. Toisilla alueilla se vähentää sateiden määrää ja toisilla se lisää niitä, jolloin virtavesien virtaamat muuttuvat. Lämpötilan kohoaminen voi suosia vieraslajeja ja alkuperäisten lajien elinpiirit siirtyvät pohjoiseen.[54][55]

Virtavesien tutkimus

Hydrologian kehitysaskeleita maailmanlaajuisesti

Niilin, Eufratin ja Tigrisin uomia ohjailtiin hyvin varhain. Niilin vettä käytettiin viljelymaiden kastelussa ja sitä nostettiin uomaan rakennetuilla padoilla noin 4000 eaa. Mesopotamiassa jokien tulvia vastaan rakennettiin tulvavalleja, joilla suojattiin rantojen asutusta. Ensimmäisellä vuosisadalla eaa. elänyt arkkitehti, insinööri ja kirjailija Vitruvius esitti varhaisimman säilyneen selityksen vedenkierrosta, jolla hän selitti esimerkiksi jokien jatkuvan virtaamisen.[c]

Aivan uutta tietoa virtavesistä saatiin vasta 1600-luvulla. Alan pioneerejä olivat muun muassa Pierre Perrault (noin 1608–1680, Ranska), Edme Mariotte (noin 1620–1684, Ranska) ja Edmond Halley (1656–1742, Englanti). Perrault tutki Seineä ja määritti alueen sademäärää, joen purkautumaa ja joen valuma-alueen pinta-alan. Näiden tietojen avulla hän osoitti Seinen virtaamien ja valuma-alueelle satamisen välisen yhteyden. Marionette, joka myös tutki Seineä, yhdisti tiedot virtanopeudesta ja uoman poikkileikkauksesta valuma-alueen pinta-alaan, ja sai laskettua Seinen virtaaman.[c]

Tieteen edistyessä ja mittaustaitojen kasvaessa 1700-luvulla kehitettiin uusia tapoja määrittää jokien virtaamia. Daniel Bernoulli tai Hans Christian Ørsted kehitti pietsometrin, jolla mitattiin paine-eroja, ja Henri Pitot esitteli Pitot-putken, jolla voitiin mitata paikallisia virtaamia. Insinööri Reinhard Woltmann esitteli 1790 siivikon eli potkurin kaltaiseen laitteen toimintaan perustuvan virtausnopeuden mittausmenetelmän [42].[c]

Myöhemmin, 1950-luvulta asti, hydrologiaa on lähestetty enemmän teoreettiselta näkökannalta, kun kehittyneet mittaustavat ja laajalta alueelta saadut mittausarvot sovitettiin vedenkiertomalleihin. Uusin tekniikka hyödyntää paikkatietojärjestelmiä (GIS) ja sen tarjoamia lisäarvoja. Laserkeilauksella voidaan pienellä vaivalla kerätä runsaasti tietoa alueen pinnanmuodoista, jolloin voidaan määrittää esimerkiksi valuma-alueen aikaisempaa tarkempi muoto.[c]

Virtavesien hydrologian alkuaskeleet Suomen alueella

Suomessa kauppias Olof Ahlbom merkitsi muistiin Tornionjoen jäidenlähtöjä vuodesta 1693. Myös muiden jokien jäidenlähtöä alettiin kirjaamaan muistiin 1700-luvulta alkaen. Aikasarjat eivät ole aina yhteneviä, sillä esimerkiksi Kyrönjoella niitä on merkitty vuodesta 1739 vuoteen 1817, mutta silloin alkanut tauko jatkui vuoteen 1910 asti. Meteorologinen Keskuslaitos aloitti säähavainnot 1840-luvulla ja esimerkiksi sademääriä havaittiin vuonna 1908 noin 70 paikkakunnalla.[56]

Woltmannin siivikkoa käytettiin Suomessa varhain ja sitä käytetään edelleen, joskin hieman muunneltuna. Siihen perustuvaa ”hydrometristä flygeliä” on käytetty enimmäisen kerran vuonn 1862, kun G. H. Öhmann määritti Rokkalanjoella Patakosken vesimäärää.[42]

