Ero sivun ”Suomen Kommunistinen Puolue” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
[katsottu versio][katsottu versio]
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Abc10 (keskustelu | muokkaukset)
typoja ym.
Ap4k (keskustelu | muokkaukset)
vakoilu, puoluekuri, konspiratiivisuus, supon tarkkailu ja nkp:n ohjailu 40/50-luvuilla
Rivi 22: Rivi 22:
SKP perustettiin 29. elokuuta 1918 [[Moskova]]ssa. Perustajat olivat lähinnä Venäjälle [[Suomen sisällissota|Suomen sisällissodan]] jälkeen paenneita [[punakaarti|punaisia]] ja heidän poliittisen hallintonsa [[Suomen kansanvaltuuskunta|kansanvaltuuskunnan]] jäseniä, joista monet olivat toimineet aiemmin SDP:n johtotehtävissä.<ref>Saarela 1996, s. 38, 45–46.</ref> SKP oli perustamisestaan lähtien kielletty Suomessa,<ref>ks. Saarela 1996, s. 23–24.</ref> ja monet sen johtajista oleskelivat suurelta osin Neuvostoliitossa. SKP kuitenkin rakensi 1920-luvun alussa Suomeen maanalaisen verkoston ja puolueella oli vaikutuksensa moniin julkisiin järjestöihin kuten [[Suomen Sosialistinen Työväenpuolue|Suomen Sosialistiseen Työväenpuolueeseen]].<ref name="saarela1996s195ym"/> Kommunistien johtamat vaaliliitot saivat 10-15 prosenttia äänistä 1920-luvun eduskuntavaaleissa.
SKP perustettiin 29. elokuuta 1918 [[Moskova]]ssa. Perustajat olivat lähinnä Venäjälle [[Suomen sisällissota|Suomen sisällissodan]] jälkeen paenneita [[punakaarti|punaisia]] ja heidän poliittisen hallintonsa [[Suomen kansanvaltuuskunta|kansanvaltuuskunnan]] jäseniä, joista monet olivat toimineet aiemmin SDP:n johtotehtävissä.<ref>Saarela 1996, s. 38, 45–46.</ref> SKP oli perustamisestaan lähtien kielletty Suomessa,<ref>ks. Saarela 1996, s. 23–24.</ref> ja monet sen johtajista oleskelivat suurelta osin Neuvostoliitossa. SKP kuitenkin rakensi 1920-luvun alussa Suomeen maanalaisen verkoston ja puolueella oli vaikutuksensa moniin julkisiin järjestöihin kuten [[Suomen Sosialistinen Työväenpuolue|Suomen Sosialistiseen Työväenpuolueeseen]].<ref name="saarela1996s195ym"/> Kommunistien johtamat vaaliliitot saivat 10-15 prosenttia äänistä 1920-luvun eduskuntavaaleissa.


Kommunistien hallitsemat julkiset järjestöt lakkautettiin [[Kommunistilait|eduskunnan päätöksellä]] vuonna [[1930]]. Työväen ja pienviljelijöiden eduskuntaryhmän kansanedustajat sekä monia muita kommunisteiksi epäiltyjä pidätettiin ja satoja järjestöjä lakkautettiin. Toimet estivät kommunistien julkisen politikoinnin ja SKP:n vaikutus työväenliikkeeseen väheni. Puolueesta tuli muutaman tuhannen jäsenen salaseura, joka kuitenkin pyrki soveltamaan [[Kommunistinen internationaali|Kommunistisen internationaalin]] poliittista linjaa Suomen oloihin. Neuvostoliitossa SKP:n toimintakyky heikkeni 1930-luvun lopulla vakavasti, kun suurin osa puolueen johtajista ja aktiivijäsenistä sai surmansa [[Stalinin vainot|Stalinin vainoissa]]<ref name=”rentola94s23”/>. [[Talvisota|Talvi]]- ja [[jatkosota|jatkosodan]] aikana kommunisteiksi epäillyt suljettiin vankiloihin [[turvasäilö]]ön ja SKP:n toiminta kuihtui.
Kommunistien hallitsemat julkiset järjestöt lakkautettiin [[Kommunistilait|eduskunnan päätöksellä]] vuonna [[1930]]. Työväen ja pienviljelijöiden eduskuntaryhmän kansanedustajat sekä monia muita kommunisteiksi epäiltyjä pidätettiin ja satoja järjestöjä lakkautettiin. Toimet estivät kommunistien julkisen politikoinnin ja SKP:n vaikutus työväenliikkeeseen väheni. Puolueesta tuli muutaman tuhannen jäsenen salaseura, joka kuitenkin pyrki soveltamaan [[Kommunistinen internationaali|Kommunistisen internationaalin]] poliittista linjaa Suomen oloihin. Neuvostoliitossa SKP:n toimintakyky heikkeni 1930-luvun lopulla vakavasti, kun suurin osa puolueen johtajista ja aktiivijäsenistä sai surmansa [[Stalinin vainot|Stalinin vainoissa]]<ref name=”rentola94s23”/>. [[Talvisota|Talvi]]- ja [[jatkosota|jatkosodan]] aikana kommunisteiksi epäillyt suljettiin vankiloihin [[turvasäilö]]ön ja [[Itä-Karjalan keskitysleirit|leireille]].<ref>Rentola 1994, s. 154, 188–189, 246–250, 291, 333, 349, 361–364, 505.</ref> Jatkosodan aikana kommunistit järjestivät [[Jatkosodan vastarinta|vastarintaliikettä]], joka jäi merkitykseltään vähäiseksi.<ref>Rentola 1994, s. 336, 340–345, 421, 449.</ref>


Kommunistit vapautuivat vankiloista jatkosodan jälkeen ja SKP aloitti julkisen toimintansa.<ref>Leppänen 1994, s. 11–.</ref> Puolueesta kasvoi nopeasti kymmenien tuhansien ihmisten joukkopuolue, jolla oli kattava järjestörakenne ympäri maata. SKP oli väkilukuun suhteutettuna yksi Länsi-Euroopan suurimmista kommunistipuolueista. Osa kommunisteista nousi korkeisiin valtion virkoihin. SKP osallistui vaaleihin yhteistyöpuolue [[Suomen Kansan Demokraattinen Liitto|Suomen Kansan Demokraattisen Liiton]] listoilla. SKDL osallistui useisiin hallituksiin ja se oli yksi eduskunnan suurimmista puolueista. SKP:llä oli SKDL:ssä jatkuvasti hallitseva rooli, vaikka puolueessa oli mukana myös monia sosialisteja.
Kommunistit vapautuivat vankiloista jatkosodan jälkeen ja SKP aloitti julkisen toimintansa.<ref>Leppänen 1994, s. 11–27.</ref> Puolueesta kasvoi nopeasti kymmenien tuhansien ihmisten joukkopuolue, jolla oli kattava järjestörakenne ympäri maata. SKP oli väkilukuun suhteutettuna yksi Länsi-Euroopan suurimmista kommunistipuolueista. Osa kommunisteista nousi korkeisiin valtion virkoihin. SKP osallistui vaaleihin yhteistyöpuolue [[Suomen Kansan Demokraattinen Liitto|Suomen Kansan Demokraattisen Liiton]] listoilla. SKDL osallistui useisiin hallituksiin ja se oli yksi eduskunnan suurimmista puolueista. SKP:llä oli SKDL:ssä jatkuvasti hallitseva rooli, vaikka puolueessa oli mukana myös monia sosialisteja.


Oltuaan paitsiossa 1940-luvun jälkeen kommunistit ja SKDL osallistuivat jälleen hallituksiin 1960-luvun puolivälistä alkaen. Samanaikaisesti SKP:n johtoa uudistettiin ja [[Aimo Aaltonen]] syrjäytettiin vuoden 1966 edustajakokouksessa. Uudistajat pyrkivät puheenjohtaja [[Aarne Saarinen|Aarne Saarisen]] johdolla modernisoimaan puoluetta, mutta he saivat vastaansa [[marxismi-leninismi|marxilais-leniniläistä]] oikeaoppisuutta korostaneen opposition, joka 1970-luvulla opittiin tuntemaan [[taistolaisuus|taistolaisina]]. SKP:n sisäiset riidat jatkuivat aina 1980-luvulle asti ja ne löivät leimansa puolueen politiikkaan. Oppositio erotettiin puolueesta vuosien 1985–1986 aikana, jonka jälkeen sen kannattajat perustivat [[Suomen Kommunistinen Puolue (1994)|Suomen Kommunistisen Puolueen (yhtenäisyys)]]. SKP:n poliittinen toiminta loppui vuonna 1990, kun puolue päätettiin yhdistää SKDL:n kanssa uuteen [[Vasemmistoliitto]]on. Puolueen johtoelimet kokoontuivat säännöllisesti vuoteen 1992, kunnes järjestö päätettiin hakea konkurssiin.
Oltuaan paitsiossa 1940-luvun jälkeen kommunistit ja SKDL osallistuivat jälleen hallituksiin 1960-luvun puolivälistä alkaen. Samanaikaisesti SKP:n johtoa uudistettiin ja [[Aimo Aaltonen]] syrjäytettiin vuoden 1966 edustajakokouksessa. Uudistajat pyrkivät puheenjohtaja [[Aarne Saarinen|Aarne Saarisen]] johdolla modernisoimaan puoluetta, mutta he saivat vastaansa [[marxismi-leninismi|marxilais-leniniläistä]] oikeaoppisuutta korostaneen opposition, joka 1970-luvulla opittiin tuntemaan [[taistolaisuus|taistolaisina]]. SKP:n sisäiset riidat jatkuivat aina 1980-luvulle asti ja ne löivät leimansa puolueen politiikkaan. Oppositio erotettiin puolueesta vuosien 1985–1986 aikana, jonka jälkeen sen kannattajat perustivat [[Suomen Kommunistinen Puolue (1994)|Suomen Kommunistisen Puolueen (yhtenäisyys)]]. SKP:n poliittinen toiminta loppui vuonna 1990, kun puolue päätettiin yhdistää SKDL:n kanssa uuteen [[Vasemmistoliitto]]on. Puolueen johtoelimet kokoontuivat säännöllisesti vuoteen 1992, kunnes järjestö päätettiin hakea konkurssiin.
Rivi 149: Rivi 149:


Vuosina 1945–1951 toiminut puolueneuvosto kokoontui kahdesti vuodessa ja se oli siten syrjässä käytännön poliittisesta johtotyöstä. Valta oli puoluetoimikunnalla ja ennen kaikkea sen poliittisella jaostolla (politjaosto).<ref>Leppänen 1994, s. 18–19.</ref> Vuonna 1946 muodostettiin sihteeristö, jonka tehtävänä oli valmistella poliittiset kysymykset päättäviä elimiä varten. Päätösvaltaa keskitettiin entisestään ydinryhmällä, jonka muodostivat [[Ville Pessi]], [[Aili Mäkinen]], [[Martti Malmberg]], [[Hertta Kuusinen]], [[Inkeri Lehtinen]] ja sihteeristön kokouksiin myös osallistunut [[Aimo Aaltonen]].<ref>{{Kirjaviite | Nimeke = Pohjoismaa vai kansandemokratia? Sosiaalidemokraatit, kommunistit ja Suomen kansainvälinen asema 1944-51 | Julkaisija = Suomalaisen Kirjallisuuden Seura | Vuosi = 2004 | Tekijä = Mikko Majander | Sivut = 280–281 | Isbn = 951-746-654-4 }}</ref> Puoluetoimikunnan tilalle tuli vuodesta 1951 alkaen keskuskomitea ja puoluetoimikunnan tilalle poliittinen toimikunta. Politjaosto lakkautettiin.
Vuosina 1945–1951 toiminut puolueneuvosto kokoontui kahdesti vuodessa ja se oli siten syrjässä käytännön poliittisesta johtotyöstä. Valta oli puoluetoimikunnalla ja ennen kaikkea sen poliittisella jaostolla (politjaosto).<ref>Leppänen 1994, s. 18–19.</ref> Vuonna 1946 muodostettiin sihteeristö, jonka tehtävänä oli valmistella poliittiset kysymykset päättäviä elimiä varten. Päätösvaltaa keskitettiin entisestään ydinryhmällä, jonka muodostivat [[Ville Pessi]], [[Aili Mäkinen]], [[Martti Malmberg]], [[Hertta Kuusinen]], [[Inkeri Lehtinen]] ja sihteeristön kokouksiin myös osallistunut [[Aimo Aaltonen]].<ref>{{Kirjaviite | Nimeke = Pohjoismaa vai kansandemokratia? Sosiaalidemokraatit, kommunistit ja Suomen kansainvälinen asema 1944-51 | Julkaisija = Suomalaisen Kirjallisuuden Seura | Vuosi = 2004 | Tekijä = Mikko Majander | Sivut = 280–281 | Isbn = 951-746-654-4 }}</ref> Puoluetoimikunnan tilalle tuli vuodesta 1951 alkaen keskuskomitea ja puoluetoimikunnan tilalle poliittinen toimikunta. Politjaosto lakkautettiin.

