Ero sivun ”Al-Andalus” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Selaa historiaa interaktiivisesti
[katsottu versio][katsottu versio]
← Vanhempi muutosUudempi muutos →
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
VisuaalinenWikiteksti
Rivi 152: Rivi 152:
Kaikesta huolimatta ihannekuva islamilaisesta Andalusiasta ja sen suvaitsevaisuudesta on luotu jopa kolmeen kertaan. Ensimmäisenä myytin loivat muslimit 1600-luvulla, toisen kerran juutalaiset 1800-luvulla ja kolmannen kerran kristityt 1900-luvulla. Ajatus kultakaudesta syntyi muslimien keskuudessa 1600-luvulla, kun islamilainen Espanja oli jo kaukainen muisto. Muslimihistorioitsijat loivat haavekuvan loistavasta menneisyydestä, missä menetettyä al-Andalusia katsottiin nostalgian hengessä. Esimerkki kaipuun täyttämästä kuvauksesta on vuonna 1632 kuolleen Ahmed al-Maqqarin teos ''”Parfyymin henkäys vihreän Andalusian oksalta”.'' <ref>{{Kirjaviite|Tekijä=Al-Maqqari|Nimeke=The history of the Mohammedan Dynasties of Spain. Volume 1. Kääntänyt P. de Gayangos.|Vuosi=1628–1630|Sivu=|Julkaisija=Google-kirjat|www=https://books.google.fi/books/about/The_History_of_the_Mohammedan_Dynasties.html?id=dRVlWhdJkZYC&redir_esc=y|Tiedostomuoto=}}</ref>
Kaikesta huolimatta ihannekuva islamilaisesta Andalusiasta ja sen suvaitsevaisuudesta on luotu jopa kolmeen kertaan. Ensimmäisenä myytin loivat muslimit 1600-luvulla, toisen kerran juutalaiset 1800-luvulla ja kolmannen kerran kristityt 1900-luvulla. Ajatus kultakaudesta syntyi muslimien keskuudessa 1600-luvulla, kun islamilainen Espanja oli jo kaukainen muisto. Muslimihistorioitsijat loivat haavekuvan loistavasta menneisyydestä, missä menetettyä al-Andalusia katsottiin nostalgian hengessä. Esimerkki kaipuun täyttämästä kuvauksesta on vuonna 1632 kuolleen Ahmed al-Maqqarin teos ''”Parfyymin henkäys vihreän Andalusian oksalta”.'' <ref>{{Kirjaviite|Tekijä=Al-Maqqari|Nimeke=The history of the Mohammedan Dynasties of Spain. Volume 1. Kääntänyt P. de Gayangos.|Vuosi=1628–1630|Sivu=|Julkaisija=Google-kirjat|www=https://books.google.fi/books/about/The_History_of_the_Mohammedan_Dynasties.html?id=dRVlWhdJkZYC&redir_esc=y|Tiedostomuoto=}}</ref>


Seuraavan ihannekuvan loivat Euroopan juutalaiset 1800-luvulla. Tutkija Mark R. Cohen arvelee, että muslimihistorioitsijoiden kiiltokuva sai nostetta juutalaisilta heidän reaktionaan Euroopassa 1800-luvulla lisääntyneeseen antisemitismiin. Tällöin alettiin hakea esimerkkejä ajoista, jolloin myös Abrahamin lapsilla oli arvostettu paikkansa yhteiskunnassa. Tähän tarpeeseen löydettiin keskiajan kadotettu paratiisi, jossa myös juutalaiset olivat päässeet korkeisiin virkoihin. ''Al-Andalus'' heitettiin eurooppalaisten kasvoille: jos barbaareina pidetyt muslimit pystyivät tähän, miksi ette te?<ref>{{Kirjaviite|Tekijä=Mark R. Cohen|Nimeke=Under Crescent and Cross. The Jews in the Middle Ages|Vuosi=1994|Sivu=ix|Julkaisija=Princeton university Press}}</ref>
Seuraavan ihannekuvan loivat Euroopan juutalaiset 1800-luvulla. Tutkija Mark R. Cohen arvelee, että muslimihistorioitsijoiden kiiltokuva sai nostetta juutalaisilta heidän reaktionaan Euroopassa 1800-luvulla lisääntyneeseen [[antisemitismi]]<nowiki/>in. Tällöin alettiin hakea esimerkkejä ajoista, jolloin myös Abrahamin lapsilla oli arvostettu paikkansa yhteiskunnassa. Tähän tarpeeseen löydettiin keskiajan kadotettu paratiisi, jossa myös juutalaiset olivat päässeet korkeisiin virkoihin. ''Al-Andalus'' heitettiin eurooppalaisten kasvoille: jos barbaareina pidetyt muslimit pystyivät tähän, miksi ette te?<ref>{{Kirjaviite|Tekijä=Mark R. Cohen|Nimeke=Under Crescent and Cross. The Jews in the Middle Ages|Vuosi=1994|Sivu=ix|Julkaisija=Princeton university Press}}</ref>


Kolmannen kerran Andalusian paratiisi löydettiin 1900-luvulla, kun länsimaissa syntyi ihanne monikulttuurisesta yhteiskunnasta, jossa eri uskonnolliset ryhmät ja kansallisuudet eläisivät onnistuneesti yhdessä. YK:n alajärjestö UNESCO on mainostanut Andalusiaa esimerkkinä siitä, miten islam, juutalaisuus ja kristinusko elivät aikoinaan sovussa keskenään islamin alaisuudessa.<ref>{{Kirjaviite|Tekijä=Benchrifa, M.|Nimeke=Al-Andalus: tolerance and convergence. Teoksessa: D. Diene (toim.) The routes of Al-Andalus. Spiritual convergence and intercultural dialogue|Vuosi=2001|Sivu=15–17|Julkaisupaikka=https://unesdoc.unesco.org/ark:/48223/pf0000114426|Julkaisija=Unesco|www-teksti=https://unesdoc.unesco.org/ark:/48223/pf0000114426|Tiedostomuoto=https://unesdoc.unesco.org/ark:/48223/pf0000114426}}</ref> Tässä kolmannessa aallossa al-Andalusin suvaitsevaisuutta on esitelty tietokirjoissa, jotka kuitenkin tyypillisesti ovat olleet kielitieteilijöiden eikä historioitsijoiden tekemiä. Sellaisia on esimerkiksi espanjan kielen professori Maria Rosa Menocalin menestyskirja ''”Ornament of the World”'' (2002)<ref name=":3">{{Kirjaviite|Tekijä=Menocal, M.R.|Nimeke=Ornament of the world. How muslims, jews, and christians created a culture of tolerance in medieval Spain|Vuosi=2002|Sivu=|Julkaisija=Back Bay Books}}</ref>, jonka arvostelut toteavat: ”''Menocal näyttää meille harvinaisen hetken historiassa, jolloin muslimit, kristityt ja juutalaiset löysivät tavan elää yhdessä rauhan ja vaurauden ympäröiminä''”. <ref name=":3" /> Norjassa kielitieteilijät Knut Aukrust ja Dorte Skulstad todistivat samaa teoksessaan ''”Spansk gullalder”''. <ref>{{Kirjaviite|Tekijä=Aukrust, K. & Skulstad, D.|Nimeke=Spansk gullalder og arven fra jøder og muslimer|Vuosi=2011|Sivu=|Julkaisija=Pax}}</ref> Kirjoittajien mukaan ”''kristityt, juutalaiset ja muslimit asuivat rinnakkain hedelmällisessä rinnakkainelossa''”.<ref>{{Verkkoviite|osoite=https://www.dagbladet.no/kultur/det-joslashdiske-og-muslimske-paradis/63455710|nimeke=Det jødiske og muslimske paradis Al-Andalus var en gang et møtested i forsøket på å bygge humanitet.|tekijä=Dorte Skulstad & Knut Aukrust|julkaisu=Dagbladet|ajankohta=24.12.2011|julkaisija=|viitattu=}}</ref>
Kolmannen kerran Andalusian paratiisi löydettiin 1900-luvulla, kun länsimaissa syntyi ihanne monikulttuurisesta yhteiskunnasta, jossa eri uskonnolliset ryhmät ja kansallisuudet eläisivät onnistuneesti yhdessä. YK:n alajärjestö [[Unesco|UNESCO]] on mainostanut Andalusiaa esimerkkinä siitä, miten islam, juutalaisuus ja kristinusko elivät aikoinaan sovussa keskenään islamin alaisuudessa.<ref>{{Kirjaviite|Tekijä=Benchrifa, M.|Nimeke=Al-Andalus: tolerance and convergence. Teoksessa: D. Diene (toim.) The routes of Al-Andalus. Spiritual convergence and intercultural dialogue|Vuosi=2001|Sivu=15–17|Julkaisupaikka=https://unesdoc.unesco.org/ark:/48223/pf0000114426|Julkaisija=Unesco|www-teksti=https://unesdoc.unesco.org/ark:/48223/pf0000114426|Tiedostomuoto=https://unesdoc.unesco.org/ark:/48223/pf0000114426}}</ref> Tässä kolmannessa aallossa al-Andalusin suvaitsevaisuutta on esitelty tietokirjoissa, jotka kuitenkin tyypillisesti ovat olleet kielitieteilijöiden eikä historioitsijoiden tekemiä. Sellaisia on esimerkiksi espanjan kielen professori Maria Rosa Menocalin menestyskirja ''”Ornament of the World”'' (2002)<ref name=":3">{{Kirjaviite|Tekijä=Menocal, M.R.|Nimeke=Ornament of the world. How muslims, jews, and christians created a culture of tolerance in medieval Spain|Vuosi=2002|Sivu=|Julkaisija=Back Bay Books}}</ref>, jonka arvostelut toteavat: ”''Menocal näyttää meille harvinaisen hetken historiassa, jolloin muslimit, kristityt ja juutalaiset löysivät tavan elää yhdessä rauhan ja vaurauden ympäröiminä''”. <ref name=":3" /> Norjassa kielitieteilijät Knut Aukrust ja Dorte Skulstad todistivat samaa teoksessaan ''”Spansk gullalder”''. <ref>{{Kirjaviite|Tekijä=Aukrust, K. & Skulstad, D.|Nimeke=Spansk gullalder og arven fra jøder og muslimer|Vuosi=2011|Sivu=|Julkaisija=Pax}}</ref> Kirjoittajien mukaan ”''kristityt, juutalaiset ja muslimit asuivat rinnakkain hedelmällisessä rinnakkainelossa''”.<ref>{{Verkkoviite|osoite=https://www.dagbladet.no/kultur/det-joslashdiske-og-muslimske-paradis/63455710|nimeke=Det jødiske og muslimske paradis Al-Andalus var en gang et møtested i forsøket på å bygge humanitet.|tekijä=Dorte Skulstad & Knut Aukrust|julkaisu=Dagbladet|ajankohta=24.12.2011|julkaisija=|viitattu=}}</ref>