Vuosi 1898 oli jo runsassateinen ja mutta seuraavan vuoden sademäärät aiheuttivat ennen kuulumattoman suurtulvan vesireittien suurimmissa järvissä. Senaatti nimitti vuonna 1900 komitean pohtimaan syitä tulvalle ja se päätyi siihen, että tulva johtui yksinomaan luonnon oikullisuudesta. Sen mietintö johti tapahtumaketjuun, jonka päätteeksi perustettiin Hydrograafinen toimisto vuonna 1907. Toimiston tehtäväksi tuli järjestää hydrografisia tutkimuksia tieteelliseltä pohjalta, jotka se aloitti seuraavana vuonna [56].[57]

Hydrologisella toimistolla oli vuonna 1920 vedenkorkeuden mittauspisteitä 374 ja kymmenessä vuodessa niitä tuli 63 lisää. Meteorologisella Keskuslaitoksella oli lumen vesimäärien tutkimuspaikkoja vuodesta 1922 ja Hydrologinen toimisto perusti niitä lisää 1935 alkaen. Vesistöjen lämpötilaluotaukset, pohjaveden korkeusmittaukset ja vesistöjen haihduntamittaukset käynnistyivät 1950-luvulla. Pohjaveden havainnointi oli kuitenkin viitteellistä, sillä 1970-luvulla sitä alettiin tutkia laajemmin. Käsin tehdyistä mittaamisesta alettiin hiljalleen luopua 2000-luvulle tultaessa ja mittaamisen automatisoiminen on edelleen käynnissä.[56][40]

Katso myös

Huomioita

  1. a b Kappale on käännös englanninkielisen wikipedian artikkelista en:Stream sen johdannosta ja kappaleesta ”Sources”.
  2. Kappale on käännös ruotsinkielisen wikipedian artikkelista sv:Vattendrag kohdasta ”Ekologi”.
  3. a b c d Kappale on käännös englanninkielisen wikipedian artikkeli en:Hydrology kappaleesta ”History”.

Lähteet

  • Mountjoy, Alan B. (toim.), Pöyhönen, Otto (toim.) & al.: Suuri Maailmantieto. Helsinki: Valitut Palat, 1993. ISBN 951-584-002-3.
  • Kontula, Tytti & Raunio, Anne (toim.): Suomen luontotyyppien uhanalaisuus. Luontotyyppien punainen kirja, osa I ja II. Helsinki: Suomen ympäristökeskus ja Ympäristöministeriö, 2018. ISBN 978-952-11-4821-7. OSAT I & II (PDF).
  • Tolonen, Janne, Jarkko Leka, Katariina Yli-Heikkilä, Liisa Hämäläinen & Lea Halonen: Pienvesiopas. Pienvesien tunnistaminen ja lainsäädäntö. Suomen ympäristökeskuksen raportteja 36/2019. Helsinki: SYKE, 2019. ISBN 978-952-11-5071-5 (nid.). Julkaisun verkkoversio (PDF) (viitattu 19.1.2020).
  • Leppäranta, Matti & Virta, Juhani & Huttula, Timo: Hydrologian perusteet. Helsingin yliopisto, 2017. Teoksen verkkoversio.