Maaliskuussa 1950 perustettiin keskuskomitean organisaatiojaosto (org.-jaosto) ja tarkistuskomitea. Org.-jaoston käsiin keskitettiin toimeenpanovalta, arkaluonteiset tehtävät ja henkilöstöpolitiikka. Tarkistuskomitea (kontrollikomitea) oli ennen kaikkea puoluejohdon kenttään suuntautuneen kontrollin väline, jonka avulla voitiin ohittaa normaalit puoluekanavat.<ref>Rentola 1997, s. 127.</ref>


===Maanalainen toiminta===
===Maanalainen toiminta===
Rivi 322: Rivi 324:
Puolueen perustajat olivat Suomesta Venäjälle paenneita punaisia ja Venäjällä asuneita suomalaisia.<ref>Saarela 1996, s. 38, 64–65.</ref> Perustettaessa ei hyväksytty sääntöjä, joten jäi epäselväksi keitä puolueeseen varsinaisesti kuului keskuskomitean ja sen alaisten lisäksi.<ref name="saarela1996s85"/> Tilannetta selvensi Venäjällä toimineiden työväenyhdistysten siirtyminen osaksi VKP:tä joulukuussa 1919.<ref>Saarela 1996, s. 63–66.</ref> Kominternia seuraten SKP käsitti puolueen kurinalaisena ryhmänä (kaaderipuolueena), joka erosi laajoista joukkopuolueista.<ref name="saarela2002s24"/> Vuoden 1920 sääntöjen mukaan SKP:n jäseniä olivat vain aktiivisesti puoluetoimintaan osallistuvat ja puoluekuria noudattavat kommunistit.<ref>Saarela 1996, s. 214.</ref> Toukokuussa 1921 SKP:ssä arvioitiin olevan noin 500 jäsentä. Luku käsitti vain pienen osan SKP:n päämäärien hyväksi Suomessa ja Venäjällä toimineista.<ref name="saarela1996s225">Saarela 1996, s. 225.</ref> Jäseniksi kirjattiin niitä puolueen toimitsijoiden tapaamia henkilöitä, joiden tulkittiin tehneen liittymispäätöksen. Vuonna 1923 jäsenmaksuksi määriteltiin yksi prosentti kuukausituloista. Maanalaisella kaudella Suomessa oli maksavia jäseniä parhaimmillaan 390 vuonna 1927.<ref name="saarela2002s24"/> Salaisen organisaation jäsenmäärä oli suurimmillaan 1930-luvun alussa, kun julkiset toimintamahdollisuudet estettiin. Vuonna 1932 jäseniä oli yli kaksituhatta, mutta määrä lähti sen jälkeen laskuun ja alitti tuhat vuonna 1937.<ref name=”rentola94s79”/> Valtakunnallisten yhteyksien katkettua eristyksiin jääneet rivijäsenet käsittivät itsensä yleensä edelleen puolueen jäseniksi, ja he olettivat puoluejohdon toimivan toisaalla.<ref>Rentola 1994, s. 16.</ref>
Puolueen perustajat olivat Suomesta Venäjälle paenneita punaisia ja Venäjällä asuneita suomalaisia.<ref>Saarela 1996, s. 38, 64–65.</ref> Perustettaessa ei hyväksytty sääntöjä, joten jäi epäselväksi keitä puolueeseen varsinaisesti kuului keskuskomitean ja sen alaisten lisäksi.<ref name="saarela1996s85"/> Tilannetta selvensi Venäjällä toimineiden työväenyhdistysten siirtyminen osaksi VKP:tä joulukuussa 1919.<ref>Saarela 1996, s. 63–66.</ref> Kominternia seuraten SKP käsitti puolueen kurinalaisena ryhmänä (kaaderipuolueena), joka erosi laajoista joukkopuolueista.<ref name="saarela2002s24"/> Vuoden 1920 sääntöjen mukaan SKP:n jäseniä olivat vain aktiivisesti puoluetoimintaan osallistuvat ja puoluekuria noudattavat kommunistit.<ref>Saarela 1996, s. 214.</ref> Toukokuussa 1921 SKP:ssä arvioitiin olevan noin 500 jäsentä. Luku käsitti vain pienen osan SKP:n päämäärien hyväksi Suomessa ja Venäjällä toimineista.<ref name="saarela1996s225">Saarela 1996, s. 225.</ref> Jäseniksi kirjattiin niitä puolueen toimitsijoiden tapaamia henkilöitä, joiden tulkittiin tehneen liittymispäätöksen. Vuonna 1923 jäsenmaksuksi määriteltiin yksi prosentti kuukausituloista. Maanalaisella kaudella Suomessa oli maksavia jäseniä parhaimmillaan 390 vuonna 1927.<ref name="saarela2002s24"/> Salaisen organisaation jäsenmäärä oli suurimmillaan 1930-luvun alussa, kun julkiset toimintamahdollisuudet estettiin. Vuonna 1932 jäseniä oli yli kaksituhatta, mutta määrä lähti sen jälkeen laskuun ja alitti tuhat vuonna 1937.<ref name=”rentola94s79”/> Valtakunnallisten yhteyksien katkettua eristyksiin jääneet rivijäsenet käsittivät itsensä yleensä edelleen puolueen jäseniksi, ja he olettivat puoluejohdon toimivan toisaalla.<ref>Rentola 1994, s. 16.</ref>


Syksyllä 1944 Suomen vankiloista ja keskitysleireiltä vapautui noin 800 poliittista vankia, joita SKP piti kommunisteina. Lukuun eivät sisälly esimerkiksi soihtulaiset tai kuutoset.<ref>Leppänen 1994, s. 12.</ref> Vuodenvaihteessa 1944-1945 puolueeseen kuului hieman yli 3&nbsp;000 jäsentä, joista 1&nbsp;000-2&nbsp;000 oli puoluetoimikunnalle ilmoittautuneita vanhoja jäseniä.<ref>Leppänen 1994, s. 38.</ref> Messuhallissa 1. marraskuuta pidettyyn julkiseksi tulon juhlaan kerääntyi 6&nbsp;000 osanottajaa.<ref>Leppänen 1994, s. 45–46.</ref> Vuoden 1945 lopussa jäsenmäärä oli 23&nbsp;778. Suurimmillaan puolueeseen kuului 54&nbsp;630 jäsentä vuonna 1948.<ref name="leppänen93"/>
Syksyllä 1944 Suomen vankiloista ja keskitysleireiltä vapautui noin 800 poliittista vankia, joita SKP piti kommunisteina. Lukuun eivät sisälly esimerkiksi soihtulaiset tai kuutoset.<ref>Leppänen 1994, s. 12.</ref> Vuodenvaihteessa 1944-1945 puolueeseen kuului hieman yli 3&nbsp;000 jäsentä, joista 1&nbsp;000-2&nbsp;000 oli puoluetoimikunnalle ilmoittautuneita vanhoja jäseniä.<ref>Leppänen 1994, s. 38.</ref> Vuoden 1945 lopussa jäsenmäärä oli 23&nbsp;778. Suurimmillaan puolueeseen kuului 54&nbsp;630 jäsentä vuonna 1948.<ref name="leppänen93"/> Ilmoitettu jäsenmäärä väheni aina jäsenkirjojen vaihdon (1950, 1964, 1973, 1983) yhteydessä, kun passiiviset ja jäsenmaksunsa laiminlyöneet siivottiin pois tilastoista. Määrä lähti niiden jälkeen uudestaan nousuun.<ref>Leppänen 1994, s. 173, 525.</ref>


SKP omaksui ajatuksen puoluekurin tärkeydestä aiemmin ja vahvemmin kuin monet muut Kominternin puolueet.<ref>Rentola 1994, s. 49.</ref> SKP korosti tiukkaa kuria ja hierarkkista järjestörakennetta myös julkisen toiminnan alkuvuosina.<ref>Leppänen 1994, s. 57.</ref> Aluksi kaikilla jäsenillä piti olla takaajat ja täysjäsenyyttä edelsi koejäsenyys. Huhtikuussa 1945 takaukset muutettiin vähemmän sitoviksi suosituksiksi ja koejäsenyys poistettiin.<ref>Leppänen 1994, s. 92.</ref> Puoluekuria ja jäsenten oikeaoppisuutta valvoi loppuvuonna 1944 muodostettu valvontakomitea<ref>Rentola 1994, s. 491.</ref> ja sitä 1945 seurannut kaaderiosasto,<ref>Leppänen 1994, s. 138.</ref> joka toimi 1960-luvun alkuun asti.
SKP omaksui ajatuksen puoluekurin tärkeydestä aiemmin ja vahvemmin kuin monet muut Kominternin puolueet.<ref>Rentola 1994, s. 49.</ref> SKP korosti tiukkaa kuria ja hierarkkista järjestörakennetta myös julkisen toiminnan alkuvuosina.<ref>Leppänen 1994, s. 57.</ref> Aluksi kaikilla jäsenillä piti olla takaajat ja täysjäsenyyttä edelsi koejäsenyys. Huhtikuussa 1945 takaukset muutettiin vähemmän sitoviksi suosituksiksi ja koejäsenyys poistettiin.<ref>Leppänen 1994, s. 92.</ref> Puoluekuria ja jäsenten oikeaoppisuutta valvoi loppuvuonna 1944 muodostettu valvontakomitea jaostoineen.<ref>Rentola 1994, s. 491.</ref> Sitä seurasi vuonna 1945 ensisijaisesti henkilösijoituksista vastannut kaaderiosasto, jonka perusteellisissa tarkistuksissa selvitettiin kaadereiden luotettavuus.<ref>Leppänen 1994, s. 121, 138.</ref> Valpon lakkauttamisen jälkeen vuonna 1949 kaaderiosasto sai vastuulleen myös vakoilun. <ref name=”rentola97s86”>Rentola 1997, s. 86, 125–127.</ref>


1950-luvun alussa puoluejohdon keskuudessa vallitsi vainoharhainen ilmapiiri ja SKP kovensi otteitaan oikeaoppisuuden valvonnassa. Perusjärjestöihin muodostettiin salaisia ryhmiä puolueuskollisuutta ja vastustajia valvomaan. Kaaderiosaston ohella valvontaan liittyviä tehtäviä hoitivat org-jaosto ja tarkistuskomitea. Jäseniä erotettiin muun muassa vuosia aiemmin paljastuneiden rikkeiden perusteella.<ref name=”rentola97s86”/> SKP:lla oli omat lähetit ja luottamuksellisimmat tiedot välitettiin vain suullisesti.<ref>Rentola 1997, s. 176, 249, 415.</ref> Omien kaadereiden ohella SKP:n sisäinen tiedustelu seurasi äärioikeistolaisia ja sosialidemokraattisia järjestöjä. Kaaderityötä ja tiedustelutoimintaa johtivat punaisessa Valpossa aiemmin työskennelleet, jotka hyödynsivät poliisin aiempia arkistoja ja kontakteja.<ref>Rentola 1997, s. 86, 125–127, 290, 425-426.</ref> Konspiratiivisuus ja kurinpito alkoivat vähitellen höllentyä 1950-luvun loppupuolella.<ref>Rentola 1997, s. 280–281.</ref> Kaaderiosasto lakkautettiin vuonna 1960.
Suuri osa jyrkimmistä vallankumouksellisista vasemmistolaisista ei heti sotien jälkeen liittynyt puolueeseen.<ref>Leppänen 1994, s. 87–91.</ref>

Puolueen ilmoitettu jäsenmäärä väheni aina jäsenkirjojen vaihdon (1950, 1964, 1973, 1983) yhteydessä, kun passiiviset ja jäsenmaksunsa laiminlyöneet siivottiin pois tilastoista. Määrä lähti niiden jälkeen uudestaan nousuun.<ref>Leppänen 1994, s. 173, 525.</ref> Esimerkiksi vuonna 1983 yli 15&nbsp;000 nimeä poistui luetteloista.


==Talous==
==Talous==
Perustettaessa SKP oli varsin varakas, koska monet Venäjälle paenneet työväenjärjestöjen johtajat olivat ottaneet mukaansa järjestöjensä rahat. SKP:llä oli kuitenkin myös suuret kustannukset ja säästöt hupenivat nopeasti, jolloin [[Neuvostoliiton kommunistinen puolue|NKP]] ja [[Komintern]] alkoivat avustaa puoluetta. SKP tuli pian riippuvaiseksi tästä rahoituksesta. Vuonna 1921 järjestön menot olivat noin 5,4 miljoonaa [[markka]]a, joista noin 4,3 miljoonaa tuli NKP:ltä. SKP:n palkkalistoilla oli tuolloin 80 työntekijää. Seuraavina vuosina summat pienenivät huomattavasti ja SKP:n oli karsittava toimintojaan. Komintern vähensi tukeaan huomattavasti 1930-luvun alussa, kun kommunistien julkinen toiminta Suomessa vaikeutui. Internationaalin rahoitus SKP:n toiminnalle Neuvostoliitossa lakkautettiin.<ref name="paastela_talous">Paastela 2003, s. 162–163, 205-206, 220, 301.</ref>
Perustettaessa SKP oli varsin varakas, koska monet Venäjälle paenneet työväenjärjestöjen johtajat olivat ottaneet mukaansa järjestöjensä rahat. SKP:llä oli kuitenkin myös suuret kustannukset ja säästöt hupenivat nopeasti, jolloin [[Neuvostoliiton kommunistinen puolue|NKP]] ja [[Komintern]] alkoivat avustaa puoluetta. SKP tuli pian riippuvaiseksi tästä rahoituksesta. Vuonna 1921 järjestön menot olivat noin 5,4 miljoonaa [[markka]]a, joista noin 4,3 miljoonaa tuli NKP:ltä. SKP:n palkkalistoilla oli tuolloin 80 työntekijää. Seuraavina vuosina summat pienenivät huomattavasti ja SKP:n oli karsittava toimintojaan. Komintern vähensi tukeaan huomattavasti 1930-luvun alussa, kun kommunistien julkinen toiminta Suomessa vaikeutui. Internationaalin rahoitus SKP:n toiminnalle Neuvostoliitossa lakkautettiin.<ref name="paastela_talous">Paastela 2003, s. 162–163, 205–206, 220, 301.</ref>


Alkuvuosinaan SKP:llä oli Venäjällä laaja yritysverkosto, johon kuului muun muassa tehtaita, maatiloja ja metallityöpajoja. Toiminnalla pyrittiin luomaan työpaikkoja Suomesta paenneille punaisille. Toiminta osoittautui kuitenkin tappiolliseksi ja omistukset luovutettiin neuvostovaltiolle. SKP sai rahaa myös Suomeen suuntautuneesta salakuljetuksesta, mustan pörssin kaupasta ja valuuttakeinottelusta. Hämäriä liiketoimia johtivat puolueen sotilastoiminnasta vastanneet Rahjan veljekset [[Jukka Rahja|Jukka]] ja [[Eino Rahja|Eino]].<ref name="paastela_talous"/> 1930-luvun puolivälissä SKP sai Kominterniltä noin 25&nbsp;000 markkaa kuukaudessa Suomen toimintoja varten. Rahat välitettiin Tukholman kautta, kunnes yhteys katkesi Stalinin terrorin myötä. Tämä johti maanalaisen organisaation heikkenemiseen.<ref>Rentola 1994, s. 86–87, 95.</ref>
Alkuvuosinaan SKP:llä oli Venäjällä laaja yritysverkosto, johon kuului muun muassa tehtaita, maatiloja ja metallityöpajoja. Toiminnalla pyrittiin luomaan työpaikkoja Suomesta paenneille punaisille. Toiminta osoittautui kuitenkin tappiolliseksi ja omistukset luovutettiin neuvostovaltiolle. SKP sai rahaa myös Suomeen suuntautuneesta salakuljetuksesta, mustan pörssin kaupasta ja valuuttakeinottelusta. Hämäriä liiketoimia johtivat puolueen sotilastoiminnasta vastanneet Rahjan veljekset [[Jukka Rahja|Jukka]] ja [[Eino Rahja|Eino]].<ref name="paastela_talous"/> 1930-luvun puolivälissä SKP sai Kominterniltä noin 25&nbsp;000 markkaa kuukaudessa Suomen toimintoja varten. Rahat välitettiin Tukholman kautta, kunnes yhteys katkesi Stalinin terrorin myötä. Tämä johti maanalaisen organisaation heikkenemiseen.<ref>Rentola 1994, s. 86–87, 95.</ref>
Rivi 337: Rivi 337:
Vuonna 1945 SKP:n varallisuus koostui suurelta osin varoista, jotka valtiolta korvauksia saaneet entiset poliittiset vangit luovuttivat [[Yrjö Sirolan Säätiö]]lle. YSS jakoi rahaa SKP:lle ja muille kansandemokraattisille järjestöille. SKP:n yhtiöitä olivat [[Kansankulttuuri]], [[Kansanelokuva]] ja [[Vapaa Sana (sanomalehti)|Vapaa Sana]].<ref>Leppänen 1994, s. 138.</ref> Piirien talous perustui jäsenmaksujen piiriosuuksiin, [[Arpajaiset|arpajaisiin]], [[myyjäiset|myyjäisiin]], lahjoituksiin ja monenlaiseen yritystoimintaan. Kiinteistöjen rakentamisessa ja yritystoiminnan pyörittämisessä hyödynnettiin runsaasti [[talkoo]]työtä.<ref>Leppänen 1994, s. 176–177.</ref>
Vuonna 1945 SKP:n varallisuus koostui suurelta osin varoista, jotka valtiolta korvauksia saaneet entiset poliittiset vangit luovuttivat [[Yrjö Sirolan Säätiö]]lle. YSS jakoi rahaa SKP:lle ja muille kansandemokraattisille järjestöille. SKP:n yhtiöitä olivat [[Kansankulttuuri]], [[Kansanelokuva]] ja [[Vapaa Sana (sanomalehti)|Vapaa Sana]].<ref>Leppänen 1994, s. 138.</ref> Piirien talous perustui jäsenmaksujen piiriosuuksiin, [[Arpajaiset|arpajaisiin]], [[myyjäiset|myyjäisiin]], lahjoituksiin ja monenlaiseen yritystoimintaan. Kiinteistöjen rakentamisessa ja yritystoiminnan pyörittämisessä hyödynnettiin runsaasti [[talkoo]]työtä.<ref>Leppänen 1994, s. 176–177.</ref>