==Lähteet==
==Lähteet==

Versio 16. helmikuuta 2020 kello 19.28

Espanjan historia

Al-Andalus (arab. الأندلس‎, al-ʼAndalus) oli arabiankielinen nimitys arabien hallitsemalle rajoiltaan vaihtelevalle alueelle Iberian niemimaalla vuosina 711–1492. Laajimmillaan arabivalta ulottui Pyreneitten pohjoispuolella sijainneeseen roomalaisten muinaiseen Septimaniaan saakka. Al-Andalusin muslimeita kutsuttiin maureiksi. Heidän hallitsemansa alue kaventui vuosisatojen mittaan pohjoisen kristittyjen valtakuntien edetessä. Espanjan takaisinvalloitus tunnetaan nimellä Reconquista.[1][2][3][4][5][6]

Arabivalloituksen yleiskuva

Vuonna 711 Pohjois-Afrikasta alkanut arabien ja berberien hyökkäys tuhosi visigoottien valtakunnan. Nopea romahdus on luonut mielikuvan siitä, että hävinneessä osapuolessa oli jotain perusteellisesti vialla.[7] Eräässä tietokirjassa todetaan: "Valloittaja-armeijoiden hämmästyttävä menestys paljasti länsigoottien valtion mielivaltaisen ja hajanaisen hallinnon heikkouden." [7]

Visigoottien valtakunta 400–700 jKr

Visigoottien viimeinen kuningas Roderik.

Arabien ja berberien hävitysvimma ei kuitenkaan kohdistunut pimeää keskiaikaa eläneeseen maahan, joka olisi menettänyt kyvyn puolustaa itseään. Ennen arabivalloitusta Pyreneitten niemimaa ei liioin ollut Euroopan syrjäseutua. Alueen 400-luvulla valloittaneet visigootit olivat luoneet sinne kehittyneen ja vakaan yhteiskunnan sen jälkeen, kun miehityksen kaaoksesta oli toivuttu. Korkeaa kehitystasoa osoittivat poliittinen ja uskonnollinen yhtenäisyys. Hallitsijanvaihdokset tapahtuivat 600-luvulta lähtien rauhallisesti, vaikka kyse oli vaalikuninkuudesta. Roomalaiseen perinteeseen nojautuva lainsäädäntö oli koottu lakikirjaksi Codex iudicum. Siinä oli edistyneitä piirteitä, kuten naisten omaisuuden suoja, mikä muualla Euroopassa toteutui vasta paljon myöhemmin.[8]

Visigootit olivat vaihtaneet 500-luvun lopulla areiolaisuuden nikealaiseen kolminaisuusoppiin. Se todisti Hispanian läheisistä suhteista muuhun Eurooppaan. Yhteydet olivat syntyneet jo satoja vuosia aikaisemmin roomalaisvalloituksen myötä. Pyreneitten niemimaa oli kuulunut Rooman valtakunnan ydinalueisiin, ja sieltä olivat kotoisin monet Rooman keisareista ja esimerkiksi filosofi Seneca. Muuhun Eurooppaan asukkaita yhdistivät uskonto, kulttuuri, kieli ja etninen sukulaisuus. Seitsemään vapaaseen taiteeseen perustuva koulujärjestelmä tuotti yhteiskuntaan lukeneistoa. Yksi oppineista, Isidorus Sevillalainen, kuului katolisen kirkon tärkeimpiin kirkkoisiin. Toledossa seurattiin Konstantinopolin arkkitehtuuria, ja kaupunki oli huomattava kirkollinen keskus. Roomalaiset kylpylät, akveduktit ja tiet todistivat insinööritaidon korkeasta tasosta.[8]

Visigoottien heikot puolet

Visigoottien heikkoutena saattoivat olla politiikka, talous ja väestö. Antiikin yhteiskuntien taantumisen eräänä syynä on pidetty väestön vähenemistä, mikä voi selittää myös sitä, miksi roomalaiset eivät kyenneet pysäyttämään kansainvaelluksia rajoilleen. Roomalaiset olivat toisaalta avanneet kulkutautien Pandoran lippaan ulotettuaan valloituksensa Lähi-itään. Sieltä tulleet aasialaiset kulkutaudit, kuten tuhkarokka ja isorokko, tappoivat 200-luvulta alkaen niin tehokkaasti, että Euroopan väkiluvun on arvioitu laskeneen puoleen alkuperäisestä vuoteen 650 mennessä.[9]

Vaikutusta on voinut olla myös ilmastonmuutoksella. Ilmaston lämpeneminen ja sateiden väheneminen on voinut heikentää kaikkia maataloudesta eläneitä yhteiskuntia, mutta vahvistaa paimentolaistalouksia, kuten beduiiniyhteisöjä.[9]

Kolmas mahdollinen tekijä oli visigoottien hajaannus. Arabivalloituksesta kertova ainoa aikalaislähde, "Vuoden 754 kronikka" antaa ymmärtää, että Espanjassa oli juuri tapahtunut vallankaappaus, koska Roderik oli päässyt kuninkaaksi ”senaatin” avustamana. Kronikan mukaan hän ehti hallita yhden vuoden ennen kuin arabien Pohjois-Afrikan emiiri Musa lähetti armeijansa Iberian niemimaalle. Valloittajat ehkä saapuivat hävinneen osapuolen kutsusta auttamaan vallanperimyskiistassa hävinnyttä osapuolta. Kuvernööri Tarik löi Roderikin armeijan, joka kronikan mukaan kärsi eripuraisuudesta.[10]

Arabivallan edut ja haitat

Pyreneitten niemimaan liittyminen arabiankieliseen maailmaan toi mukanaan hyviä asioita. Lähi-itään 600-luvulla syntynyt arabien jättivaltio yhdisti Persian samaan valtakuntaan muun Lähi-idän kanssa. Yli tuhat vuotta kestänyt jakautuminen päättyi ja johti ihmisten, tavaroiden, keksintöjen ja ajatusten virtaan aina Intiasta ja Kiinasta saakka Välimeren rannoille. Uusien vaikutteiden ja keksintöjen joukkoon kuuluivat ruoka-aineet, kuten uudenlaiset mausteet ja sitrushedelmälajikkeet, tekniset uutuudet, kuten kiinalainen paperi ja tieteelliset keksinnöt, kuten Intiassa keksitty matemaattinen kirjoitusjärjestelmä nollamerkkeineen. Bagdadin kalifien suosima oppineisuus siirtyi yhteisen kielen myötä myös Córdobaan. Kun Pyreneitten niemimaa liittyi tähän kulttuuripiiriin, se pääsi hyötymään vaikutteiden virrasta.