Viitteet

  1. Kärnä, Olli-Matti: Spatiaalisen sijainnin, ympäristötekijöiden ja lajien levittäytymiskyvyn vaikutukset pohjaeläinyhteisöjen rakenteeseen subarktisissa virtavesissä, s. 5–8. Pro Gardu- tutkielma. Oulu: Oulun yliopisto, 2014. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 22.1.2020).
  2. a b c d e f Helminen, Matti & al.: Suomen luonnon tietosanakirja - Virtaavat vedet, s. 456–457, 1977, viitattu 11.1.2020
  3. a b c Leppäranta, Matti & al.: Hydrologian perusteet - Uomien virtaus, 2017, s.120–133
  4. Suuri Maailmantieto – Miten luolat syntyvät, Valitut Palat, s.397
  5. a b c d e f Eklund, Anna: Sveriges vattendrag (PDF), Faktablad nr 44, 2010, SMHI, viitattu 11.1.2020 (ruotsiksi)
  6. Frey, Bertram C. & Mutz, Andrew: Public Trust in Surface Waterways and Submerged Lands of the Great Lakes States, 40 U. Mich. J.L. Reform 908 (2006–2007), viitattu 11.1.2020 (englanniksi)
  7. a b c Kakko, Kenno, Tyrväinen & Fabritius: Lukion maantiede 1-2, s. 102–106. Otava, 2010.
  8. a b c d e f g Obras fluviales, viitattu 15.1.2020 (espanjaksi)
  9. a b c d e What is Hydrology?, Water Science School, USGS, Yhdysvallat, viitattu 15.1.2020 (englanniksi)
  10. a b c d Häkkinen, Kaisa: Nykysuomen etymologinen sanakirja. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-27108-X.
  11. a b Juusela, Taneli: Pelto-ojituksen nimistön kehittyminen vv. 1742–1962, Helsingin yliopisto, 1965, Viitattu 11.1.2020
  12. Korjonen-Kuusipuro, Kristiina: Yhteinen Vuoksi : ihmisen ja ympäristön kulttuurinen vuorovaikutus Vuoksen jokilaaksossa 1800-luvulta nykypäiviin, s. 18. väitöskirja. Oulu: Oulun yliopisto, 2013. ISBN 978-952-62-0048-4. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 21.2.2020).
  13. Suutari, Toni: Luoma, s. 246–247. Teoksessa: Suomalainen paikannimikirja. Helsinki: Karttakeskus, 2007. ISBN 978-951-593-976-0.
  14. Vesilaki 19.5.1961/264 Finlex®. Helsinki: Oikeusministeriö ja Edita Publishing Oy. Viitattu 19.1.2020.
  15. Vesilaki 27.5.2011 Finlex®. 27.5.2011. Helsinki: Oikeusministeriö ja Edita Publishing Oy. Viitattu 24.1.2020.
  16. Valpasvuo, Vesa: Uusi vesilaki voimaan vuoden alusta, viitattu 11.1.2020
  17. Kemppainen, Pekka: Vesilaki 2011 ja metsäojitukset, viitattu 11.1.2020
  18. a b Tolonen, Janne & al.: Pienvesiopas, 2019, s.13–27
  19. FINTO: Hydrologia, viitattu 11.1.2020
  20. Hydrografia paikkatietoalustalla paikkatietoalusta.fi. 2020. Maanmittauslaitos. Viitattu 11.1.2020.
  21. Leppäranta, Matti & al.: Hydrologian perusteet - Johdanto, 2017, s.7–12
  22. a b c Suuri Maailmantieto – Sää ja tuulet, Valitut Palat, s.618
  23. a b c d Kakko, Kenno, Tyrväinen & Fabritius: Lukion maantiede 1-2, s. 48–53. Otava, 2010.
  24. a b c d e f g h i j Suuri Maailmantieto – Virtaavat vedet muokkaavat maisemaa, Valitut Palat, s.288
  25. Leppäranta, Matti & al.: Hydrologian perusteet - Jäänlähtö, 2017, s.166–170
  26. Kakko, Kenno, Tyrväinen & Fabritius: Lukion maantiede 1-2, s. 58–62. Otava, 2010.
  27. Kakko, Kenno, Tyrväinen & Fabritius: Lukion maantiede 1-2, s. 53–57. Otava, 2010.
  28. a b Ritter, Michael E.: The Physical Environment: an Introduction to Physical Geography (HTML) (-> Luku 18: Fluvial Systems) earthonlinemedia.com. 2006. Viitattu 24.1.2020. (englanniksi)