SKP sai 1940-luvun lopulta alkaen runsaasti tukea Suomen ulkopuolelta. Neuvostoliittolaiset kanavoivat varoja puolueelle muun muassa neuvostotaiteilijoiden kiertueilla, kirjallisuuden välitystoiminnalla ja Neuvostoliiton omistamien suomalaisten yritysten kautta. Usein mukana yhteistyössä oli [[Suomi–Neuvostoliitto-Seura]]. Keskeinen rahoittajataho oli myös [[Kominform]]in yhteydessä toiminut [[Bukarest]]ista johdettu [[Kansainvälinen ammattiyhdistysrahasto vasemmistotyöväenjärjestöjen tueksi]], jonka varat tulivat Neuvostoliitosta ja Kiinasta. SKP sai rahastosta vuosina 1950–1966 noin 400&nbsp;000–900&nbsp;000 dollaria vuodessa. Tämä kattoi puolueen budjetista noin 5–10 prosenttia. Ulkomainen rahoitus oli SKP:lle arka aihe. Asiasta ei puhuttu julkisesti ja siitä tiesi vain puolueen ydinjohto. Käytännössä asioita hoiti pääsihteeri [[Ville Pessi]], joka kävi lunastamassa avustukset [[KGB]]:n ulkomaantiedustelun residentiltä Neuvostoliiton suurlähetystöstä.<ref>Kimmo Rentola: Niin kylmää että polttaa. Kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947–1958 (Otava 1997), s. 176–179.</ref>
SKP sai 1940-luvun lopulta alkaen runsaasti tukea Suomen ulkopuolelta. Neuvostoliittolaiset kanavoivat varoja puolueelle muun muassa neuvostotaiteilijoiden kiertueilla, kirjallisuuden välitystoiminnalla ja Neuvostoliiton omistamien suomalaisten yritysten kautta. Usein mukana yhteistyössä oli [[Suomi–Neuvostoliitto-Seura]]. Keskeinen rahoittajataho oli myös [[Kominform]]in yhteydessä toiminut [[Bukarest]]ista johdettu [[Kansainvälinen ammattiyhdistysrahasto vasemmistotyöväenjärjestöjen tueksi]], jonka varat tulivat Neuvostoliitosta ja Kiinasta. SKP sai rahastosta vuosina 1950–1966 noin 400&nbsp;000–900&nbsp;000 dollaria vuodessa. Tämä kattoi puolueen budjetista noin 5–10 prosenttia. Ulkomainen rahoitus oli SKP:lle arka aihe. Asiasta ei puhuttu julkisesti ja siitä tiesi vain puolueen ydinjohto. Käytännössä asioita hoiti pääsihteeri [[Ville Pessi]], joka kävi lunastamassa avustukset [[KGB]]:n ulkomaantiedustelun residentiltä Neuvostoliiton suurlähetystöstä.<ref>Rentola 1997, s. 176–179.</ref>


Kun riitelevä SKP helmikuussa 1970 piti eheyttävän ylimääräisen edustajakokouksen, oli pelissä myös neuvostotuki. SKP sai viikkoa ennen kokousta 900&nbsp;000 markkaa, ja vuoden kokonaistuki oli noin 3,8 miljoonaa. Lisätuki pelasti SKP:n talouden ja mahdollisti osapuolisopimuksen vaatiman kaksinkertaisen miehityksen, jossa enemmistölle ja vähemmistölle taattiin edustus puolue-elimissä. [[Kimmo Rentola]]n mukaan SKP:n enemmistö olisi voinut tulla toimeen ilman Neuvostoliiton taloudellista tukea, mutta sillä ei ollut varaa ulkopoliittiseen välirikkoon, joka olisi johtanut myös sisäpoliittiseen paitsioon.<ref>Kimmo Rentola: Vallankumouksen aave. Vasemmisto, Beljakov ja Kekkonen 1970, Otava 2005, s. 88.</ref>
Kun riitelevä SKP helmikuussa 1970 piti eheyttävän ylimääräisen edustajakokouksen, oli pelissä myös neuvostotuki. SKP sai viikkoa ennen kokousta 900&nbsp;000 markkaa, ja vuoden kokonaistuki oli noin 3,8 miljoonaa. Lisätuki pelasti SKP:n talouden ja mahdollisti osapuolisopimuksen vaatiman kaksinkertaisen miehityksen, jossa enemmistölle ja vähemmistölle taattiin edustus puolue-elimissä. [[Kimmo Rentola]]n mukaan SKP:n enemmistö olisi voinut tulla toimeen ilman Neuvostoliiton taloudellista tukea, mutta sillä ei ollut varaa ulkopoliittiseen välirikkoon, joka olisi johtanut myös sisäpoliittiseen paitsioon.<ref>Kimmo Rentola: Vallankumouksen aave. Vasemmisto, Beljakov ja Kekkonen 1970, Otava 2005, s. 88.</ref>
Rivi 352: Rivi 352:
Laajempia pidätyksiä alettiin suunnitella valtiojohdossa tammikuussa, ja ne toteutettiin juuri ennen jatkosodan alkua. Heinäkuun loppuun mennessä turvasäilöissä oli pidätettynä 457 vasemmistolaista.<ref name="rentola94s291"/> Valpon rinnalla kommunisteja tarkkaili [[Päämajan valvontaosasto]].<ref>Rentola 1994, s. 339.</ref> Syyskuussa 1941 asekuntoisista turvasäilöläisistä muodostettiin [[Osasto Pärmi]], joka osallistui taisteluihin muutaman päivän ajan. Osastoon kuului rikollisvankeja ja yli 250 turvasäilöläistä. Turvasäilöläisistä kuusi pakeni Suomessa, viisi kaatui, neljä katosi, osa loukkaantui pahoin ja 53 loikkasi Neuvostoliittoon. Jäljelle jääneistä muodostettiin [[erillinen työkomppania]], joka vietti lopun sota-ajan epäinhimillisissä olosuhteissa Kangasjärven, Säämäjärven ja [[Koverin keskitysleiri|Koverin]] [[Itä-Karjalan keskitysleirit|leireillä]]. Joulukuussa 1941 komppaniaan kuului 166 miestä. Muut turvasäilöläiset koottiin [[Karvian varavankila]]an ja naiset [[Hämeenlinnan vankila|Hämeenlinnaan]].<ref>Rentola 1994, s. 361–364.</ref> Heinäkuussa 1942 pidätettiin 59 [[metsäkaarti]]en toimintaan tai avustamiseen osallistunutta. Joukossa oli myös SKP:n johtohenkilöitä, joista [[Arnold Salminen]] kuoli Valpon kuulusteluissa.<ref>Rentola 1994, s. 404.</ref> Alkuvuonna 1944 pidätettiin metsäkaartiyhteyksien perusteella 150 henkilöä Varsinais-Suomessa, Satakunnassa ja Pohjois-Hämeessä.<ref>Rentola 1994, s. 449.</ref> [[Kuolemanrangaistus Suomessa|Kuolemanrangaistukset]] otettiin käyttöön jatkosodan alettua. Sodan loppuvaiheissa kuolemaantuomittuja teloitettiin aivan aselevon alkuun asti.<ref>Rentola 1994, s. 349, 462.</ref> Poliittiset vangit vapautettiin [[Moskovan välirauha|välirauhansopimuksen]] myötä syyskuussa 1944. Niin sanotuista kriminaalirikoksista tuomitut eivät kuitenkaan päässeet ulos heti.<ref>Rentola 1994, s. 349, 505.</ref>
Laajempia pidätyksiä alettiin suunnitella valtiojohdossa tammikuussa, ja ne toteutettiin juuri ennen jatkosodan alkua. Heinäkuun loppuun mennessä turvasäilöissä oli pidätettynä 457 vasemmistolaista.<ref name="rentola94s291"/> Valpon rinnalla kommunisteja tarkkaili [[Päämajan valvontaosasto]].<ref>Rentola 1994, s. 339.</ref> Syyskuussa 1941 asekuntoisista turvasäilöläisistä muodostettiin [[Osasto Pärmi]], joka osallistui taisteluihin muutaman päivän ajan. Osastoon kuului rikollisvankeja ja yli 250 turvasäilöläistä. Turvasäilöläisistä kuusi pakeni Suomessa, viisi kaatui, neljä katosi, osa loukkaantui pahoin ja 53 loikkasi Neuvostoliittoon. Jäljelle jääneistä muodostettiin [[erillinen työkomppania]], joka vietti lopun sota-ajan epäinhimillisissä olosuhteissa Kangasjärven, Säämäjärven ja [[Koverin keskitysleiri|Koverin]] [[Itä-Karjalan keskitysleirit|leireillä]]. Joulukuussa 1941 komppaniaan kuului 166 miestä. Muut turvasäilöläiset koottiin [[Karvian varavankila]]an ja naiset [[Hämeenlinnan vankila|Hämeenlinnaan]].<ref>Rentola 1994, s. 361–364.</ref> Heinäkuussa 1942 pidätettiin 59 [[metsäkaarti]]en toimintaan tai avustamiseen osallistunutta. Joukossa oli myös SKP:n johtohenkilöitä, joista [[Arnold Salminen]] kuoli Valpon kuulusteluissa.<ref>Rentola 1994, s. 404.</ref> Alkuvuonna 1944 pidätettiin metsäkaartiyhteyksien perusteella 150 henkilöä Varsinais-Suomessa, Satakunnassa ja Pohjois-Hämeessä.<ref>Rentola 1994, s. 449.</ref> [[Kuolemanrangaistus Suomessa|Kuolemanrangaistukset]] otettiin käyttöön jatkosodan alettua. Sodan loppuvaiheissa kuolemaantuomittuja teloitettiin aivan aselevon alkuun asti.<ref>Rentola 1994, s. 349, 462.</ref> Poliittiset vangit vapautettiin [[Moskovan välirauha|välirauhansopimuksen]] myötä syyskuussa 1944. Niin sanotuista kriminaalirikoksista tuomitut eivät kuitenkaan päässeet ulos heti.<ref>Rentola 1994, s. 349, 505.</ref>


Valpo jatkoi kommunistien tarkkailua tiiviisti kommunistien vapauduttua vankiloista.<ref>Leppänen 1994, s. 18–19.</ref> Huhtikuussa 1945 SKP sai sisäministerin salkun ja [[Punainen Valpo|Valpo uudistettiin]]. SKP:n puheenjohtaja [[Aimo Aaltonen]] nimitettiin Valpon apulaispäälliköksi ja Aaltosen johdolla erityisen tarkkailun kohteeksi otettiin oikeistolainen liikehdintä.<ref>Leppänen 1994, s. 96–99.</ref> SKP kannusti jäseniään rekrytoitumaan Valpon ja poliisin palvelukseen.<ref>Leppänen 1994, s. 227–228.</ref>
Valpo jatkoi kommunistien tarkkailua tiiviisti kommunistien vapauduttua vankiloista.<ref>Leppänen 1994, s. 18–19.</ref> Huhtikuussa 1945 SKP sai sisäministerin salkun ja [[Punainen Valpo|Valpo uudistettiin]]. SKP:n puheenjohtaja [[Aimo Aaltonen]] nimitettiin Valpon apulaispäälliköksi ja Aaltosen johdolla erityisen tarkkailun kohteeksi otettiin oikeistolainen liikehdintä.<ref>Leppänen 1994, s. 96–99.</ref> SKP kannusti jäseniään rekrytoitumaan Valpon ja poliisin palvelukseen.<ref>Leppänen 1994, s. 227–228.</ref> Tiedottajat puhdistettiin puolueesta Valpon arkistojen avulla.<ref>Rentola 1997, s. 414.</ref> Valpo lakkautettiin vuoden 1948 lopussa.