Arabivalloituksella oli myös kielteisiä puolia. Valloitus katkaisi Iberian niemimaan satavuotiset siteet Eurooppaan, kun niemimaa liitettiin osaksi persialais-arabialaista kulttuuripiiriä. Arabivalloitus ei tuonut tullessaan suvaitsevaisuutta tai rauhaa edes miehitystä seuranneiden myllerrysten jälkeen. Valloitusta seurasi satoja vuosia kestänyt yhtämittainen väkivalta, jota kesti arabivallan loppuun asti. Jatkuvaa hävityssotaa käytiin pohjoisen kristittyjä valtioita vastaan, sillä vuosittainen jihad kuului hallitsijoiden uskonnollisiin velvollisuuksiin. Arabivalta oli myös sisäisesti epävakaa, sillä se perustui klaanijärjestelmään, jossa perheet ja klaanit yhtenään kamppailivat vallasta. Juutalaisten lisäksi valtaenemmistönä ollut kristillinen väestö joutui dhimmeinä uskontonsa takia sorrettuun asemaan. Arabimiehityksen luoma etninen kirjavuus johti jatkuviin sisällissotiin valtaapitävien arabien, berbereiden ja saqalibojen eli orjasotilaiden ja eunukkien välillä. Valloittajat veivät siten alueen sotaan ja hävitykseen, joista päästiin ensimmäisen kerran eroon vasta kun vieraat oli satoja vuosia myöhemmin karkotettu takaisin Pohjois-Afrikkaan.[11]

Euroopassa on yleistynyt käsitys, että Espanjan arabivalta oli alueelle siunaus. Tietokirjat kertovat, että kristillinen ja juutalainen kulttuuri nousivat Espanjassa kukoistukseen ”muslimien menestyksekkään dhimmi -järjestelmän alaisena”.[12] Unescon mukaan "Läpi koko islamilaisen kauden Al-Andalus oli huomattava esimerkki ja merkittävä esikuva suvaitsevaisuudelle."[13] Norjalaiset Knut Aukrust ja Dorte Skulstad jopa ehdottivat, että vuonna 2011 olisi vietetty kansainvälistä juhlavuotta vuonna 711 tapahtuneen Espanjan muslimivalloituksen kunniaksi.[14] Espanjalaiset viettävät kuitenkin mieluummin muslimien maastakarkottamisen vuosipäivää 2. tammikuuta (Dia de la Toma), jolloin viimeinen muslimivaltio eli Granadan emiraatti lakkasi olemasta.

Arabivalloitukset vuoteen 732 mennessä (vihreä).

Espanjan valloitus 712–732

Valloituksesta kertova ainoa aikalaislähde, Vuoden 754 kronikka kertoo, että vuonna 712 Roderik teki epäonnisen hyökkäyksen Tarikin joukkoja vastaan, jotka olivat jo pitkään hävittäneet kaupunkeja Espanjassa. Kronikan mukaan emiiri Musa nousi toisen armeijan kanssa samana vuoinna maihin Cadizissa ja eteni Toledoon ja Pohjois-Espanjassa Zaragosaan asti. Musa ulotti siten heti valtansa lähes koko niemimaalle. Visigoottien hallituskaupungissa Toledossa valloittajat teloittivat entisen valtaeliitin apunaan prinssi Oppa, entisen kuningas Wittizan veli. Valloittajat saivat luultavasti apua myös Espanjan juutalaisväestöltä, joita oli sorrettu. Valtausarmeijoiden kooksi on arveltu 15 000 miestä. Berberit olivat sen suurin ryhmä, eikä mukana ollut arabijoukkoja ainakaan kalifaatin sydänalueilta. Kyse oli siten pääosin pohjoisafrikkalaisin voimin tehdystä invaasiosta.[15][16]

Vuoden 754 kronikan mukaan Musa ”raunioitti kauniita kaupunkeja, poltti ne tulella, ristiinnaulitsi herrat ja mahtimiehet ja teurasti lapset miekalla.”[17] Ajan tapojen mukaan kaupunki säästyi hävitykseltä, jos se antautui. Muussa tapauksessa miehet tapettiin ja naiset ja lapset otettiin orjiksi. Täydellisen tuhon kokivat Córdoba, Toledo ja Zaragosa. Muuten asiallinen vuoden 754 kronikoitsija herkistyy kertoessaan arabien ja berberien hirmutöistä. Hän kirjoittaa, että vaikka jokainen ruumiinosa muuttuisi kieleksi, olisi mahdoton kuvata Espanjaan kohdistuneen tuhon mittaa.[18] 150 vuotta myöhemmin egyptiläinen historioitsija Hakam kirjoitti, ettei kyseessä ollut valloitus vaan tuomiopäivä. Ainoa seutu, jota valloittajat eivät saaneet haltuunsa, oli vuoristoinen Asturias Luoteis-Espanjassa.[19][20]

Vuoden 720 jälkeen arabivalloittajien kiinnostus siirtyi vuoristoisen Asturiasin ohi Etelä-Ranskaan ja Narbonneen. Tavoitteena Ranskassa eivät olleet pysyvät aluevalloitukset. Sinne tehtiin ryöstöretkiä, jotka ulottuivat Ranskan keskiosiin saakka. Iskut loppuivat luultavasti arabien hajaannukseen eivätkä vastarinnan kasvuun, vaikka Kaarle Martelin saama voitto Poitiersissa 300 km päässä Pariisissa onkin aikaisemmin esitetty ratkaisutaisteluna.[21]

Arabivalloituksen aiheuttama pakolaistulva purkautui Etelä-Ranskaan ja Pohjois-Italiaan. Tärkeitä käsikirjoituksia, kuten Liber Oratorium, pelastettiin hyökkääjien tuholta. Espanjasta paenneet oppineet vaikuttivat myöhemmin karoliinisen renessanssin syntyyn Kaarle Suuren valtakunnassa.[22] Valloitus hävitti visigoottien valtakunnan kielellisen ja etnisen yhtenäisyyden, joka oli ehtinyt jo syntyä. Harvalukuiset germaanivalloittajat olivat siihen mennessä sulautuneet alkuperäisväestöön. Määrältään yhtä lailla harvalukuiset uudet valloittajat edustivat kahta kansallisuutta. Osa oli arabiaa puhuvia arabeja, mutta valtaosa Pohjois-Afrikan berberiheimoista värvättyjä palkkasotureita. Toisin kuin visigootit, nämä uudet tulokkaat eivät koskaan sulautuneet alistamaansa väestöön ja muodostaneet yhtenäistä kansaa.

Olivatko valloittajat muslimeita?

Sotaretkiä Toursin-Poitiersin taistelun jälkeen vuosina 734–742.

Arabi- ja berberimiehittäjiä kutsutaan yleisesti muslimeiksi, ja valloitusta uskonsodaksi. Käsitys ei saa tukea aikalaislähteistä, sillä vuoden 754 kronikka ei käytä sanoja ”muslimi”, ”islam” tai ”Koraani”. Vaikka kronikoitsija oli todennäköisesti kirkonmies, hän ei kuvaile arabivalloitusta uskonsotana vaan etnisenä konfliktina.[23]

Valloittajien uskonnosta kertova tärkein aikalaisdokumentti on Jerusalemin Temppelivuorella, jonne kalifi Abd al-Malik oli rakennuttanut vuonna 691 temppelin. Se osoitti, että arabien pyhä kaupunki oli tuolloin Mekan asemesta Jerusalem. Pyhäkön seinäkirjoitus ylisti Jeesusta Jumalan lähettiläänä, mutta kielsi hänen jumaluutensa.