  29. Raviini], Tieteen termipankki, viitattu 25.1.2020
  30. Valkama, Jorma: Maaperägeologinen retki Kaakkois-Suomeen, Pohjois-Suomeen ja Pohjois-Norjaan, 23.3.2006, viitattu 25.1.2020
  31. Helminen, Matti & al.: Suomen luonnon tietosanakirja - Jokilaaksot, s. 84, 1977, viitattu 11.1.2020
  32. a b Kuusisto, Esko: Suomen lähteet. (Suomen lähteet -numero) Vesitalous, 16.1.2020, 54. vsk, nro 4, s. 5–9. Helsinki: Ympäristöviestintä YVT Oy. ISSN 0505-3838. Artikkelin verkkoversio (PDF).
  33. Tolonen, Janne & al.: Pienvesiopas, 2019, s.32–39
  34. a b c Leppäranta, Matti & al.: Hydrologian perusteet - Sadanta ja haihdunta, 2017, s.73–85
  35. a b Infiltration and the Water Cycle, Water Science School, USGS, Yhdysvallat, viitattu 15.1.2020 (englanniksi)
  36. a b c d e f Pidwirny, M.: Fundamentals of Physical Geography, 2. painos. The Drainage Basin Concept. , 2006. Teoksen verkkoversio (viitattu 16.1.2020). (englanniksi)
  37. Hyvärinen, Veli: Veden kierto – Suomen vesitase, 2008, s.83–89
  38. a b c d e f g h Leppäranta, Matti & Virta, Juhani & Huttula, Timo: Hydrologian perusteet, s. 137–141. Helsingin yliopisto, 2017. Teoksen verkkoversio.
  39. Leppäranta, Matti & al.: Hydrologian perusteet - Veden kiertokulku, 2017, s.56–64
  40. a b Seuna, Pertti: Veden kierto – Puroissa virtaa tietoa, 2008, s. 59–63
  41. a b Altered water flow – Each waterway has its own particular characteristics relating to water flow, velocity, and quantity, NIWA Taihoro Nukurangi, viitattu 16.1.2020 (englanniksi)
  42. a b c Hyvärinen, Veli & Ekholm, Matti: Veden kierto – Virtaaman mittaaminen, 2008, s. 35–39
  43. a b Leppäranta, Matti & al.: Hydrologian perusteet - Jäänlähtö, 2017, s.136–137
  44. Suuri Maailmantieto – Aavikot, Valitut Palat, s.12
  45. Types of Drainage Pattern, Geology In, viitattu 17.1.2020
  46. Leppäranta, Matti & al.: Hydrologian perusteet - Jäänlähtö, 2017, s.137–141
  47. a b c d e Kontula & Raunio: Suomen luontotyyppien uhanalaisuus – osa I, s.83–93
  48. Lingenhöhl, Daniel: Der Amazonas aus Afrika (kirja-arvostelu: Friedhuber, Sepp: Uramazonas), 27.03.2007, viitattu 15.2.2020
  49. Koivisto, Marjatta (toimittaja): Jääkaudet, s. 169–178. luku 24. Maa nousee. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29101-3.
  50. Koivisto, Marjatta (toimittaja): Jääkaudet, s. 63–68. luku 11. Muinais-Itämeri. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29101-3.
  51. Koivisto, Marjatta (toimittaja): Jääkaudet, s. 230–231. luku 29. Kansanuskomuksia ja geologiaa – Järvenlaskut. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29101-3.
  52. a b River Engineering, Encyclopædia Britannica, 1911, viitattu 15.2.2020
  53. Seinäjoen oikausu-uoma (sijainti maastokartalla) Karttapaikka. Helsinki: Maanmittauslaitos.
  54. a b c d Kontula & Raunio: Suomen luontotyyppien uhanalaisuus – osa I, s.94–115
  55. a b c d Leppäranta, Matti & al.: Hydrologian perusteet - Jäänlähtö, 2017, s.189–195
  56. a b c Puupponen, Markku: Veden kierto – Hydrologisten havaintoverkkojen kehitys, 2008, s. 21–28
  57. Kuusisto, Esko: Veden kierto – Suuresta tulvasta se alkoi, 2008, s. 16–21

Aiheesta muualla

Käännös suomeksi
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäiset artikkelit: sv:Vattendrag & en:Stream & en:Hydrology