Helmikuussa 1949 SKP joutui jälleen valtiollisen poliisin tarkkailun kohteeksi, kun [[Suojelupoliisi]] aloitti toimintansa. Supon ohella SKP:tä tarkkailivat 1950-luvulla SDP:n T-osasto, oikeistolaiset organisaatiot ja armeijan tiedustelu.<ref>Rentola 1997, s. 86, 183, 220.</ref> 1950-luvun alussa SDP:llä oli SKP:ssä Supoa parempi tiedusteluverkosto. Supo sai hyviä tiedottajia vasta vuosikymmenen puolivälissä. Tärkein Supon kanssa yhteistyötä tehnyt kommunisti oli keskustoimistossa 1970-luvulle asti työskennellyt [[Veikko Hauhia]]. Valtiojohto sai Hauhian välityksellä käsiinsä tietoja, jotka vaikuttivat olennaisesti kommunisteista tehtyihin arvioihin ja kekkoslaisen politiikan muotoiluihin.<ref>Rentola 1997, s. 412–415 432–442, 500–502.</ref>


Myös [[Suojelupoliisi]] tarkkaili kommunisteja intensiivisesti. 1950- ja 1960-luvuilla Supo kortistoi noin 30&nbsp;000 SKP:n jäsenen tiedot. Viittätuhatta kommunistia epäiltiin erilaisista salaisista toimista.<ref>[http://www.hs.fi/paivanlehti/arkisto/Suojelupoliisin+uusi+historia+my%C3%B6nt%C3%A4%C3%A4/aaHS990410SI1YO04vbr?src=haku&ref=arkisto%2F Suojelupoliisin uusi historia myöntää] Helsingin Sanomat 10.4.1999 (arkisto)</ref>
Supo keräsi 1950-luvun alusta alkaen [[Suomen poliisin tietojärjestelmät|systemaattisen rekisterin]] kaikista kommunistien alaisten järjestöjen jäsenistä lapset mukaan lukien. Rekisteröinnin tarkoituksena oli estää kommunistien pääsy valtiolliseen turvallisuuteen liittyviin tehtäviin. Supo antoi työnantajille luotettavuuslausuntoja. Kielteisen lausunnon saivat myös kommunistien perheenjäsenet, joiden omasta poliittisesta kannasta ei tiedetty.<ref>Rentola 1997, s. 413, 600.</ref> Supo kortistoi noin 30 000 SKP:n jäsenen tiedot. Viittätuhatta kommunistia epäiltiin erilaisista salaisista toimista.<ref>[http://www.hs.fi/paivanlehti/arkisto/Suojelupoliisin+uusi+historia+my%C3%B6nt%C3%A4%C3%A4/aaHS990410SI1YO04vbr?src=haku&ref=arkisto%2F Suojelupoliisin uusi historia myöntää] Helsingin Sanomat 10.4.1999 (arkisto)</ref>


==Kansainväliset yhteydet==
==Kansainväliset yhteydet==
Rivi 401: Rivi 403:
SKP:n poliittinen johto toimi 1940-luvulle asti Neuvostoliitossa ja puolueen politiikka oli perustamisesta lähtien läheisesti kytköksissä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen linjauksiin. Alkuvuosina bolševikkien esimerkkiä sovellettiin Suomen olosuhteisiin suhteellisen vapaasti ja tulkinnoista keskusteltiin avoimesti. NKP:n sallima liikkumavara kapeni vähitellen ja supistui lopulta olemattomiin 1930-luvun lopun terrorin myötä.<ref>Rentola 1994, s. 122.</ref> Vuosina 1940-1941 SKP:n toimintaa Neuvostoliitossa välillä elvytettiin ja välillä tukahdutettiin Stalinin ja NKVD:n aikeista riippuen.<ref>Rentola 1994, s. 280–281, 283, 303.</ref> Jatkosodan sytyttyä SKP:n toimitsijat ohjattiin neuvostovaltion, armeijan ja Kominternin tehtäviin eikä puoluetoimintaa enää käynnistetty uudelleen. SKP:n paikkaa Kominternissä ei täytetty puoluesihteeri Antikaisen kuoltua lokakuussa 1941.<ref>Rentola 1994, s. 351–352, 365.</ref> Neuvostoliittoon rintaman yli loikanneet kommunistit ohjattiin pääasiassa tiedustelutehtäviin NKVD:lle ja [[GRU]]:lle.<ref>Rentola 1994, s. 366–373.</ref> Myös SKP:n Suomen organisaatio kytkettiin Neuvostoliiton sotilastiedustelun käyttöön, kun siihen saatiin yhteys kesällä 1942.<ref>Rentola 1994, s. 389, 393, 395.</ref> NKP:n johtava rooli kansainvälisen kommunismin keskuksena vahvistui entisestään toisessa maailmansodassa saavutettujen voittojen myötä.<ref>Rentola 1994, s. 444.</ref>
SKP:n poliittinen johto toimi 1940-luvulle asti Neuvostoliitossa ja puolueen politiikka oli perustamisesta lähtien läheisesti kytköksissä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen linjauksiin. Alkuvuosina bolševikkien esimerkkiä sovellettiin Suomen olosuhteisiin suhteellisen vapaasti ja tulkinnoista keskusteltiin avoimesti. NKP:n sallima liikkumavara kapeni vähitellen ja supistui lopulta olemattomiin 1930-luvun lopun terrorin myötä.<ref>Rentola 1994, s. 122.</ref> Vuosina 1940-1941 SKP:n toimintaa Neuvostoliitossa välillä elvytettiin ja välillä tukahdutettiin Stalinin ja NKVD:n aikeista riippuen.<ref>Rentola 1994, s. 280–281, 283, 303.</ref> Jatkosodan sytyttyä SKP:n toimitsijat ohjattiin neuvostovaltion, armeijan ja Kominternin tehtäviin eikä puoluetoimintaa enää käynnistetty uudelleen. SKP:n paikkaa Kominternissä ei täytetty puoluesihteeri Antikaisen kuoltua lokakuussa 1941.<ref>Rentola 1994, s. 351–352, 365.</ref> Neuvostoliittoon rintaman yli loikanneet kommunistit ohjattiin pääasiassa tiedustelutehtäviin NKVD:lle ja [[GRU]]:lle.<ref>Rentola 1994, s. 366–373.</ref> Myös SKP:n Suomen organisaatio kytkettiin Neuvostoliiton sotilastiedustelun käyttöön, kun siihen saatiin yhteys kesällä 1942.<ref>Rentola 1994, s. 389, 393, 395.</ref> NKP:n johtava rooli kansainvälisen kommunismin keskuksena vahvistui entisestään toisessa maailmansodassa saavutettujen voittojen myötä.<ref>Rentola 1994, s. 444.</ref>


Syksystä 1944 alkaen kommunistit tekivät läheistä yhteistyötä [[Liittoutuneiden valvontakomissio]]ta johtaneen neuvostoliittolaisen [[Andrei Ždanov]]in kanssa. Ždanovin esittämät neuvot määrittelivät pitkälti myös SKP:n poliittiset linjaukset. NKP:n vaikutuksesta SKP ohjautui suhteellisen maltillisille linjoille ja vallankumouksellisuus jäi syrjään. SKP ei pitänyt esimerkiksi [[sosialisointi]]a ajankohtaisena kysymyksenä.<ref>Leppänen 1994, s. 14, 24.</ref><ref>Rentola 1994, s. 476, 481, 485–486, 508–511, 515–516, 520–534, 537.</ref> SKP ei ollut vuonna 1947 muodostetun informaatiotoimisto [[Kominform]]in jäsenpuolue, mutta se noudatti NKP:n johdolla toimineen järjestön kansainvälisiä linjauksia. NKP:n ja jugoslavialaisten välirikon jälkeen SKP kampanjoi voimakkaasti [[Josip Broz Tito|titolaisuutta]] vastaan.<ref>Leppänen 1994, s. 434–435, 441, 731.</ref>
Syksystä 1944 alkaen kommunistit tekivät läheistä yhteistyötä [[Liittoutuneiden valvontakomissio]]ta johtaneen neuvostoliittolaisen [[Andrei Ždanov]]in kanssa. Ždanovin esittämät neuvot määrittelivät pitkälti myös SKP:n poliittiset linjaukset. NKP:n vaikutuksesta SKP ohjautui suhteellisen maltillisille linjoille ja vallankumouksellisuus jäi syrjään. SKP ei pitänyt esimerkiksi [[sosialisointi]]a ajankohtaisena kysymyksenä.<ref>Leppänen 1994, s. 14, 24.</ref><ref>Rentola 1994, s. 476, 481, 485–486, 508–511, 515–516, 520–534, 537.</ref> Vuodesta 1947 alkaen NKP ryhtyi korostamaan radikaalimpia toimintamuotoja ja SKP sai kritiikkiä siitä maltillisuudesta, jota NKP itse oli suositellut. Virheelliseksi osoittautunut linja henkilöitiin Yrjö Leinoon, jonka NKP määräsi erotettavaksi SKP:n johdosta ja sisäministerin paikalta.<ref>Rentola 1997, s. 27–30.</ref> Yksityiskohtaiset tiedot SKP:n johdon yhteydenpidosta NKP:hen salattiin jäsenistöltä.<ref>Rentola 1997, s. 175.</ref> NKP:n keskuskomitean kansainvälisellä osastolla SKP:n asioista vastasi vuodesta 1948 alkaen [[Vladimir Terjoškin]], ja hänen jälkeensä 1960-luvulla [[Aleksei Beljakov]].<ref>Rentola 1997, s. 64.</ref>

Alkuvuonna 1948 SKP järjesti NKP:n aloitteesta kampanjan Suomen ja Neuvostoliiton välille suunnitellun [[YYA-sopimus|YYA-sopimuksen]] tukemiseksi. Kampanjan salaisessa osiossa SKP, Valpo ja neuvostoliittolaiset suunnittelivat poliittisten vastustajien pidätyksiä, joiden perusteluiksi kaavailtiin epämääräisiä tietoja länsimielisistä salaliittohankkeista. Vastustajia – etenkin oikeistososialidemokraatteja – oli tarkoitus pelotella ja hajottaa valtiovallan sekä joukkoliikkeiden avulla. Julkisuudessa huhuttujen kaltaisia tarkkoja suunnitelmia vallankaappauksesta ei kuitenkaan ollut. Kimmo Rentolan mukaan kyseessä oli Neuvostoliiton kannalta varasuunnitelma, jonka toteutus keskeytettiin sopimuksen tultua hyväksytyksi huhtikuussa.<ref>Rentola 1997, s. 27, 39–40, 46–49, 52, 55.</ref>

SKP ei ollut vuonna 1947 muodostetun informaatiotoimisto [[Kominform]]in jäsenpuolue, mutta suomalaiset noudattivat NKP:n johdolla toimineen järjestön linjauksia.<ref name=”leppänen94s434”>Leppänen 1994, s. 434–435, 441, 731.</ref> SKP lähetti jäsenanomuksen helmikuussa 1948, mutta asia jäi pöydälle NKP:n aiemmin osoittamasta suosiollisuudesta huolimatta. Kominformin avulla NKP pyrki sitomaan kommunistiset puolueet oman politiikkansa tueksi kylmässä sodassa. NKP tuomitsi kansalliset poikkeamat ja kielsi keskinäisen yhteistyön, jota ei johdettu Neuvostoliitosta. Linjan mukaisesti SKP vähensi skandinaavisten veljespuolueiden kanssa harjoittamaansa yhteistyötä. Oslossa alkuvuonna 1948 pidetyssä pohjoismaiden kommunistien kokouksessa SKP esti puolueiden yhteistyöelimeksi kaavaillun [[Nordinform]]in perustamisen.<ref>Rentola 1997, s. 20–22, 32–34, 53.</ref> Kominform määritteli SKP:n [[Vasemmistopuolue (Ruotsi)|Ruotsin]] ja [[Norjan kommunistinen puolue|Norjan]] puolueita luotettavammaksi yhteistyökumppaniksi, joten suomalaiset saivat välittää neuvostoliittolaisten ohjeet Skandinavian tovereille.<ref>Rentola 1997, s. 114.</ref> NKP:n ja jugoslavialaisten välirikon jälkeen SKP kampanjoi voimakkaasti [[Josip Broz Tito|titolaisuutta]] vastaan.<ref name=”leppänen94s434”/>

Valpon lakkauttamista valmisteltaessa neuvostotiedustelu rakensi [[sotilastiedustelu]]a jatkaneen verkoston, joka muotoutui etenkin entisen sotilastoimiston kommunistityöntekijöistä. Verkosto limittyi kaaderiosastolta johdettuun SKP:n sisäiseen tiedusteluun ja vakoilu kytkettiin siten puoluetoimintaan. Verkostoa johti kaaderiosastolla työskennellyt [[Veikko Sippola]] puheenjohtaja Aaltosen tukemana. Verkostosta tietoinen SKP:n ydinjohto hyväksyi (ohitseen harjoitetun) tiedustelutoiminnan, mutta tapausten noustua julkisuuteen puolue joko kiisti ne tai vaikeni asiasta. Monet kommunistit hyväksyivät Neuvostoliiton auttamisen kaikin keinoin, mutta jäsenistön keskuudessa esiintyi myös kritiikkiä vakoilua kohtaan. Neuvostoliitto alkoi vähentää kommunistien käyttöä vakoojina 1950-luvun puolivälissä kaikissa maissa. SKP:hen läheisesti liittyviä henkilöitä ei jäänyt kiinni vakoilusta vuoden 1956 jälkeen ja puolueorganisaatio pidettiin jatkossa erossa toiminnasta. Vastustajien ohella NKP pyrki valvomaan omilla verkostoillaan myös SKP:tä jo 1940-luvun puolivälistä alkaen.<ref>Rentola 1997, s. 244, 250, 276, 281–284, 290, 292–295.</ref>

Kimmo Rentolan mukaan [[Stalin]] hylkäsi ajatuksen [[kansandemokratia]]-mallin soveltamisesta Suomeen kesällä 1950, kun maailmanpoliittinen tilanne muuttui [[Korean sota|Korean sodan]] syttymisen myötä.<ref>Rentola 1997, s. 140, 142.</ref> Sodan laajenemista ennakoiden NKP alkoi painottaa SKP:n luotettavuuden ja iskukyvyn vaalimista, jolloin Neuvostoliiton linjauksia uskollisesti seurannut SKP eristäytyi muusta suomalaisesta yhteiskunnasta.<ref>Rentola 1997, s. 174–175 .</ref> [[Nikita Hruštšov|Hruštšovin]] teoria [[rauhanomainen rinnakkaiselo|rauhanomaisesta rinnakkaiselosta]] puolestaan sisälsi idean siitä, että kapitalististen maiden siirtyminen sosialismiin nopeutuisi yhteistyöpolitiikan avulla. Neuvostoliitto pyrki tekemään Suomesta teorian soveltamisen näyteikkunaa ja SKP:n saaminen takaisin hallituksiin nousi siten aiempaa keskeisemmälle sijalle NKP:n politiikassa.<ref>Rentola 1997, s. 411, 488.</ref>>


==Tiedonvälitys==
==Tiedonvälitys==


Vuoteen 1944 asti SKP:n julkaisut olivat kiellettyjä Suomessa. Puolueen maanalainen painotoiminta oli kuitenkin vilkasta ja maahan levitettiin runsaasti Neuvostoliitossa painettua kirjallisuutta.
Vuoteen 1944 asti SKP:n julkaisut olivat kiellettyjä Suomessa. Puolueen maanalainen painotoiminta oli kuitenkin vilkasta ja maahan levitettiin runsaasti Neuvostoliitossa painettua kirjallisuutta.