Kiinnostavaa tietoa islamia koskevan tiedosta al-Andalusissa tarjoaa Espanjasta löytynyt Muhammed-elämäkerta. Vuonna 848 munkki Eulogius löysi – tai väitti löytäneensä – navarralaisesta Leiren luostarista käsikirjoituksen ”Muhammedin elämä”. Se on pilkallinen ivamukaelma profeetan elämästä, jonka Eulogius oli luultavasti itse kirjoittanut. Kirjoituksesta puuttuvat edelleen sanat islam, muslimi, Mekka, Medina ja Koraani.[24]

Tiedot kristittyjen kääntymisestä islamiin antavan epäsuoraa tietoa siitä, milloin islam saapui al-Andalusiin. Kääntyminen saavutti huippunsa vasta 900-luvulla ainakin Córdobassa. Massakääntymiset osoittivat, että uskonnolliset jännitteet olivat tuossa vaiheessa voimistuneet ja kristittyjen asema heikentynyt.[25]

Umaijadien kausi 756–1031

Al-Andalus ja kristityt valtiot noin vuonna 1000

Islamilainen historiankirjoitus kertoo, että abbasidien vallankumouksesta selvisi hengissä umaijadiprinssi Abd-ar Rahman I (756–788), joka onnistui siirtymään Espanjaan. Paikallisine tukijoineen hän syrjäytti siellä viimeisen emiirin Yusufin ja hallitsi kuolemaansa asti. Kesti kuitenkin melkein 30 vuotta ennen kuin hän oli onnistunut vakiinnuttamaan asemansa, sillä kapinoita sattui kaiken aikaa.[26] Visigoottien Toledon sijaan arabivallan pääkaupungiksi vaihtui nyt Córdoba.

Vuoden 780 tienoilla Pyreneiden niemimaalla oli kaksi valtiota: pieni kristillinen Asturian kuningaskunta pohjoisen vuoristossa sekä iso arabivaltio. Visigoottien entiset ydinalueet Pohjois-Espanjassa Douron laaksossa olivat muuttuneet autiomaaksi. Niistä oli tullut ei-kenenkään-maata, jota molemmat tahot vuorollaan hävittivät. Arabiemiiri joutui koko ajan sotimaan myös muita arabiklaaneja vastaan. Levottomuuksien tuokioksi laantuessa 780-luvulla hän rakennutti Córdoban kuuluisan Mesquitan ensimmäisen vaiheen. Abd-al Rahman I alkoi käyttää orjasotilaita suojatakseen valtaansa klaaneilta. Samaa keinoa käytettiin myös muissa klaanirakenteeseen perustuvissa muslimivaltioissa.

Abd ar-Rahman I ei pystynyt valloittamaan koko niemimaata, sillä pohjoiset reuna-alueet, kristillinen Asturias, Galicia, Ebron laakso ja Katalonia jäivät hänen valtapiirinsä ulkopuolelle. Toisaalta häntä ei luultavasti edes kiinnostanut näiden alueiden haltuunotto. Vääräuskoisten maat soveltuivat pyhän sodan eli jihadin maalitauluiksi. Emiirit järjestivät niille vuosittaisia ryöstöretkiä, joilla hankittiin sotilaskunnian ohella sotasaalista, kuten naisia ja lapsia. Tapettujen vihollisten päät lyötiin voitonmerkkeinä seipäisiin Córdoban porteille.[27]

Verinen 800-luku

Abd ar-Rahmanin kuolemaa seurasi sadan vuoden aika sotaa ja kapinoita. Emiirin kuolema aloitti kaksivuotisen vallanperimyssodan hänen kolmen poikansa välillä. Voittajaksi selviytyi Hisham I (788–796) muiden poikien paetessa Pohjois-Afrikkaan. Hisham teki vuosittain ryöstöretkiä pohjoiseen ja soti myös omalla maaperällä, kun frankit tunkeutuivat Andalusiaan.

Hishamin kuoltua valta siirtyi hänen pojalleen. Al-Hakam I (796–822) sai kokea kertauksena isänsä valtaannousun tapahtumat. Kapinoita syttyi Toledossa ja Zaragosassa, ja Afrikkaan ajetut sedät Suleiman ja Abd Allah yrittivät kaappausta. Vuosia kestänyt sota päättyi Suleimanin teloitukseen, kun taas Abd Allah onnistui vakiinnuttamaan asemansa Valenciassa. Al-Hakam tunnettiin siitä, ettei hän vältellyt kovia otteita. Vuonna 796 hän murhautti Toledossa kaupungin 700 johtohenkilöä, kymmenen vuotta myöhemmin Córdobassa ristiinnaulittiin 72 salaliittolaista ja vuonna 818 kukistettiin pääkaupungin lähiössä ramadanin aikana syntynyt kapinaliike, jonka osallistujista 300 ristiinnaulittiin riviin emiirin palatsin edustalle.

Seuraavien kolmen hallitsijan valtakaudet 800–luvulla muistuttivat aiemmin koettua. Pohjoisrajalla käytiin sotaa kristittyjä vastaan ja Córdobassa, Toledossa ja muualla kukistettiin kapinaliikkeitä. Emiirit olivat riippuvaisia berberivaruskunnistaan sekä arabien heimoarmeijoista. Niistä ei ollut apua, kun viikingit aloittivat rannikkokaupunkien ryöstelyn 800-luvun puolivälissä. Paikallisten mahtimiesten ja kaupunkien kapinointi kiihtyi ja todisti, että emiirit eivät pystyneet hallitsemaan maata. Kyse oli verokapinoista emiirien raakaa ryöstötaloutta vastaan.

Etelä-Espanja irtautui vuoden 880 jälkeen Córdoban kontrollista, kun kapinakenraali Umar ibn Hafsun valtasi kristittyjen tukemana useita kaupunkeja. Kaupunkien takaisinvalloitus onnistui vasta Hafsunin kuoleman jälkeen. Kapina kiristi uskonryhmien välejä, ja kostotoimet johtivat kristittyjen lisääntyvään pakoon al-Andalusista.[28]

Islamilainen al-Andalus

Viimeistään 800-luvulla Andalusian arabien uskonto oli muuttunut islamiksi. Useimpien tutkijoiden mielestä se oli islamia jo alusta lähtien, vaikka asiasta kertovat lähteet puuttuvat. 1000-luvulla elänyt muslimihistorioitsija Ibn Hayyan kertoo, että malikiittinen lakikoulukunta alkoi vallita Andalusiassa al-Hakamin hallintokaudesta eli 800-luvun alusta alkaen.[29]

Andalusian malikiitit olivat monissa asioissa jyrkkiä. Jyrkkyys saattoi johtua al-Andalusin runsaasta katolisesta väestöstä, mikä sai ulaman vartioimaan oikeaoppisuutta tavallista tiukemmin.[30][31] Paitsi että uskosta luopuneet muslimit piti teloittaa, kuolemantuomioita jaettiin myös šariakäsikirja Muwatan opeista poikenneille muslimeille. Jumalanpilkkaajat oli tapana sekä teloittaa että ristiinnaulita.[32] Näin tehtiin Córdobassa vuoden 818 esikaupunkimellakan jälkeen.[33] Toistuvasta varkaudesta seurasi asteittain etenevä raajojen amputaatio. Aviorikoksesta seurasi kuolemantuomio. Malikiitit kielsivät muslimeilta lautapelit ja alkoholin, sianlihan ja valkosipulin. Córdoban emiirit kuitenkin nauttivat musiikista, vaikka sekin oli kiellettyä. Hallitsijahovin muusikot olivat kuitenkin kristittyjä orjia, eivät muslimeita. Kuuluisin heistä oli Persiasta 800-luvun alussa saapunut aikansa kohujulkkis Ziryāb.[34] Hän toi mukanaan Córdobaan myös ihmeellisiä uutuuksia, kuten parsan ja deodorantin.[35]

Kristittyjen ja juutalaisten asema

Usein korostetaan, että al-Andalus oli uskonnollisesti suvaitsevainen: "Tuhat vuotta sitten Etelä-Espanjassa asui sulassa sovussa niin muslimeita, kristittyjä kuin juutalaisiakin. Heidän kulttuurinsa ja uskonsa sekoittuivat ja kukoistivat."[36] Todellisuudessa muslimit syrjivät Andalusiassa toisia uskontoja, samoin kuin kristityt Euroopassa. Juutalaiset olivat periaatteessa samoilla linjoilla vieraitten uskontojen ansaitsemasta kohtelusta.[37] Ei-muslimeille asetettiin vaihtelevia ja usein tarkoituksellisesti nöyryyttäviä rajoituksia, jotka tekivät heistä toisen luokan kansalaisia. Näihin ehtoihin alettiin viitata ”Umarin sopimuksena”. Dhimmin eli ei-muslimin oli noustava seisomaan muslimin läsnä ollessa ja ensimmäisenä tervehdittävä muslimia. Kristinuskon harjoittaminen ei saanut näkyä katukuvassa. Islamin puhtaussääntöjen takia muslimi ei voinut syödä samaa ruokaa dhimmin kanssa, ei edes käyttää samoja astioita. Dhimmin oli pukeuduttava tavalla, joka erotti hänet muslimeista. Dhimmi sai ratsastaa vain muulilla ja silloinkin vain istuen poikittain sen selässä.[38][39]

Varsinkin muiden uskontojen likaisuutta korostavat opit estivät normaalin vuorovaikutuksen yhteistä ruokailua myöten. Islamiin kuului zarathustralaisuudesta omaksuttu puhtausajattelu, joka teki vääräuskoisista ja heidän tavaroistaan saastaisia.