Alkuvuosien äänenkannattajia olivat [[Proletaari (SKP:n äänenkannattaja)|Proletaari]] (1920–1932) ja Leningradissa ilmestynyt [[Vapaus (Leningrad)|Vapaus]] (1918–1937). SKP:n perustava kokous päätti ottaa puolueen haltuun Vapaus- ja [[Kumous]]-lehdet, mutta joulukuussa 1919 SKP:n Venäjällä tapahtunut kustannustoiminta siirrettiin [[VKP:n suomalaisten järjestöjen keskustoimisto]]n alaisuuteen.<ref>Saarela 1996, s. 65–66.</ref> Leningradissa ja Petroskoissa ilmestynyttä aikakauslehti [[Kommunisti (neuvostoliittolainen lehti)|Kommunistia]] (1925–1937) julkaisivat NKP:n aluejärjestöt. Maanalaisen lehdistön lisäksi SKP sai kesään 1930 asti ääntään kuuluville myös julkisissa vasemmistolehdissä, kuten [[Suomen Työmies (Suomen Sosialistinen Työväenpuolue)|Suomen Työmiehessä]] (1920–1922) ja [[Työväenjärjestöjen Tiedonantaja]]ssa (1923–1930).
Alkuvuosien äänenkannattajia olivat [[Proletaari (SKP:n äänenkannattaja)|Proletaari]] (1920–1932) ja Leningradissa ilmestynyt [[Vapaus (Leningrad)|Vapaus]] (1918–1937). SKP:n perustava kokous päätti ottaa puolueen haltuun Vapaus- ja [[Kumous]]-lehdet, mutta joulukuussa 1919 SKP:n Venäjällä tapahtunut kustannustoiminta siirrettiin [[VKP:n suomalaisten järjestöjen keskustoimisto]]n alaisuuteen.<ref>Saarela 1996, s. 65–66.</ref> Leningradissa ja Petroskoissa ilmestynyttä aikakauslehti [[Kommunisti (neuvostoliittolainen lehti)|Kommunistia]] (1925–1937) julkaisivat NKP:n aluejärjestöt. Maanalaisen lehdistön lisäksi SKP sai kesään 1930 asti ääntään kuuluville myös julkisissa vasemmistolehdissä, kuten [[Suomen Työmies (Suomen Sosialistinen Työväenpuolue)|Suomen Työmiehessä]] (1920–1922) ja [[Työväenjärjestöjen Tiedonantaja]]ssa (1923–1930).


1930-luvulla SKP:n maanalainen pää-äänenkannattaja oli [[SKP:n Tiedonantaja]]. Paikallisia lyhytikäisiä SKP:n lehtiä ilmestyi kymmenillä eri nimikkeillä. Vuonna 1941 SKP:n työvaliokunta julkaisi ''Etujoukko''-monistelehteä [[Bertolt Brecht]]in lahjoittamalla monistuskoneella.<ref>Rentola 1994, s. 323.</ref> Syksyllä 1941 SKP:n äänenkannattajaksi perustettiin ''Sosialismin Airut''.<ref>Rentola 1994, s. 348–350.</ref>
1930-luvulla SKP:n maanalainen pää-äänenkannattaja oli [[SKP:n Tiedonantaja]]. Paikallisia lyhytikäisiä SKP:n lehtiä ilmestyi kymmenillä eri nimikkeillä. Vuonna 1941 SKP:n työvaliokunta julkaisi ''Etujoukko''-monistelehteä [[Bertolt Brecht]]in lahjoittamalla monistuskoneella.<ref>Rentola 1994, s. 323.</ref> Syksyllä 1941 SKP:n äänenkannattajaksi perustettiin ''Sosialismin Airut''.<ref>Rentola 1994, s. 348–350.</ref>


Vuonna 1945 puolueen pää-äänenkannattajaksi perustettiin sanomalehti [[Työkansan Sanomat (1945)|Työkansan Sanomat]]. Se yhdistettiin vuoden 1957 alusta SKDL:n [[Vapaa Sana (sanomalehti)|Vapaa Sana]] -lehteen, jolloin nimi muutettiin [[Kansan Uutiset|Kansan Uutisiksi]]. Kansan Uutiset oli SKP:n ja SKDL:n yhteinen äänenkannattaja puolueiden lakkauttamiseen asti. SKP:n poliittis-teoreettinen aikakauslehti oli kuukausittain ilmestynyt [[Kommunisti (SKP:n äänenkannattaja)|Kommunisti]] (1944–1990) ja tiedotuslehti [[Päivän Posti]] (1964–).
Vuonna 1945 puolueen pää-äänenkannattajaksi perustettiin sanomalehti [[Työkansan Sanomat (1945)|Työkansan Sanomat]]. Lehti yhdistettiin vuoden 1957 alusta SKDL:n [[Vapaa Sana (sanomalehti)|Vapaa Sana]] -lehteen. [[Kansan Uutiset]] oli SKP:n ja SKDL:n yhteinen äänenkannattaja puolueiden lakkauttamiseen asti. SKP:n poliittis-teoreettinen aikakauslehti oli kuukausittain ilmestynyt [[Kommunisti (SKP:n äänenkannattaja)|Kommunisti]] (1944–1990) ja tiedotuslehti [[Päivän Posti]] (1964–).


1960-luvun lopulla syntynyt puolueoppositio vastusti Kansan Uutisten poliittista linjaa, ja se vaati SKP:lle itsenäistä äänenkannattajaa. Opposition äänenkannattaja oli [[Tiedonantaja]]. Syyskuussa 1983 SKP teki periaatepäätöksen uudesta [[Yhteistyö (SKP:n äänenkannattaja)|Yhteistyö]]-lehdestä, johon sulautettiin Päivän Posti sekä Kommunisti ja, johon myös Tiedonantajan toivottiin yhdistyvän.<ref>SKP:n keskuskomitean päätös lehdistön kehittämisestä (Kommunisti 10/1983)</ref> Yhteistyötä julkaistiin alkuvuonna 1984 parisenkymmentä numeroa, mutta se lakkautettiin 20. edustajakokouksen jälkeen.
1960-luvun lopulla syntynyt puolueoppositio vastusti Kansan Uutisten poliittista linjaa, ja se vaati SKP:lle itsenäistä äänenkannattajaa. Opposition äänenkannattaja oli [[Tiedonantaja]]. Syyskuussa 1983 SKP teki periaatepäätöksen uudesta [[Yhteistyö (SKP:n äänenkannattaja)|Yhteistyö]]-lehdestä, johon sulautettiin Päivän Posti sekä Kommunisti ja, johon myös Tiedonantajan toivottiin yhdistyvän.<ref>SKP:n keskuskomitean päätös lehdistön kehittämisestä (Kommunisti 10/1983)</ref> Yhteistyötä julkaistiin alkuvuonna 1984 parisenkymmentä numeroa, mutta se lakkautettiin 20. edustajakokouksen jälkeen.


SKP:n arkisto perustettiin toukokuussa 1945. Toimintaa ohjasi arkistoimikunta ja vuodesta 1952 alkaen valistusjaosto. [[Kansan Arkisto]] muodostettiin vuonna 1957 SKP:n Arkiston pohjalta.<ref>Anna-Maija Nirhamo: Kansan Arkiston vuosikymmenet. teoksessa {{Kirjaviite | Tekijä = Marita Jalkanen (toim.) | Nimeke = Elämää arkistossa. Kansan Arkisto 60 vuotta | Sivut = 7–16 | Vuosi = 2005 | Julkaisija = Yhteiskunnallinen Arkistosäätiö }}</ref>
SKP:n arkisto perustettiin toukokuussa 1945. Toimintaa ohjasi arkistoimikunta ja vuodesta 1952 alkaen valistusjaosto. [[Kansan Arkisto]] muodostettiin vuonna 1957 SKP:n Arkiston pohjalta.<ref>Anna-Maija Nirhamo: Kansan Arkiston vuosikymmenet. teoksessa {{Kirjaviite | Tekijä = Marita Jalkanen (toim.) | Nimeke = Elämää arkistossa. Kansan Arkisto 60 vuotta | Sivut = 7–16 | Vuosi = 2005 | Julkaisija = Yhteiskunnallinen Arkistosäätiö }}</ref> SKP:n toiminnasta Neuvostoliitossa syntynyttä asiakirja-aineistoa säilytetään Venäjän valtiollisissa arkistoissa.


==Ammattiyhdistysliike==
==Ammattiyhdistysliike==
Rivi 430: Rivi 441:


== Lähteet ==
== Lähteet ==

* {{Kirjaviite | Nimeke = Sopimusyhteiskunnan synty I. Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto 1944–1956 | Julkaisija = Otava | Vuosi = 2005 | Tekijä = Tapio Bergholm |Isbn = 951-1-20418-1 }}
* {{Kirjaviite | Nimeke = Sopimusyhteiskunnan synty I. Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto 1944–1956 | Julkaisija = Otava | Vuosi = 2005 | Tekijä = Tapio Bergholm |Isbn = 951-1-20418-1 }}
* {{Kirjaviite | Nimeke = Sopimusyhteiskunnan synty II. Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto 1956–1969 | Julkaisija = Otava | Vuosi = 2007 | Tekijä = Tapio Bergholm | Isbn = 978-951-1-21744-2 }}
* {{Kirjaviite | Nimeke = Sopimusyhteiskunnan synty II. Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto 1956–1969 | Julkaisija = Otava | Vuosi = 2007 | Tekijä = Tapio Bergholm | Isbn = 978-951-1-21744-2 }}
Rivi 437: Rivi 449:
*{{Kirjaviite | Tekijä = Kimmo Rentola | Nimeke = Kenen joukoissa seisot. Suomalainen kommunismi ja sota 1937–1945 | Vuosi = 1994 | Julkaisija = WSOY | ISBN = 951-0-19201-5 }}
*{{Kirjaviite | Tekijä = Kimmo Rentola | Nimeke = Kenen joukoissa seisot. Suomalainen kommunismi ja sota 1937–1945 | Vuosi = 1994 | Julkaisija = WSOY | ISBN = 951-0-19201-5 }}
* Kimmo Rentola: Komintern ja Suomi 1934-1944, teoksessa Lebedeva, Rentola & Saarela 2002
* Kimmo Rentola: Komintern ja Suomi 1934-1944, teoksessa Lebedeva, Rentola & Saarela 2002
* {{Kirjaviite | Tekijä = Kimmo Rentola | Nimeke = Niin kylmää että polttaa. Kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947-1958 | Vuosi = 1997 | Julkaisija = Otava | Tunniste = ISBN 951-1-14497-9 }}
* Tauno Saarela: Kommunistinen internationaali ja suomalainen kommunismi 1919-1935, teoksessa Lebedeva, Rentola & Saarela 2002
* Tauno Saarela: Kommunistinen internationaali ja suomalainen kommunismi 1919-1935, teoksessa Lebedeva, Rentola & Saarela 2002
* {{Kirjaviite |Tekijä = Tauno Saarela | Nimeke = Suomalaisen kommunismin synty 1918–1923 | Vuosi = 1996 | Julkaisija = Kansan Sivistystyön Liitto | Isbn = 951-9455-55-8 }}
* {{Kirjaviite |Tekijä = Tauno Saarela | Nimeke = Suomalaisen kommunismin synty 1918–1923 | Vuosi = 1996 | Julkaisija = Kansan Sivistystyön Liitto | Isbn = 951-9455-55-8 }}

Versio 23. marraskuuta 2019 kello 14.06

Tämä artikkeli käsittelee historiallista Suomen kommunistista puoluetta. Nykyisin toimivasta SKP:sta on erillinen artikkeli.
Suomen Kommunistinen Puolue

Suomen Kommunistinen Puolue (lyhenne SKP[1]) oli suomalainen kommunistinen puolue. SKP oli Suomessa kielletty vuoteen 1944 ja sadat sen jäsenet viettivät vuosia vankiloissa. Sotien jälkeen puolueesta kasvoi kymmenien tuhansien jäsenten vaikutusvaltainen joukkojärjestö. SKP liittyi jäsenjärjestönä Suomen Kansan Demokraattiseen Liittoon ja vaaleissa sen ehdokkaat olivat SKDL:n listoilla. Puolueen poliittinen toiminta lopetettiin 1990-luvun alussa Vasemmistoliiton perustamisen jälkeen ja vuonna 1992 se haettiin konkurssiin.

SKP:n perustajat olivat lähinnä Suomesta sisällissodan jälkeen paenneita punaisia, jotka Venäjälle siirryttyään omaksuivat bolševikkien aatteet ja ohjelman. Mukana oli myös venäjänsuomalaisia bolševikkeja.

SKP kuului Kommunistiseen internationaaliin (1919–1943) ja sillä oli erittäin läheiset suhteet Neuvostoliiton kommunistiseen puolueeseen (NKP). SKP seurasi NKP:n poliittisia ja aatteellisia linjauksia varsin uskollisesti aina 1960-luvulle asti. Vilkkaan kahdenvälisen kanssakäymisen lisäksi SKP osallistui 1950-luvulta 1980-luvulle NKP-johtoisiin kansainvälisiin neuvottelukokouksiin, joissa määriteltiin kansainvälisen kommunistisen liikkeen yleisiä periaatteita.

Historia

Pääartikkeli Suomen Kommunistisen Puolueen historia

SKP perustettiin 29. elokuuta 1918 Moskovassa. Perustajat olivat lähinnä Venäjälle Suomen sisällissodan jälkeen paenneita punaisia ja heidän poliittisen hallintonsa kansanvaltuuskunnan jäseniä, joista monet olivat toimineet aiemmin SDP:n johtotehtävissä.[2] SKP oli perustamisestaan lähtien kielletty Suomessa,[3] ja monet sen johtajista oleskelivat suurelta osin Neuvostoliitossa. SKP kuitenkin rakensi 1920-luvun alussa Suomeen maanalaisen verkoston ja puolueella oli vaikutuksensa moniin julkisiin järjestöihin kuten Suomen Sosialistiseen Työväenpuolueeseen.[4] Kommunistien johtamat vaaliliitot saivat 10-15 prosenttia äänistä 1920-luvun eduskuntavaaleissa.

Kommunistien hallitsemat julkiset järjestöt lakkautettiin eduskunnan päätöksellä vuonna 1930. Työväen ja pienviljelijöiden eduskuntaryhmän kansanedustajat sekä monia muita kommunisteiksi epäiltyjä pidätettiin ja satoja järjestöjä lakkautettiin. Toimet estivät kommunistien julkisen politikoinnin ja SKP:n vaikutus työväenliikkeeseen väheni. Puolueesta tuli muutaman tuhannen jäsenen salaseura, joka kuitenkin pyrki soveltamaan Kommunistisen internationaalin poliittista linjaa Suomen oloihin. Neuvostoliitossa SKP:n toimintakyky heikkeni 1930-luvun lopulla vakavasti, kun suurin osa puolueen johtajista ja aktiivijäsenistä sai surmansa Stalinin vainoissa[5]. Talvi- ja jatkosodan aikana kommunisteiksi epäillyt suljettiin vankiloihin turvasäilöön ja leireille.[6] Jatkosodan aikana kommunistit järjestivät vastarintaliikettä, joka jäi merkitykseltään vähäiseksi.[7]

Kommunistit vapautuivat vankiloista jatkosodan jälkeen ja SKP aloitti julkisen toimintansa.[8] Puolueesta kasvoi nopeasti kymmenien tuhansien ihmisten joukkopuolue, jolla oli kattava järjestörakenne ympäri maata. SKP oli väkilukuun suhteutettuna yksi Länsi-Euroopan suurimmista kommunistipuolueista. Osa kommunisteista nousi korkeisiin valtion virkoihin. SKP osallistui vaaleihin yhteistyöpuolue Suomen Kansan Demokraattisen Liiton listoilla. SKDL osallistui useisiin hallituksiin ja se oli yksi eduskunnan suurimmista puolueista. SKP:llä oli SKDL:ssä jatkuvasti hallitseva rooli, vaikka puolueessa oli mukana myös monia sosialisteja.