Kun dihmmeiltä perittiin heille määrättyä korotettua henkiveroa (jizya), se piti malikiittien ohjeen mukaan tehdä nöyryyttävällä tavalla: ”zakat kuuluu muslimeille heidän puhdistamisekseen ja annettavaksi takaisin köyhille, kun taas jizya on määrätty Kirjan kansoille heidän nöyryyttämisekseen”. Erään suosituksen mukaan dhimmiä piti kuristaa kurkusta ja sanoa: ”Oi dhimmi, Allahin vihollinen, maksa jizya, jonka olet velkaa sinulle antamastamme suojelusta ja osoittamastamme kärsivällisyydestä.” Muita keinoja olivat veron maksaminen polvillaan, niskaan lyöminen tai puisen maksukuitin ripustaminen dhimmin kaulaan.[40]

Dhimmien sekä mulattien (muladies) eli islamiin kääntyneiden kristittyjen ja juutalaisten sorto johti ajoittain kapinoihin, joista jotkut menestyivät. Vuonna 797 Toledon ”kuoppaanheittopäivänä” hakattiin pää irti sadoilta kapinaan syyllistyneiltä mulateilta, jotka oli ensin houkuteltu sovinnonjuhlaan.[41][42] Sata vuotta myöhemmin mulatti Umar Ibn Hafsun kävi Malagassa vuosikymmeniä kestänyttä sotaa umaijadeja vastaan.[43] Yleensä juutalaiset joutuivat silti altavastaajiksi. Heidät karkotettiin Córdobasta vuonna 1013, ja heidän omaisuutensa takavarikoitiin. Joulukuun 30. päivänä vuonna 1066 muslimit murhasivat pogromissa 5000 juutalaista eli jokseenkin koko Granadan juutalaisväestön.[44][45]

Naisten asema

Kaikenlaista kiihkoilua vastustavan UPF-säätiön mukaan ”oppineet ovat lähes sadan vuoden ajan ihailleet naisten saavuttamaa sosiaalista asemaa al-Andalusissa.[46] Säätiön esimerkit kuitenkin rajoittuvat hallitsijahovien naisiin. Jotkut heistä todella saivat opillista sivistystä, ja naisia saattoi nähdä lääkäreinä tai esiintyvinä taiteilijoina kuten runoilijoina tai laulajina. Kyseessä olivat kuitenkin hovien kristityt naisorjat, eivät vapaat musliminaiset.[47] Tavallisten naisten asemasta šaria antaa synkän kuvan. Kunniallisen naisen tuli verhoutua huiviin ja pysytellä kotona. Tämä oli tosin mahdotonta muille kuin varakkaille, koska alemmissa yhteiskuntakerroksissa naisten oli pakko tehdä työtä. Naisten työ tapahtui kuitenkin tarkasti rajatuin tavoin.

Todistajina oikeudessa naisen sanalla oli vain puolet miehen sanan arvosta, vakavimmissa tapauksissa ei mitään. Sukupuolielinten rituaalinen silpominen oli malikiiteille suotavaa, eli se tuotti ansiota Jumalan silmissä. Hyväksyttyä oli pitää useita vaimoja. Naisten ottaminen sotasaaliiksi oli lainmukaista ja tarkoitti luonnollisesti seksiorjuutta. Tuomiona aviorikoksesta oli kivittäminen. Kuuluisa filosofi Averroȅs oli Córdobassa šariatuomari eli qadi. Hän kirjoitti, että naimaton nainen, joka syyllistyi aviorikokseen, tuli kivittää kuoliaaksi kaivamatta kuoppaa. Se tarkoitti, että väkijoukko sai ajaa häntä takaa, kunnes tuomittu tuupertui kivisateeseen.[48]

Córdoban kultakausi 929–975

Espanjan islamilaisen vaiheen kukoistus koettiin 900-luvulla keskuksena sen pääkaupunki Córdoba. Ajanjakso kesti alle 40 vuotta mutta jätti pysyvän muiston historiaan. Vuonna 912 emiiriksi oli noussut Abd al-Rahman III (912–961). Hän vahvisti sotaväkeään tuomalla Espanjaan berbereitä ja orjasotilaita, joita käytti arabiklaanien vastapainona. Emiirin sotaretket tuottivat tulosta. Hän alisti valtaansa kapinoivan kaupungin toisensa jälkeen ja menestyi myös Pohjois-Espanjan pieniä kristittyjä valtioita vastaan. Rikkaiden perheiden pakkosiirto Córdobaan lisäsi pääkaupungin loistoa. Emiiri rakennutti laajan palatsikompleksin nimeltä Madῑnat al-Zahra seitsemän kilometrin päähän kaupungista. Córdobaan tuotiin ylellisyystarvikkeita Lähi-idästä, mutta niitä tuotettiin myös paikallisesti. Palatsialueen arkeologiset kaivaukset ovat tuoneet päivänvaloon kullasta, norsunluusta, kristallista, lasista ja keramiikasta tehtyjä esineitä. Esiin kaivettu loisto on johtanut virheellisesti uskomaan, että samanlainen ylellisyys olisi vallinnut myös muissa kaupungeissa ja pitempäänkin. Näin ei ollut. Brittihistorioitsija Roger Collins toteaa, että ”kultakausi” rajoittui lähes pelkästään Córdobaan ja sielläkin korkeintaan 50 vuoden jaksoon vuosien 930 ja 980 välillä.[49]

Todellinen kukoistuskausi alkoi vuoden 929 tienoilla, kun Abd ar-Rahman III julistautui kalifiksi. Se päättyi hänen poikansa ja seuraajansa al-Hakam II:n kuolemaan vuonna 976. Kalifaatin perustaminen merkitsi sitä, että hallitsija irtautui Bagdadin kalifaatin auktoriteetista ja julistautui itse Muhammedin seuraajaksi. Córdobasta rikkauksineen tuli 900-luvun kalifaatin aikana kulttuurin, oppineisuuden ja kaupankäynnin keskus, joka veti vertoja Bagdadille, Konstantinopolille ja muille suurille keskuksille.

Myytti islamilaisen Andalusian suvaitsevaisuudesta perustuu luultavasti siihen, että Abd ar-Rahman III palkkasi juutalaisia hallintovirkoihin.[50] Tunnetuin heistä oli hallitsijan sihteeri ja lääkäri Hisdai ben Shaprut. Vuodelta 987 peräisin oleva lääkäriluettelo osoittaa, että umaijadien hovissa kristillistaustaiset lääkärit alkoivat tosin harvinaistua samaan aikaan, kun juutalaiset yleistyivät.[51] Ulama eli islamilainen papisto ei katsonut hyvällä juutalaisten suosimista, mutta kalifin lisääntynyt valta oli tehnyt hänet osittain riippumattomaksi näiden suosiosta. Syynä juutalaisten suosintaan ei ollut suvaitsevaisuus vaan laskelmointi. Samasta syystä kuin kalifit palkkasivat orjasotilaita armeijaan välttääkseen arabiklaanien taholta tulevaa uhkaa, he palkkasivat juutalaisia hallintoon välttääkseen hallintomiesten taholta tulevan kaappausvaaran. Juutalaisten pääsy hallitusvirkoihin ei siten johtunut islamin suvaitsevaisuudesta, vaan siitä, että islamilaisen papiston valta oli tilapäisesti heikentynyt.