Oltuaan paitsiossa 1940-luvun jälkeen kommunistit ja SKDL osallistuivat jälleen hallituksiin 1960-luvun puolivälistä alkaen. Samanaikaisesti SKP:n johtoa uudistettiin ja Aimo Aaltonen syrjäytettiin vuoden 1966 edustajakokouksessa. Uudistajat pyrkivät puheenjohtaja Aarne Saarisen johdolla modernisoimaan puoluetta, mutta he saivat vastaansa marxilais-leniniläistä oikeaoppisuutta korostaneen opposition, joka 1970-luvulla opittiin tuntemaan taistolaisina. SKP:n sisäiset riidat jatkuivat aina 1980-luvulle asti ja ne löivät leimansa puolueen politiikkaan. Oppositio erotettiin puolueesta vuosien 1985–1986 aikana, jonka jälkeen sen kannattajat perustivat Suomen Kommunistisen Puolueen (yhtenäisyys). SKP:n poliittinen toiminta loppui vuonna 1990, kun puolue päätettiin yhdistää SKDL:n kanssa uuteen Vasemmistoliittoon. Puolueen johtoelimet kokoontuivat säännöllisesti vuoteen 1992, kunnes järjestö päätettiin hakea konkurssiin.

Korkein oikeus totesi SKP:n 1980-luvulla tapahtuneet erottamiset laittomiksi vuonna 1992. Tämän jälkeen SKPy sai SKP:n haltuunsa. SKPy:hyn kuuluneet piirijärjestöt saivat vuonna 1996 oikeuden ylimääräisen edustajakokouksen koolle kutsumiseen ja se pidettiin elokuussa 1996.[9] Kokous muutti SKP:n nimen Järjestöyhdistys Tähdeksi. Samalla SKPy:n toiminta ja nimi Suomen Kommunistinen Puolue siirrettiin SKPy:n johtohenkilöistä koostuneelle Pakinkylän Veljille. Tähti poistettiin yhdistysrekisteristä vuonna 1998[10].

Ohjelmat

SKP:n ensimmäiset periaatteelliset linjaukset tuotiin julki perustavassa kokouksessa. Uusi puolue kritisoi voimakkaasti SDP:n toimintatapoja, joiden katsottiin johtaneen vallankumouksen tappioon Suomessa ja otti vaikutteensa bolševikeilta, joiden taktiikka oli menestynyt Venäjällä. SKP väheksyi parlamentarismia ja korosti radikaalia vallankumouksellista toimintaa. Perustajat hyväksyivät Jukka Rahjan esittämät teesit, joissa vaadittiin 1. valmistautumista uuteen aseelliseen vallankumoukseen, 2. työväenliikkeessä esiintyneiden virheellisten näkemysten jyrkkää tuomitsemista, 3. rautaista työväen diktatuuria, 4. kaiken maan ja kapitalistisen omaisuuden pakkoluovuttamista työväelle sekä 5. kansainvälisen vallankumouksen edistämistä ja tukea neuvostovallalle Venäjällä.[11] Vuosien 1917–1918 kokemukset olivat keskiössä periaatteita muotoiltaessa, mutta Tauno Saarelan mukaan kyse oli osin myös paluusta SDP:ssä vuosina 1905–1906 noudatettuihin menettelytapoihin.[12]

Organisaatio

Puheenjohtajat
Yrjö Sirola 1918–1920
Kullervo Manner 1920–1935
Hannes Mäkinen 1935–1937[13]
Jukka Lehtosaari 1937–1938[13]
Aimo Aaltonen 1944–1945
Aaro Uusitalo 1945–1948
Aimo Aaltonen 1948–1966
Aarne Saarinen 1966–1982
Jouko Kajanoja 1982–1984
Arvo Aalto 1984–1988
Jarmo Wahlström 1988–1990
Heljä Tammisola 1990–1992
Pääsihteerit
Arvo Tuominen 1935–1940
Toivo Antikainen 1940–1941
Ville Pessi 1944–1969
Arvo Aalto 1969–1977
Erkki Kivimäki 1977–1981 (vs.)
Arvo Aalto 1981–1984
Aarno Aitamurto 1984–1985
Esko Vainionpää 1985–1988
Heljä Tammisola 1988–1990
Asko Mäki 1990–1992
Varapuheenjohtajat
Oiva Lehto 1963–1966
Erkki Salomaa 1966–1971
Taisto Sinisalo 1970–1982
Olavi Hänninen 1971–1981
Maija-Liisa Halonen 1981–1982
Veikko Alho 1982–1984
Heljä Tammisola 1984–1988
Aarno Aitamurto 1985–1987
Arvo Kemppainen 1987–1988
Aarno Aitamurto 1988–?

Puolueen järjestöperiaate oli demokraattinen sentralismi,[14][15] jossa keskeistä oli puolue-elinten valinta vaaleilla, ylempien elinten selostusvelvollisuus ja ehdoton alistuminen enemmistöpäätöksille.

Julkisen SKP:n ensimmäinen toimisto sijaitsi Töölössä Tullinpuomin talossa, josta siirryttiin lokakuun 1944 viimeisellä viikolla Hakaniemeen Parkkisen kulmaan.[16]

Vuonna 1945 SKP:hen kuului 359 osastoa.[17] Myöhemmin SKP:llä oli yli tuhat perusjärjestöä, jotka koostuivat työ- ja asuinpaikkaosastoista. Lisäksi oli kaupunki- ja aluejärjestöjä sekä tuotantoalakomiteoita. Piirijärjestöillä oli tärkeä asema johdon ohjeiden viemisessä jäsenille. Piirejä johtivat piirikomiteat, aluejärjestöjä aluekomiteat ja kaupunkijärjestöjä kaupunkikomiteat. Komiteoita johtivat työvaliokunnat ja ne oli jaettu jaostoihin. Puolueryhmät olivat osastoa pienempiä yksikköjä, jotka toimivat käytännössä osastojen tavoin.

Johtavat toimielimet

SKP:n korkein päättävä elin oli puoluekokous (edustajakokous)[14]. Vuodesta 1945 lähtien edustajakokouksia pidettiin säännöllisesti kolmen vuoden välein ja äänivaltaiset edustajat koostuivat perusosastojen valtuuttamista henkilöistä. Edustajakokous valitsi puoluetta johtamaan keskuskomitean (vuosina 1945–1951 puolueneuvosto), joka puolestaan valitsi keskuudestaan, johdon ydinryhmän muodostaneen, poliittisen toimikunnan (politbyroo, vuosina 1944–1948 puoluetoimikunta). Keskuskomitea suoritti myös muiden puolueen johtoelinten henkilövalinnat.

Perustavassa kokouksessa muodostettiin viisihenkinen keskuskomitea johtamaan puolueen toimintaa. Syyskuusta 1918 alkaen keskuskomitea jaettiin toimialoittain jaostoihin, joista ensimmäiseksi perustettiin sotilasjärjestö sekä agitaatio- ja tiedotusjaostot. Keskuskomitealla oli oikeus täydentää itseään ja jäsenmäärä nousi pian.[18] Keskuskomitean merkitystä korosti se, ettei puolueella aluksi ollut sääntöjä, joissa olisi määritelty keskuskomitean suhde suomalaisten kommunistien järjestöihin.[19] Vuonna 1920 hyväksyttyjen ohjesääntöjen mukaan keskuskomitea kutsui koolle puoluekokouksen, johon järjestöillä oli oikeus lähettää edustajia. Keskuskomitean määräykset olivat sitovia ja jäseneksi hyväksyttiin vain puoluekuria noudattava henkilö. Vuoden 1920 puoluekokouksessa keskuskomiteaan valittiin myös Suomessa maanalaisessa työssä toimineita.[20] Vuoden 1921 edustajakokouksessa keskuskomitean jäsenmääräksi sovittiin yksitoista ja kotipaikaksi valittiin Pietari. Jäsenistä seitsemän valittiin äänestyksellä, ja loput myöhemmin Suomessa toimivien keskuudesta.[21]

Vuosina 1945–1951 toiminut puolueneuvosto kokoontui kahdesti vuodessa ja se oli siten syrjässä käytännön poliittisesta johtotyöstä. Valta oli puoluetoimikunnalla ja ennen kaikkea sen poliittisella jaostolla (politjaosto).[22] Vuonna 1946 muodostettiin sihteeristö, jonka tehtävänä oli valmistella poliittiset kysymykset päättäviä elimiä varten. Päätösvaltaa keskitettiin entisestään ydinryhmällä, jonka muodostivat Ville Pessi, Aili Mäkinen, Martti Malmberg, Hertta Kuusinen, Inkeri Lehtinen ja sihteeristön kokouksiin myös osallistunut Aimo Aaltonen.[23] Puoluetoimikunnan tilalle tuli vuodesta 1951 alkaen keskuskomitea ja puoluetoimikunnan tilalle poliittinen toimikunta. Politjaosto lakkautettiin.

Maaliskuussa 1950 perustettiin keskuskomitean organisaatiojaosto (org.-jaosto) ja tarkistuskomitea. Org.-jaoston käsiin keskitettiin toimeenpanovalta, arkaluonteiset tehtävät ja henkilöstöpolitiikka. Tarkistuskomitea (kontrollikomitea) oli ennen kaikkea puoluejohdon kenttään suuntautuneen kontrollin väline, jonka avulla voitiin ohittaa normaalit puoluekanavat.[24]

Maanalainen toiminta

Ollessaan kiellettynä ennen vuotta 1944 SKP toimi Suomessa salaisen soluorganisaation muodossa. Jäseniä puolueessa oli parhaimmillaankin vain pari tuhatta, mutta toimintaa oli joka puolella maata. Työtä Suomessa johti vuodesta 1921 Suomen byroo. Varsinainen poliittinen johto oli kuitenkin Moskovassa toimineella poliittisella toimikunnalla. Järjestely aiheutti monia ongelmia, ja vuonna 1930 poliittinen toimikunta siirrettiin Suomeen. Samalla Suomen byroo lakkautettiin ja neuvostoliittolaisista muodostettiin Ulkomaan byroo, joka asemansa muutoksesta huolimatta säilytti johtavan roolin.[25] Ulkomaan byroon toiminta lamaantui Stalinin terrorin myötä syyskuussa 1937[26] ja yhteydet Suomeen katkesivat.

SKP:n Suomessa toimivaa maanalaista organisaatiota alettiin rakentaa syksyllä 1918. Yhteyksiä muodostettiin Venäjän lisäksi Ruotsista käsin ja kommunistien propaganda alkoi levitä ympäri maata. Helsingissä järjestettiin valtakunnallinen neuvottelukokous maaliskuussa 1919, mutta mitään varsinaista organisaatioita ei vielä ollut olemassa. SKP:n johdolla ei aluksi ollut juurikaan vaikutusta julkisen työväenliikkeen elpymiseen, koska puolue korosti maanalaista toimintaa ja valmistautui uuteen aseellisen yhteenottoon. Tavalliset kommunisteihin identifioituneet työläiset olivat kuitenkin mukana myös julkisessa toiminnassa.[27] Julkinen kommunistiseen liikkeeseen sitoutunut Suomen Sosialistinen Työväenpuolue muodostettiin keväällä 1920 SKP:n myötävaikutuksella. Loppuvuonna 1920 muodostettiin keskuskomitean alainen Suomen byroo, jonka tehtävänä oli johtaa ja valvoa julkista toimintaa. Byroon alainen alueorganisaatio koostui vaalipiireittäin muodostetuista kolmikoista. SKP rahoitti SSTP:tä huomattavilla summilla ja koulutti toimitsijoita kursseilla Venäjällä. SKP ei kuitenkaan pystynyt täysin ohjailemaan julkisia järjestöjä, joissa toimineet - samoista periaatteellisista lähtökohdista huolimatta - tekivät erilaisia arvioita siitä, mikä oli järkevää toimintaa Suomen oloissa. Syksystä 1921 alkaen Suomen byroo vastasi julkisen työn ohella myös salaisesta toiminnasta. Byroon johtoon valittiin myös SSTP:n johtohenkilöitä.[4] Viranomaiset lakkauttivat SSTP:n vuonna 1923, koska sen katsottiin toimivan SKP:n alaisuudessa. Suomessa ollutta kommunistijohtoa jatkuvasti harventaneet pidätykset kasvattivat Venäjällä oleskelleen johdon merkitystä.[28]

Suomessa ja Neuvostoliitossa toimineiden aiemmin säännölliset yhteydet muuttuivat satunnaisiksi vuonna 1938, kun Ulkomaan byroo puhdistettiin. Rahantulo Suomeen loppui, SKP:n organisaatio heikkeni ja kommunistien motivaatio laski epätietoisuuden myötä. Puolueen johtava rooli mureni ja vasemmistolainen työväenliike kehittyi itsenäisesti eri toimintasektoreilla.[29] Marraskuussa 1938 Valtiollinen poliisi pidätti SKP:n maanalaisen johdon ja monia muita toimijoita, jolloin valtakunnallinen järjestörakenne tuhoutui. Uutta maanlaajuista johtoa ei koottu, mutta osa alueellisista komiteoista ja ammatillinen jaosto jatkoivat toimintaansa. Kommunistit olivat hajallaan ja yhteydet katkonaisia. Toisaalta maanalaista toimintaa ei koettu kommunistien keskuudessa yhtä tärkeäksi kuin aiemmin, sillä julkisen toiminnan mahdollisuudet olivat parantuneet.[30]

Sota-aika

Keväällä 1940 helsinkiläiset kommunistit muodostivat puolueen keskusjohdoksi työkomitean, jota johti Urho Oras. Komitea sai laajemmin tunnustetun aseman syksyllä, kun sen kokoonpanoa täydennettiin. Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura perustettiin toukokuussa 1940 työkomitean ja soihtulaisten yhteistyön tuloksena. Yhdistyksestä muotoutui kommunistien julkisen toiminnan keskus, joka toimi käytännössä kuin puolue.[31] Viranomaiset alkoivat puuttua SNS:n toimintaan loppukesästä 1940 alkaen ja talvella kaikki vasemmiston julkinen toiminta vähitellen estettiin. Työkomitea hajosi tammikuun 1941 pidätyksiin, ja johdon otti uusi työvaliokunta, jota johti Hertta Kuusinen.[32] Työvaliokunnan toiminta päättyi jatkosodan alla tehtyihin pidätyksiin ja puolueyhteydet katkesivat jälleen.[33]