Tiedossa ei ole, millaisia eri uskonryhmien suhteet olivat arkielämässä, eikä sitäkään, miten kalifi suhtautui pääkaupungin kristittyihin. Córdoban ulkopuolella asuneista juutalaisista tietoa löytyy vain hautakirjoituksista.[52]

Al-Mansur (978–1002)

Kun Abd ar-Rahman III:nnen seuraaja al-Hakam II kuoli vuonna 976, valta siirtyi visiiri al-Mansurille. Hänen aikanaan hallitsijan valta alkoi heikentyä, ja al-Mansur joutuikin edeltäjiään enemmän hakemaan oikeutusta hallinnolleen ulamalta.[53] Kannatusta saadakseen hän jopa hävitti kalifien kuuluisan kirjaston, joka ei tosin 400 000 nidettä käsittänyt, kuten al-Maqqari 600 vuotta myöhemmin väittää.[54][55] Uskottavampi luku voisi olla 4000. Harhaoppisia muslimeja teloitettiin ja älymystöä pantiin telkien taakse. Córdoban moskeija laajennettiin juuri al-Mansurin aikana sen lopulliseen kokoon.

Osoittaakseen ansionsa oikeauskoisten hallitsijana al-Mansur teki 25 vuoden aikana 52 sota- ja ryöstöretkeä eli kaksi jihadia vuodessa. Vuonna 985 hän hävitti Barcelonan, joka oli ehtinyt kokea sadan vuoden rauhan ajan. Vuonna 997 saman kohtalon koki Santiago di Compostela, mistä kristityt vangit kuljettivat maanteitse kirkonkellot Córdobaan.

Ensimmäiset taifat (1009–1090)

Taifat ja kristityt valtiot vuonna 1030.

Katastrofi odotti al-Mansurin kuoltua vuonna 1002, jolloin valta siirtyi hänen pojilleen. Al-Mansur oli vahvistanut armeijaansa rahtaamalla Espanjaan yhä lisää berbereitä Pohjois-Afrikasta. Tämä lisäsi etnisiä ristiriitoja, jotka kalifin kuoltua puhkesivat sisällissodaksi vuosina 1009–1013. Sisällissodassa kalifaatti romahti. Sodan viimeisenä vuotena Córdoba palatseineen koki berberien käsissä täydellisen hävityksen. Kun Madῑnat al-Zahara paloi ja kultakausi päättyi, muslimien läsnäolo Andalusiassa ei kuitenkaan vielä ollut edes puolivälissä. Kesti viisisataa vuotta ennen kuin viimeinen emiiri poistui haareminsa kanssa Espanjan maaperältä.

Umaijadien valtakunta mureni sisällissodassa 38:aan keskenään sotivaan muslimivaltioon eli taifaan. Tästä lähtien Córdoba oli vain yksi niistä. Joissakin taifoissa valtaan pääsivät arabit, toisissa berberit, muutamissa orjasotilaat . Poliittinen kartta muuttui samaksi kuin se oli ollut sata vuotta aikaisemmin ennen kuin Abd ar-Rahman III oli tehnyt lopun Andalusian sekasorrosta. Ainakin osa taifa-ruhtinaista otti mallia Córdoban kalifeista siinä, että he suosivat hoveissaan juutalaisia virkamiehiä.

Almoravidit (1085–1145)

Taifat vuonna 1080.
Almoravidien valtakunta vuonna 1120.

Pohjoisen kristityt valtiot hyödynsivät sisällissodan aiheuttamaa romahdusta ja laajensivat valloituksiaan jo puoliväliin niemimaata. Vuonna 1085 Navarran ja Leónin kuningas Alfonso VI kaappasi Toledon ja painosti muita taifoja. Ahdingossa Sevillan ja Granadan hallitsijat kääntyivät afrikkalaisten uskonveljien puoleen pyytäen apua Suur-Marokkoa hallinneilta berberiruhtinailta almoravideilta. Nämä toivat joukkonsa Espanjaan ja onnistuivat lyömään Kastilian ja Aragonian armeijat. Taifat vapautuivat alistussuhteesta pohjoisen kristityille valtiolle, mutta auttajat eivät poistuneet, vaan ottivat itse ohjat käsiinsä.[56]

Ulama tervehti Marokon almoravideja vapauttajina, koska halusi päästä eroon maallistuneista taifa-kuninkaista. Almoravidien jyrkän juutalaisvastaisuuden takia monet oppineet juutalaiset pakenivat pohjoisen katolisiin kuningaskuntiin, missä he saivat tehtäviä kuningashoveista. Almoravidien valtaamaan Espanjaan jääneet kristityt kärsivät uusien vallanpitäjien politiikasta vielä enemmän kuin juutalaiset. Kristittyjä alettiin karkottaa Afrikkaan kaupunki kerrallaan vuodesta 1126 alkaen.[57] Tällaisen kohtalon kokivat muun muassa Valencian, Malagan ja Granadan kristityt.[58]

Almoravidit eivät kauan pystyneet vastustamaan kristittyjen valtioiden kasvavaa painetta. Muslimit menettivät Zaragosan Pohjois-Espanjassa (1138) ja pian myös Lissabonin (1147). Kaksi vuotta ennen Lissabonin kukistumista almoravidit olivat jo menettäneet asemansa emämaassaan Marokossa, jossa almohadien berberidynastia oli vallannut pääkaupunki Marrakeshin.

Toinen taifa (1140–1203) ja almohadit (1145–1287)

Iberian niemimaa ja almohadit 1150.

Almoravidien 60 vuotta kestänyt valta Pyreneillä katkesi almohadien valtaannousuun Marokossa. Espanjassa almoravidien valtakunta hajosi pariinkymmeneen pikkuvaltioon, jolloin alkoi uusi taifojen kausi. Almohadit ryhtyivät poimimaan niitä yksi kerrallaan, mikä vei yhteensä 25 vuotta. Almohadit olivat vielä jyrkempiä dhimmejä kohtaan kuin almoravidit. Heidän aikanaan jopa malakiittien opit muuttuivat liian sopuisiksi.

Uudet hallitsijat tekivät monikulttuurisuudesta lopun esittämällä juutalaisille ja kristityille uhkavaatimuksen, joka myöhemmin annettiin heille itselleen: joko kääntyminen tai karkotus Afrikkaan.[59] Afrikkaan karkotettiin myös aikakauden kuuluisin oppinut, Córdobassa vaikuttanut Ibn Rushd eli Averroȅs (1126–1198). Hän oli šariatuomari, mutta ennen muuta kuuluisa filosofi, jonka maine Aristoteleen kommentaattorina kasvoi Euroopassa.

Monet valitsivat näennäisen kääntymisen välttääkseen karkotuksen. Heihin kuului juutalaisen filosofian kaikkien aikojen suurin nimi, Moses Maimonides. Hänkin joutui silti lopulta pakenemaan Egyptiin. Monet juutalaiset etsivät Maimonideen tavoin sellaisia arabiankielisiä maita, joissa juutalaisiin olisi suhtauduttu myönteisemmin. Kristityt pakenivat mieluiten pohjoisen kristillisiin valtioihin. Almohadit lopettivat tarpeettomana dhimmi-järjestelmän Andalusiassa. Abu Yusuf kerskui, ettei hän ollut jättänyt yhtään kirkkoa tai synagoogaa polttamatta.[60]

Almohadien valta oli ulottunut enää alle puoliväliin Pyreneitten niemimaata. Pian sekin alkoi kaventua, ja pääkaupunki vaihtui Córdobasta Sevillaan. Kristittyjen valtioiden liitto voitti almohadit vuonna 1212, minkä jälkeen myös eteläisen Espanjan kaupungit kukistuivat vuorotellen, niiden joukossa Córdoba (1236), Sevilla (1248) ja Cadiz (1256).

Kolmas taifa (1232–1287)

Almohadien vallan murentuessa al-Andalusissa syntyi kymmenkunta lyhytikäistä taifaa. Kolmas taifojen kausi kesti 55 vuotta. Lopulta jäljelle jäi vain puoli-itsenäinen Granadan emiraatti.

Granadan emiraatti (1238–1492)

Espanja vuonna 1360.

Portugalin reconquista päättyi vuonna 1249 Afonso III:n vallatessa Algarven. Vuonna 1238 Granadan emiraatista tuli Kastilian kuningaskunnan suojelema valtio. Kastiliaa hallitsi tällöin Ferdinand III. Kooltaan nykyistä Belgiaa vastaava Granada jäi Espanjan viimeiseksi muslimilinnoitukseksi. Se maksoi Kastilian kuninkaalle veroa koko kaksi ja puolisataa vuotta kestäneen olemassaolonsa ajan.

Almohadien vallan jäljiltä Granada oli puhdas muslimivaltio, jossa ei eletty convivenciaa muuten kuin siten, että käännynnäiset muodostivat oman epäilyttävän ryhmänsä.[61] Heistä käytettiin pilkallista nimitystä muladies. Sana oli samaa kantaa kuin ”mulatti”, joka viittasi hevosen ja aasin ristisiitokseen eli muuliin. Granadassa, kuten muuallakin islamilaisessa maailmassa muladies osoittautui usein epäluotettavaksi ja kapinaherkäksi, koska ei nauttinut samoja oikeuksia kuin muut.

Viimeinen berberi-invaasio Afrikasta torjuttiin vuonna 1340 Rio Saladon taistelussa Granadaa ja sen avukseen Marokosta saamia joukkoja vastaan.

Granadan emiraatti pyyhittiin kartalta vuonna 2. tammikuuta vuonna 1492. Islamilaisesta vasallista tehtiin loppu, kun Osmanien valtakunnan eteneminen Välimerellä muuttui uhaksi Espanjan turvallisuudelle. Katolinen kuningaspari Ferdinand II ja Isabella I esittivät muslimeille samat ehdot, jotka kristityt olivat kuulleet almohadeilta kolmesataa vuotta aikaisemmin: kääntyminen tai karkotus.

Granadan emiraatti

Jälkipyykki

Iberian niemimaalla oli säilynyt paljon antiikin perintöä. Sivistys oli juuri elpymässä 400-luvun kansainvaellusten jälkeen, kun niemimaa jäi Afrikasta 700-luvun alussa tulleen barbaarisen hyökyaallon alle. Uudesta onnettomuudesta se alkoi toipua vasta arabivalloituksen jälkeen 1500- ja 1600-luvuilla. Silloin alkoi nousta esiin merkittäviä espanjalaisen kulttuurin ikoneja, kuten kirjailijat Calderón, Lope de Vega ja Cervantes tai maalarit El Greco ja Velázquez.[62] Muslimien karkotuksen jälkeen 1500-luvulla niemimaa sai viimein kokea rauhan, tai ainakin sodat siirtyivät pääosin sen rajojen ulkopuolelle.

Kristinuskoon kääntyneitä muslimeita eli moriskoja jäi vielä eteläiseen Espanjaan. Käännynnäiset eivät juuri sulautuneet katoliseen Espanjaan vaan säilyttivät vanhat tapansa. Väestöryhmien välille syntyi jännitteitä, kunnes moriskoihin kohdistunut vaino johti kahteen moriskojen tekemään kapinayritykseen 1500-luvulla. Espanjan hallitus pelkäsi turkkilaisten käyttävän tilannetta hyväkseen. Niinpä moriskot päätettiin karkottaa Afrikkaan.

Vuosina 1609–1614 yhteensä 300 000 moriskoa häädettiin maasta. Se johti islamilaisen kulttuurin romahdukseen Espanjassa. Tulos ei silti ollut täydellinen, sillä suuri osa palasi takaisin, ja vajaa puolet onnistui luultavasti kokonaan välttämään karkotuksen. Moriskoja vastaan syntyi oikeusjuttuja vielä 1700-luvullakin salaisesta islamin harjoittamisesta. Espanjan tyhjentäminen islamista kesti siten 300 vuotta vielä Granadan valloituksen jälkeen.

Nykyaika ja tulevaisuus

Muistona 700-luvun berberi-invaasiosta on jäänyt monien kulttuurivaikutteiden ohella geneettiset jäljet asukkaiden perimään.[63] Afrikasta tulleiden muslimien lukumäärä on kuitenkin alkanut uudelleen kasvaa Pyreneitten niemimaalla. Vuonna 2016 heitä oli Espanjassa yli miljoona. Vuoteen 2050 mennessä islaminuskoisten lukumäärän arvioidaan kaksinkertaistuvan 5–7 prosenttiin väestöstä eli kahteen tai kolmeen miljoonaan.[64]

Al-Andalus suvaitsevaisuuden ihannekuvana

Keskiajan islamilainen al-Andalus tarjotaan usein esikuvaksi suvaitsevaisuuden voitosta ihmisten välisissä suhteissa. Historioitsijat eivät kuitenkaan ole jakaneet tätä käsitystä yhtä usein kuin tietokirjailijat. Historioitsija Roger Collinsin mukaan al-Andalusissa ei koskaan ollut kuuluisaa suvaitsevaisuuden kultakautta. Hänen mukaansa elämä siellä muistutti Thomas Hobbesin kuvaamaa kaikkien sotaa kaikkia vastaan.[65] Klaaniyhteiskunnan jatkuvissa sodissa käytössä olivat keskiaikaiseen tapaan tappaminen, silpominen, omaisuuden tuhoaminen ja ryöstäminen.[66] Vaikka päiden irrottamista esiintyi myös kristityissä maissa, tapa huipentui al-Andalusissa. Mittava orjakauppa oli tuonut orjuuden huomattavaksi osaksi elämänmuotoa. Historioitsija Seraffin Fanjulin mielestä ylistetty convivencia oli brutaalia apartheidia.[67]

Kaikesta huolimatta ihannekuva islamilaisesta Andalusiasta ja sen suvaitsevaisuudesta on luotu jopa kolmeen kertaan. Ensimmäisenä myytin loivat muslimit 1600-luvulla, toisen kerran juutalaiset 1800-luvulla ja kolmannen kerran kristityt 1900-luvulla. Ajatus kultakaudesta syntyi muslimien keskuudessa 1600-luvulla, kun islamilainen Espanja oli jo kaukainen muisto. Muslimihistorioitsijat loivat haavekuvan loistavasta menneisyydestä, missä menetettyä al-Andalusia katsottiin nostalgian hengessä. Esimerkki kaipuun täyttämästä kuvauksesta on vuonna 1632 kuolleen Ahmed al-Maqqarin teos ”Parfyymin henkäys vihreän Andalusian oksalta”. [68]

Seuraavan ihannekuvan loivat Euroopan juutalaiset 1800-luvulla. Tutkija Mark R. Cohen arvelee, että muslimihistorioitsijoiden kiiltokuva sai nostetta juutalaisilta heidän reaktionaan Euroopassa 1800-luvulla lisääntyneeseen antisemitismiin. Tällöin alettiin hakea esimerkkejä ajoista, jolloin myös Abrahamin lapsilla oli arvostettu paikkansa yhteiskunnassa. Tähän tarpeeseen löydettiin keskiajan kadotettu paratiisi, jossa myös juutalaiset olivat päässeet korkeisiin virkoihin. Al-Andalus heitettiin eurooppalaisten kasvoille: jos barbaareina pidetyt muslimit pystyivät tähän, miksi ette te?[69]

Kolmannen kerran Andalusian paratiisi löydettiin 1900-luvulla, kun länsimaissa syntyi ihanne monikulttuurisesta yhteiskunnasta, jossa eri uskonnolliset ryhmät ja kansallisuudet eläisivät onnistuneesti yhdessä. YK:n alajärjestö UNESCO on mainostanut Andalusiaa esimerkkinä siitä, miten islam, juutalaisuus ja kristinusko elivät aikoinaan sovussa keskenään islamin alaisuudessa.[70] Tässä kolmannessa aallossa al-Andalusin suvaitsevaisuutta on esitelty tietokirjoissa, jotka kuitenkin tyypillisesti ovat olleet kielitieteilijöiden eikä historioitsijoiden tekemiä. Sellaisia on esimerkiksi espanjan kielen professori Maria Rosa Menocalin menestyskirja ”Ornament of the World” (2002)[71], jonka arvostelut toteavat: ”Menocal näyttää meille harvinaisen hetken historiassa, jolloin muslimit, kristityt ja juutalaiset löysivät tavan elää yhdessä rauhan ja vaurauden ympäröiminä”. [71] Norjassa kielitieteilijät Knut Aukrust ja Dorte Skulstad todistivat samaa teoksessaan ”Spansk gullalder”. [72] Kirjoittajien mukaan ”kristityt, juutalaiset ja muslimit asuivat rinnakkain hedelmällisessä rinnakkainelossa”.[73]