Jatkosodan sytyttyä pidätyksiltä välttyneet ja kutsunnoista poisjääneet kommunistit pyrkivät aktiiviseen sodanvastaiseen toimintaan ja antifasistisen vastarintaliikkeen luomiseen.[34] Suurimmat metsäkaartilaisryhmät muodostuivat niille syrjäseuduille, joissa kommunisteilla oli kannatusta väestön keskuudessa. Hajanaiset sissiryhmät suorittivat joitakin sabotaaseja, mutta niiden merkitys sodankäynnille jäi vähäiseksi. Liikkeellä ei ollut keskusjohtoa tai toimivaa maanlaajuista organisaatiota eikä se saanut juurikaan tukea liittoutuneilta tai kansalta. Viranomaisten vastatoimet tehosivat ja liike nujerrettiin käytännössä varsin pian. Aktiivisin vaihe päättyi jo lokakuussa 1941 ja joulun 1942 jälkeen toimintaa oli jäljellä vain Satakunnassa ja Pohjois-Hämeessä. Metsiin jäi tosin niitä miehiä, jotka pitivät matalaa profiilia. Viimeiset sissiorganisaatiot tuhottiin keväällä 1944 käydyissä taisteluissa.[35] SKP:n aktiivien lisäksi vastarintaliikettä olivat keskeisesti luomassa työläisrintamamiesliikkeessä syksyllä 1940 toimineet.[36]

SKP:n Helsingissä toiminut johtoryhmä välitti sodan aikana yhteyksiä ja levitti julistuksia. Puolueen ohella ryhmä käytti kannanotoissaan nimeä Suomen Kansan Vapauden Liitto.[37] Linjaa vetivät Aimo Rikka ja Yrjö Leino, kunnes Leino syrjäytti Rikan joulukuussa 1941. Leino muodosti kantansa pääasiassa neuvostoliittolaisten radiolähetyksistä saamiensa tietojen pohjalta. SKP:n nimellä sota-aikana tehtyjen julistusten poliittinen merkitys jäi vähäiseksi.[38] Kesän 1942 pidätysten jälkeen Leinon ympärille jäi hyvin suppea joukko ja kesäkuussa 1944 Leinon yhteydet katkesivat kokonaan, kun hänen lähipiirinsä pidätettiin.[39] Suurin osa kommunistien kannattajista toimi sota-ajan normaalisti osana muuta yhteiskuntaa rintamalla ja siviilissä.[40]

Kommunistien vapauduttua vankiloista SKP:n virallinen asema oli hetken epäselvä ja puolue aloitti uuden järjestäytymisen maanalaisen mallin mukaisesti. SKP:n 14.–15. lokakuuta 1944 pidetty valtakunnallinen kokous, joka päätti puolueen legalisoinnista, kutsuttiin koolle salaisesti ja rivikommunistit saivat tietää siitä vasta jälkikäteen.[41] Julkisen puolueen ydinjohdon muodostivat vankilaneuvostoja johtaneet ja Leinon organisaatioon kuuluneet.[42] Kimmo Rentola on pitänyt kokousta kaappauksena, sillä johdon ulkopuolelle jätettiin monia aiemmin johtoasemissa toimineita.[43]

Nuorisotoiminta

SKP:n perustamisen jälkeen nuoret kannattajat toimivat puolueen lisäksi Kommunistisessa nuorisointernationaalissa (KNI). Venäjällä oleskelleet toimivat lisäksi puna-armeijassa ja Suomeen jääneet julkisessa Suomen sosialidemokraattisessa nuorisoliitossa (SSN), joka sisällissodan jälkeen valitsi kommunistit liittolaisikseen. SSN lakkautettiin 1923 ja sen toimintaa jatkoi Sosialistinen nuorisoliitto (SNL), joka koki saman kohtalon pari vuotta myöhemmin. Alkuvuodesta 1925 perustettiin Suomen kommunistinen nuorisoliitto (SKNL) SKP:n viralliseksi ja sille alisteiseksi nuorisojärjestöksi. SKNL toimi vuoteen 1936, jolloin se lakkautettiin ja jäseniä kehotettiin siirtymään SDP:n Työläisnuorisoliittoon (STL).

Sotien jälkeen perustettiin Suomen Demokraattinen Nuorisoliitto (SDNL) SKDL:n nuorisojärjestöksi eikä SKP sittemmin nähnyt erillistä kommunistista nuoriso-organisaatiota tarpeelliseksi. Puolueen nuorisotyötä ohjasi nuorisojaosto. SDNL oli kommunistien hallinnassa ja 1970-luvulla se julistautui marxilais-leniniläiseksi. SDNL kuului Demokraattisen nuorison maailmanliittoon (DNML).

Piirijärjestöt

Edustajakokoukset

SKP:n edustajakokoukset pidettiin Neuvostoliitossa vuosina 1919–1935, ja laillistamisen myötä vuodesta 1945 alkaen Helsingissä.

SKP:n perustavan kokouksen osanottajista vain pieni osa edusti jotain järjestöä.[44] Vuoden 1919 puoluekokouksessa enemmistön muodostivat Venäjällä toimineiden klubien, kollektiivien ja sotilasosastojen lähettämät edustajat.[19] Kolmanteen puoluekokoukseen osallistui jo useampia Suomestakin tulleita edustajia.[45] Neljännessä edustajakokouksessa olivat äänioikeutettuja keskuskomitean jäsenet ja Suomesta tulleet henkilöt, joista moni toimi julkisessa työväenliikkeessä. Edustajat nimettiin vaalipiirikolmikoissa ja keskuskomitean vaalilautakunnassa.[46] Kesästä 1922 alkaen puolue järjesti puoluejohdon laajennettuja kokouksia, jotka veivät valtaa varsinaisilta puoluekokouksilta, joita alettiin pitää harvemmin.[47] Neuvostoliitossa pidettyjen kokousten asialista määräytyi pitkälti Neuvostoliitossa toimineen johdon prioriteettien pohjalta, jolloin Suomessa toimineille keskeiset asiat jäivät vähemmälle huomiolle.[48]

Ensimmäinen julkinen puoluekokous pidettiin monien lykkäysten ja perusteellisten valmistelujen jälkeen lokakuussa 1945. Osastot saivat lähettää edustajia yhden sataa jäsentä kohden. Paikalla oli 352 äänivaltaista osanottajaa.[17]

  • SKP:n perustava kokous (29.8.–5.9.1918, Moskova)
  • SKP:n 2. edustajakokous (30.8.–11.9.1919, Pietari)
  • SKP:n 3. edustajakokous (13.8.1920, Pietari)
  • SKP:n 4. edustajakokous (25.7.–10.8.1921, Pietari)
  • SKP:n 5. edustajakokous (30.7.–16.8.1925, Leningrad)
  • SKP:n 6. edustajakokous (11.9.–20.9.1935, Moskova)
  • SKP:n 7. edustajakokous (19.–20.10.1945)
  • SKP:n 8. edustajakokous (?.8.1948)
  • SKP:n 9. edustajakokous (1.11.–5.11.1951)
  • SKP:n 10. edustajakokous (1.10.–5.10.1954)
  • SKP:n 11. edustajakokous (29.5.–2.6.1957)
  • SKP:n 12. edustajakokous (15.4.–18.4.1960)
  • SKP:n 13. edustajakokous (12.4.–15.4.1963)
  • SKP:n 14. edustajakokous (29.1.–1.2.1966)
  • SKP:n 15. edustajakokous (3.4.–6.4.1969, Helsinki)
  • SKP:n ylimääräinen edustajakokous (14.2.1970, Helsinki)
  • SKP:n 16. edustajakokous (31.3.–2.4.1972, Helsinki)
  • SKP:n 17. edustajakokous (16.5.–18.5.1975, Helsinki)
  • SKP:n 18. edustajakokous (1.6.–3.6.1978, Helsinki)
  • SKP:n 19. edustajakokous (22.4.–24.5.1981, Helsinki)
  • SKP:n ylimääräinen edustajakokous (14.–15.5.1982)
  • SKP:n 20. edustajakokous (25.5.–27.5.1984, Helsinki)
  • SKP:n ylimääräinen edustajakokous (23.3.1985)
  • SKP:n 21. edustajakokous (12.6.–14.6.1987)
  • SKP:n 22. edustajakokous (25.2.1990)

Jäsenistö

Jäsenmäärän kehitys
1921 n. 500 [49][50]
1924 1 196 [51]
1927 1 951 [52]
5/1932 2 180 [53]
8/1935 1 364 [53]
3/1938 839 [53]
1944 3 169 [54]
1945 23 778 [54]
1948 54 630 [54]
1950 44 168 [54]
1958 39 426 [54]
1965 47 191 [55]
1970 47 094 [55]
1973 37 525 [54]
1975 44 117 [55]
1980 51 139 [55]
1983 n. 33 400 [56]
1986 n. 31 000 [56]

Puolueen perustajat olivat Suomesta Venäjälle paenneita punaisia ja Venäjällä asuneita suomalaisia.[57] Perustettaessa ei hyväksytty sääntöjä, joten jäi epäselväksi keitä puolueeseen varsinaisesti kuului keskuskomitean ja sen alaisten lisäksi.[19] Tilannetta selvensi Venäjällä toimineiden työväenyhdistysten siirtyminen osaksi VKP:tä joulukuussa 1919.[58] Kominternia seuraten SKP käsitti puolueen kurinalaisena ryhmänä (kaaderipuolueena), joka erosi laajoista joukkopuolueista.[52] Vuoden 1920 sääntöjen mukaan SKP:n jäseniä olivat vain aktiivisesti puoluetoimintaan osallistuvat ja puoluekuria noudattavat kommunistit.[59] Toukokuussa 1921 SKP:ssä arvioitiin olevan noin 500 jäsentä. Luku käsitti vain pienen osan SKP:n päämäärien hyväksi Suomessa ja Venäjällä toimineista.[50] Jäseniksi kirjattiin niitä puolueen toimitsijoiden tapaamia henkilöitä, joiden tulkittiin tehneen liittymispäätöksen. Vuonna 1923 jäsenmaksuksi määriteltiin yksi prosentti kuukausituloista. Maanalaisella kaudella Suomessa oli maksavia jäseniä parhaimmillaan 390 vuonna 1927.[52] Salaisen organisaation jäsenmäärä oli suurimmillaan 1930-luvun alussa, kun julkiset toimintamahdollisuudet estettiin. Vuonna 1932 jäseniä oli yli kaksituhatta, mutta määrä lähti sen jälkeen laskuun ja alitti tuhat vuonna 1937.[53] Valtakunnallisten yhteyksien katkettua eristyksiin jääneet rivijäsenet käsittivät itsensä yleensä edelleen puolueen jäseniksi, ja he olettivat puoluejohdon toimivan toisaalla.[60]

Syksyllä 1944 Suomen vankiloista ja keskitysleireiltä vapautui noin 800 poliittista vankia, joita SKP piti kommunisteina. Lukuun eivät sisälly esimerkiksi soihtulaiset tai kuutoset.[61] Vuodenvaihteessa 1944-1945 puolueeseen kuului hieman yli 3 000 jäsentä, joista 1 000-2 000 oli puoluetoimikunnalle ilmoittautuneita vanhoja jäseniä.[62] Vuoden 1945 lopussa jäsenmäärä oli 23 778. Suurimmillaan puolueeseen kuului 54 630 jäsentä vuonna 1948.[54] Ilmoitettu jäsenmäärä väheni aina jäsenkirjojen vaihdon (1950, 1964, 1973, 1983) yhteydessä, kun passiiviset ja jäsenmaksunsa laiminlyöneet siivottiin pois tilastoista. Määrä lähti niiden jälkeen uudestaan nousuun.[63]

SKP omaksui ajatuksen puoluekurin tärkeydestä aiemmin ja vahvemmin kuin monet muut Kominternin puolueet.[64] SKP korosti tiukkaa kuria ja hierarkkista järjestörakennetta myös julkisen toiminnan alkuvuosina.[65] Aluksi kaikilla jäsenillä piti olla takaajat ja täysjäsenyyttä edelsi koejäsenyys. Huhtikuussa 1945 takaukset muutettiin vähemmän sitoviksi suosituksiksi ja koejäsenyys poistettiin.[66] Puoluekuria ja jäsenten oikeaoppisuutta valvoi loppuvuonna 1944 muodostettu valvontakomitea jaostoineen.[67] Sitä seurasi vuonna 1945 ensisijaisesti henkilösijoituksista vastannut kaaderiosasto, jonka perusteellisissa tarkistuksissa selvitettiin kaadereiden luotettavuus.[68] Valpon lakkauttamisen jälkeen vuonna 1949 kaaderiosasto sai vastuulleen myös vakoilun. [69]

1950-luvun alussa puoluejohdon keskuudessa vallitsi vainoharhainen ilmapiiri ja SKP kovensi otteitaan oikeaoppisuuden valvonnassa. Perusjärjestöihin muodostettiin salaisia ryhmiä puolueuskollisuutta ja vastustajia valvomaan. Kaaderiosaston ohella valvontaan liittyviä tehtäviä hoitivat org-jaosto ja tarkistuskomitea. Jäseniä erotettiin muun muassa vuosia aiemmin paljastuneiden rikkeiden perusteella.[69] SKP:lla oli omat lähetit ja luottamuksellisimmat tiedot välitettiin vain suullisesti.[70] Omien kaadereiden ohella SKP:n sisäinen tiedustelu seurasi äärioikeistolaisia ja sosialidemokraattisia järjestöjä. Kaaderityötä ja tiedustelutoimintaa johtivat punaisessa Valpossa aiemmin työskennelleet, jotka hyödynsivät poliisin aiempia arkistoja ja kontakteja.[71] Konspiratiivisuus ja kurinpito alkoivat vähitellen höllentyä 1950-luvun loppupuolella.[72] Kaaderiosasto lakkautettiin vuonna 1960.