Lähteet

  1. ↑ "Para los autores árabes medievales, el término al-Andalus designa la totalidad de las zonas conquistadas — siquiera temporalmente — por tropas arabo-musulmanas en territorios actualmente pertenecientes a Portugal, Espana y Francia" ("Keskiajan arabikirjoittajille al-Andalus käsitti kaikki, myös väliaikaisesti arabi-muslimien valloittamat alueet nykyisten Portugalin, Espanjan ja Ranskan alueilla"), José Ángel García de Cortázar, V Semana de Estudios Medievales: Nájera, 1 al 5 de agosto de 1994, Gobierno de La Rioja, Instituto de Estudios Riojanos, 1995, p.52.
  2. ↑ "Los arabes y musulmanes de la Edad Media aplicaron el nombre de al-andalus a todas aquellas tierras que habian formado parte del reino visigodo : la Peninsula Ibérica y la Septimania ultrapirenaica." ("Keskiajan arabit ja muslimit käyttivät al-Andalusin nimeä kaikkiin niihin maihin jotka olivat ennen osa visigoottien valtakuntaa: Iberian niemimaa ja Septimania”) Eloy Benito Ruano, Tópicos y realidades de la Edad Media, Real Academia de la Historia, 2000, p.79.
  3. ↑ "Andalus, al-" Oxford Dictionary of Islam. John L. Esposito, Ed. Oxford University Press. 2003. Oxford Reference Online. Oxford University Press. Accessed 12 June 2006.
  4. ↑ Collins, R.: The Arab Conquest of Spain 710–797. Blackwell, 1989/1998.
  5. ↑ Collins, R.: Caliphs and Kings. Spain, 796–1031. Wiley, 2014.
  6. ↑ Fernandez-Morera, D.: The Myth of the Andalusian Paradise. Muslims, Christians and Jews under Islamic Rule in Medieval Spain, s. 67. ISI Books., 2016.
  7. ↑ a b Lalaguna, J.: Matkaopas historiaan. Espanja, s. 18. Puijo, 1990/1992.
  8. ↑ a b Fernández-Morera, 2016
  9. ↑ a b McNeill, J. R. & McNeill, W. H.: Kansat ja kulkutaudit, s. 124. Vastapaino, 1976/2004.
  10. ↑ Collins, 1989/1998, 17
  11. ↑ Collins, 1989, s. 6–22
  12. ↑ Aukrust ja Skulstad Storrhaugin, 2017, 295 mukaan
  13. ↑ Benchrifa, M.: Al-Andalus: tolerance and convergence. Teoksessa: D. Diene (toim.) The routes of Al-Andalus. Spiritual convergence and intercultural dialogue (s. 15–17), s. 15. Unesco, 2001.
  14. ↑ Helge Storhaug: Islam. Yhdestoista vitsaus, s. 294. Kiuas Kustannus, 2017.
  15. ↑ Fernández-Morera, 2016
  16. ↑ Collins, 1989/1998, 28–32
  17. ↑ Vuoden 754 kronikka, 2011, 107
  18. ↑ Vuoden 754 kronikka, 2011, 108
  19. ↑ Collins, 1989
  20. ↑ The Chronicle of 754. Teoksessa: K. B. Wolf (toim.) Conquerors and Chroniclers of Early Medieval Spain. 2nd ed., s. 107–108. Liverpool University Press, 2011.
  21. ↑ Fernandez-Morera, 2016, 48
  22. ↑ Collins, 1989, 214
  23. ↑ Collins, 1989, 61
  24. ↑ Collins, 1989, 87
  25. ↑ Collins, 1989
  26. ↑ Collins, 1989, 134
  27. ↑ Collins, 1989, 26
  28. ↑ Collins, 1989, 128
  29. ↑ Collins, 1989, 25
  30. ↑ Collins, 1989, 25
  31. ↑ Fernández-Morera, 2016, 90
  32. ↑ Fernández-Morera, 2016, 103
  33. ↑ Collins, R.: Caliphs and Kings. Spain, 796–1031, s. 35. Wiley, 2014.
  34. ↑ Bernard Lewis: Race and Slavery in the Middle East, s. 15. Oxford University Press, 1990.
  35. ↑ Collins, 2014, 135
  36. ↑ Islamilainen Espanja 24.11.2010. Yle Teema.
  37. ↑ Fernández-Morera, 2016, 196–197
  38. ↑ Kennedy, H.: The Great Arab Conquests. How the spread of Islam changed the world we live in, s. 91–92. Phoenix, 2007.
  39. ↑ Cohen, M. R.: Under Crescent and Cross. The Jews in the Middle Ages, s. 55–74. Princeton University Press., 1994.
  40. ↑ Fernández-Morera, 2016, 209
  41. ↑ Collins, 2014, 33
  42. ↑ Fernández-Morera, 2016, 133
  43. ↑ Fernández-Morera, 2016, 227–229
  44. ↑ Fernández-Morera, 2016, 181–182
  45. ↑ Philip Carl Salzman: Culture and Conflict in the Middle East, s. 154. Humanity books, 2008.
  46. ↑ Extraordinary women in al-Andalus 2007. UPF, Unity Productions Foundation.
  47. ↑ Fernández-Morera, 2016, 154–156
  48. ↑ Fernández-Morera, 2016, s. 145
  49. ↑ Collins, 2014, 134
  50. ↑ Collins, 2014, 174
  51. ↑ Collins, 2014, 177
  52. ↑ Collins, 1989
  53. ↑ Collins, 2014, 190
  54. ↑ Menocal, M. R.: Ornament of the world. How muslims, jews, and christians created a culture of tolerance in medieval Spain. New York: Back Bay Books., s. 33. Back Bay Books, 2002.
  55. ↑ Al-Maqqari: The history of the Mohammedan Dynasties of Spain. Volume 1. Kääntänyt P. de Gayangos, s. 139. Oriental translation fund. Google-kirjat, 1628–1630.
  56. ↑ Collins, 2014
  57. ↑ Collins, 2014, 95
  58. ↑ Fernández-Morera, 2016, 186
  59. ↑ Fernández-Morera, 2016, 186
  60. ↑ Fernández-Morera, 2016, 187
  61. ↑ Fernández-Morera, 2016, 208
  62. ↑ Fernández-Morera, 2016, s. 240
  63. ↑ Adams, S. M. et al.: The genetic legacy of religious diversity and intolerance: Paternal lineages of Christians, Jews, and Muslims in the Iberian peninsula. American Journal of Human Genetics, 83(6), s. 725–736. 2008.
  64. ↑ Europe’s Growing Muslim Population PEW Research Center. 28.11.2017.
  65. ↑ Collins, R.: Caliphs and Kings. Spain, 796-1031, s. 1. Wiley, 2014.
  66. ↑ Klemettilä, H.: Keskiajan julmuus, s. 43–84. Atena, 2008.
  67. ↑ Nirmal Dass: Andalusia, or The Legend of Islamic Spain The New Rambler (Book Review). 20.4.2016.
  68. ↑ Al-Maqqari: The history of the Mohammedan Dynasties of Spain. Volume 1. Kääntänyt P. de Gayangos.. Google-kirjat, 1628–1630. Teoksen verkkoversio.
  69. ↑ Mark R. Cohen: Under Crescent and Cross. The Jews in the Middle Ages, s. ix. Princeton university Press, 1994.
  70. ↑ Benchrifa, M.: Al-Andalus: tolerance and convergence. Teoksessa: D. Diene (toim.) The routes of Al-Andalus. Spiritual convergence and intercultural dialogue, s. 15–17. https://unesdoc.unesco.org/ark:/48223/pf0000114426: Unesco, 2001.
  71. ↑ a b Menocal, M.R.: Ornament of the world. How muslims, jews, and christians created a culture of tolerance in medieval Spain. Back Bay Books, 2002.
  72. ↑ Aukrust, K. & Skulstad, D.: Spansk gullalder og arven fra jøder og muslimer. Pax, 2011.
  73. ↑ Dorte Skulstad & Knut Aukrust: Det jødiske og muslimske paradis Al-Andalus var en gang et møtested i forsøket på å bygge humanitet. Dagbladet. 24.12.2011.

Aiheesta muualla

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Al-Andalus&oldid=18733989”