Talous

Perustettaessa SKP oli varsin varakas, koska monet Venäjälle paenneet työväenjärjestöjen johtajat olivat ottaneet mukaansa järjestöjensä rahat. SKP:llä oli kuitenkin myös suuret kustannukset ja säästöt hupenivat nopeasti, jolloin NKP ja Komintern alkoivat avustaa puoluetta. SKP tuli pian riippuvaiseksi tästä rahoituksesta. Vuonna 1921 järjestön menot olivat noin 5,4 miljoonaa markkaa, joista noin 4,3 miljoonaa tuli NKP:ltä. SKP:n palkkalistoilla oli tuolloin 80 työntekijää. Seuraavina vuosina summat pienenivät huomattavasti ja SKP:n oli karsittava toimintojaan. Komintern vähensi tukeaan huomattavasti 1930-luvun alussa, kun kommunistien julkinen toiminta Suomessa vaikeutui. Internationaalin rahoitus SKP:n toiminnalle Neuvostoliitossa lakkautettiin.[73]

Alkuvuosinaan SKP:llä oli Venäjällä laaja yritysverkosto, johon kuului muun muassa tehtaita, maatiloja ja metallityöpajoja. Toiminnalla pyrittiin luomaan työpaikkoja Suomesta paenneille punaisille. Toiminta osoittautui kuitenkin tappiolliseksi ja omistukset luovutettiin neuvostovaltiolle. SKP sai rahaa myös Suomeen suuntautuneesta salakuljetuksesta, mustan pörssin kaupasta ja valuuttakeinottelusta. Hämäriä liiketoimia johtivat puolueen sotilastoiminnasta vastanneet Rahjan veljekset Jukka ja Eino.[73] 1930-luvun puolivälissä SKP sai Kominterniltä noin 25 000 markkaa kuukaudessa Suomen toimintoja varten. Rahat välitettiin Tukholman kautta, kunnes yhteys katkesi Stalinin terrorin myötä. Tämä johti maanalaisen organisaation heikkenemiseen.[74]

Vuonna 1945 SKP:n varallisuus koostui suurelta osin varoista, jotka valtiolta korvauksia saaneet entiset poliittiset vangit luovuttivat Yrjö Sirolan Säätiölle. YSS jakoi rahaa SKP:lle ja muille kansandemokraattisille järjestöille. SKP:n yhtiöitä olivat Kansankulttuuri, Kansanelokuva ja Vapaa Sana.[75] Piirien talous perustui jäsenmaksujen piiriosuuksiin, arpajaisiin, myyjäisiin, lahjoituksiin ja monenlaiseen yritystoimintaan. Kiinteistöjen rakentamisessa ja yritystoiminnan pyörittämisessä hyödynnettiin runsaasti talkootyötä.[76]

SKP sai 1940-luvun lopulta alkaen runsaasti tukea Suomen ulkopuolelta. Neuvostoliittolaiset kanavoivat varoja puolueelle muun muassa neuvostotaiteilijoiden kiertueilla, kirjallisuuden välitystoiminnalla ja Neuvostoliiton omistamien suomalaisten yritysten kautta. Usein mukana yhteistyössä oli Suomi–Neuvostoliitto-Seura. Keskeinen rahoittajataho oli myös Kominformin yhteydessä toiminut Bukarestista johdettu Kansainvälinen ammattiyhdistysrahasto vasemmistotyöväenjärjestöjen tueksi, jonka varat tulivat Neuvostoliitosta ja Kiinasta. SKP sai rahastosta vuosina 1950–1966 noin 400 000–900 000 dollaria vuodessa. Tämä kattoi puolueen budjetista noin 5–10 prosenttia. Ulkomainen rahoitus oli SKP:lle arka aihe. Asiasta ei puhuttu julkisesti ja siitä tiesi vain puolueen ydinjohto. Käytännössä asioita hoiti pääsihteeri Ville Pessi, joka kävi lunastamassa avustukset KGB:n ulkomaantiedustelun residentiltä Neuvostoliiton suurlähetystöstä.[77]

Kun riitelevä SKP helmikuussa 1970 piti eheyttävän ylimääräisen edustajakokouksen, oli pelissä myös neuvostotuki. SKP sai viikkoa ennen kokousta 900 000 markkaa, ja vuoden kokonaistuki oli noin 3,8 miljoonaa. Lisätuki pelasti SKP:n talouden ja mahdollisti osapuolisopimuksen vaatiman kaksinkertaisen miehityksen, jossa enemmistölle ja vähemmistölle taattiin edustus puolue-elimissä. Kimmo Rentolan mukaan SKP:n enemmistö olisi voinut tulla toimeen ilman Neuvostoliiton taloudellista tukea, mutta sillä ei ollut varaa ulkopoliittiseen välirikkoon, joka olisi johtanut myös sisäpoliittiseen paitsioon.[78]

1980-luvun alussa SKP:n enemmistöjohto uudisti puolueen taloudenhoidon. Vuonna 1981 puolue myi Koiton talon, josta saatiin lopulta yli sata miljoonaa markkaa. Varat olivat SKP:n enemmistöjohdon hallinnassa ja ne turvasivat enemmistön taloudellisen itsenäisyyden. Puolueen riippuvuus Neuvostoliitosta väheni, ja oppositio oli siten mahdollista erottaa puolueesta. Vuodesta 1986 alkaen Neuvostoliitto tuki taloudellisesti yksinomaan vähemmistöä. SKP:n ympärille rakennettiin monimutkainen rahansiirtoja hoitanut yritys-, yhdistys- ja säätiöketju, johon kuuluivat muun muassa Fexima Oy, Sosialististen maiden yhteistyöyhdistys ja SKP:n tukisäätiö. SKP:n varoja sijoitettiin 1980-luvun lopulla monenlaisiin kohteisiin kondomeista kiinteistöihin. Sijoitukset paljastuivat skandaalimaisiksi vuonna 1988. Kasinopelistä kertyi tappioita noin 50 miljoonaa markkaa. Menetykset eivät kuitenkaan kaataneet puoluetta, ja järjestöllä oli vielä 1990-luvun alussa runsaasti varallisuutta. Omaisuus tuhottiin lopullisesti vuonna 1990 tehdyissä kaupoissa. Puolueen varat oli tarkoitus siirtää välikäsien kautta Vasemmistoliiton käyttöön, ja SKP ajettiin suunnitelmallisesti konkurssiin. Toimintaa johti Variant Oy ja mukana olivat muun muassa yhtiöt Fenet, Scan Fantasy, Equity Invest, Rakomo ja OR-Invest. Laman iskettyä vaikeudet alkoivat ja operaatio epäonnistui. SKP haettiin konkurssiin vuonna 1992, kun puolueella oli velkaa 70 miljoonaa. Variant meni konkurssiin lokakuussa 1993.[79]

Viranomaisten suhtautuminen

Sisällissodan voittajat rajoittivat vasemmiston yhdistys- ja julkaisutoimintaa. Erityishuomio kohdistui tekoihin, jotka voitiin tulkita tueksi Neuvosto-Venäjälle. Syytteen valtiopetoksen valmistelusta saattoi saada pelkän jäsenyyden tai kokoukseen osallistumisen perusteella. Vuonna 1919 perustetun Etsivän keskuspoliisin päätehtävä oli kommunistien tarkkailu. Vuosina 1919–1923 hovioikeuksissa annettiin yhteensä 703 tuomiota valtiorikoksista.[80] EK:n seuraaja oli Valtiollinen poliisi. Kommunistit kutsuivat EK:ta ja Valpoa keisarikunnan salaiselta poliisilta periytyneellä nimellä ”ohrana”. Päämajan valvontaosasto oli tarkkailtujen keskuudessa ”sotilasohrana”[81].

Vasemmistolaisia lehtiä estettiin usein ilmestymästä rikoslakiin tammikuussa 1919 tehdyillä muutoksilla, joilla tehtiin rangaistavaksi muun muassa hallituksen, viranomaisten ja yhteiskuntajärjestelmän halventaminen.[80]

16. lokakuuta 1939 pidätettiin 272 henkilöä, jotka Valpo arvioi SKP:n johtaviksi toimijoiksi. Valpon luettelo käsitti yhteensä 3 793 nimeä. Pidätetyt kuitenkin vapautettiin pian.[82] Talvisodan aikana vangittiin turvasäilöihin 199 kommunistina pidettyä, jotka valikoituivat ensisijaisesti vanhan maineen eivätkö akuutin toiminnan perusteella.[83] Suurin osa vapautui sodan aikana ja viimeiset vappuna 1940.[84] 30. heinäkuuta 1940 alkaen pidätettiin SNS:n johtohenkilöitä. Elokuun puolivälissä vangittuna oli 28 ystävyysseuralaista.[85] Vasemmistoa vastaan suunnatut salaiset tarkkailutoimet tehostuivat, kun Valpon ohella tehtävää ryhtyivät hoitamaan armeijan Vastavakoilutoimisto sekä sosialidemokraattien ja porvareiden Aseveliliitto.[86] Pidätykset laajenivat joulukuussa ja 9. tammikuuta 1941 turvasäilöissä oli 102 henkilöä. Valpo pyrki pidättämään kaikki SNS:n johtotasolla toimineet kommunistit ja paikallisten seurojen johtajat.[87]

Laajempia pidätyksiä alettiin suunnitella valtiojohdossa tammikuussa, ja ne toteutettiin juuri ennen jatkosodan alkua. Heinäkuun loppuun mennessä turvasäilöissä oli pidätettynä 457 vasemmistolaista.[87] Valpon rinnalla kommunisteja tarkkaili Päämajan valvontaosasto.[88] Syyskuussa 1941 asekuntoisista turvasäilöläisistä muodostettiin Osasto Pärmi, joka osallistui taisteluihin muutaman päivän ajan. Osastoon kuului rikollisvankeja ja yli 250 turvasäilöläistä. Turvasäilöläisistä kuusi pakeni Suomessa, viisi kaatui, neljä katosi, osa loukkaantui pahoin ja 53 loikkasi Neuvostoliittoon. Jäljelle jääneistä muodostettiin erillinen työkomppania, joka vietti lopun sota-ajan epäinhimillisissä olosuhteissa Kangasjärven, Säämäjärven ja Koverin leireillä. Joulukuussa 1941 komppaniaan kuului 166 miestä. Muut turvasäilöläiset koottiin Karvian varavankilaan ja naiset Hämeenlinnaan.[89] Heinäkuussa 1942 pidätettiin 59 metsäkaartien toimintaan tai avustamiseen osallistunutta. Joukossa oli myös SKP:n johtohenkilöitä, joista Arnold Salminen kuoli Valpon kuulusteluissa.[90] Alkuvuonna 1944 pidätettiin metsäkaartiyhteyksien perusteella 150 henkilöä Varsinais-Suomessa, Satakunnassa ja Pohjois-Hämeessä.[91] Kuolemanrangaistukset otettiin käyttöön jatkosodan alettua. Sodan loppuvaiheissa kuolemaantuomittuja teloitettiin aivan aselevon alkuun asti.[92] Poliittiset vangit vapautettiin välirauhansopimuksen myötä syyskuussa 1944. Niin sanotuista kriminaalirikoksista tuomitut eivät kuitenkaan päässeet ulos heti.[93]

Valpo jatkoi kommunistien tarkkailua tiiviisti kommunistien vapauduttua vankiloista.[94] Huhtikuussa 1945 SKP sai sisäministerin salkun ja Valpo uudistettiin. SKP:n puheenjohtaja Aimo Aaltonen nimitettiin Valpon apulaispäälliköksi ja Aaltosen johdolla erityisen tarkkailun kohteeksi otettiin oikeistolainen liikehdintä.[95] SKP kannusti jäseniään rekrytoitumaan Valpon ja poliisin palvelukseen.[96] Tiedottajat puhdistettiin puolueesta Valpon arkistojen avulla.[97] Valpo lakkautettiin vuoden 1948 lopussa.

Helmikuussa 1949 SKP joutui jälleen valtiollisen poliisin tarkkailun kohteeksi, kun Suojelupoliisi aloitti toimintansa. Supon ohella SKP:tä tarkkailivat 1950-luvulla SDP:n T-osasto, oikeistolaiset organisaatiot ja armeijan tiedustelu.[98] 1950-luvun alussa SDP:llä oli SKP:ssä Supoa parempi tiedusteluverkosto. Supo sai hyviä tiedottajia vasta vuosikymmenen puolivälissä. Tärkein Supon kanssa yhteistyötä tehnyt kommunisti oli keskustoimistossa 1970-luvulle asti työskennellyt Veikko Hauhia. Valtiojohto sai Hauhian välityksellä käsiinsä tietoja, jotka vaikuttivat olennaisesti kommunisteista tehtyihin arvioihin ja kekkoslaisen politiikan muotoiluihin.[99]

Supo keräsi 1950-luvun alusta alkaen systemaattisen rekisterin kaikista kommunistien alaisten järjestöjen jäsenistä lapset mukaan lukien. Rekisteröinnin tarkoituksena oli estää kommunistien pääsy valtiolliseen turvallisuuteen liittyviin tehtäviin. Supo antoi työnantajille luotettavuuslausuntoja. Kielteisen lausunnon saivat myös kommunistien perheenjäsenet, joiden omasta poliittisesta kannasta ei tiedetty.[100] Supo kortistoi noin 30 000 SKP:n jäsenen tiedot. Viittätuhatta kommunistia epäiltiin erilaisista salaisista toimista.[101]

Kansainväliset yhteydet

Internationalismi

Kansainvälinen kommunistinen liike muotoutui ensimmäisen maailmansodan aikana niistä toisen internationaalin voimista, joiden mielestä sosialistiset puolueet olivat samaistuneet liiaksi kansallisvaltioihin. Kommunistinen liike asetti luokkasolidaarisuuden kansallisen yhteenkuuluvuuden edelle ja myös SKP:n alkuaikojen vaatimukset ilmensivät tätä asetelmaa.[102] SKP kannatti Kominternin linjan mukaisesti maailmanlaajuista valtioliittoa, johon kaikkien sosialististen maiden oletettiin liittyvän. Linja muuttui, kun maailmanvallankumouksen näköalat heikkenivät ja Neuvostoliitto alkoi rakentaa sosialismia yhdessä maassa. Vuodesta 1925 alkaen SKP puolusti Suomen valtiollista itsenäisyyttä.[103] Kommunistien käsitykset tulevan sosialistisen Suomen itsenäisyyden ja riippumattomuuden luonteesta vaihtelivat eikä puolue esittänyt asiasta kovin täsmällisiä linjauksia. Kommunistinen liike piti pieniä kansallisvaltioita lähinnä suurvaltojen imperialismin välineinä. SKP:n mukaan Suomikaan ei ollut 1920- ja 1930-luvuilla itsenäinen valtio, koska se oli ensin Englannin ja sitten Saksan imperialistien vaikutusvallan alaisuudessa.[102] Terijoen hallituksen ohjelmissa tavoitteena oli ainakin jonkinasteinen valtiollisesti itsenäinen asema. Lokakuussa 1944 julkisuuteen tulon yhteydessä annetussa vetoomuksessa SKP ilmoitti Suomen itsemääräämisoikeuden ja itsenäisyyden olleen puolueelle ”aina kallis ja pyhä”. Yksityiskeskusteluissa ja julkaisematta jääneissä luonnoksissa osa SKP:n johtohenkilöistä kannatti 1940-luvulla myös Suomen liittämistä Neuvostoliittoon.[103]

Tauno Saarela on käyttänyt käsitettä ”suomalainen kommunismi” kuvaamaan sitä 1920-luvulla muodostunutta kokonaisuutta, jossa Suomen työväenliikkeen perinteet sekoittuivat bolševismin oppeihin Suomessa ja Neuvostoliitossa.[104] Kimmo Rentolan mukaan suomalainen kommunismi oli ”vallan verkosto, joka sijaitsi kahden valtion välillä ja sisällä”.[105]

Internationalismin marxilais-leniniläinen tulkinta ei sulkenut pois isänmaallisuutta. Neuvostoliittolaisten kautta SKP:lle välittynyt suhtautuminen tuli esiin esimerkiksi valvontakomission Ždanovin marraskuussa 1944 puoluejohdolle antamissa neuvoissa: kommunistien piti olla patrioottisia sortumatta sovinismiin tai kosmopolitanismiin.[106]

Kansalaissodan voittajien valkoisen tulkinnan mukaan punaiset taistelivat venäläisten rinnalla Suomen itsenäisyyttä vastaan. Valkoisten johtamassa itsenäisessä Suomessa Neuvosto-Venäjää puolustanut ja kahden valtion alueella vaikuttanut suomalainen kommunistinen liike tulkittiin vieraan vallan etujen ajajaksi, ja se pyrittiin sulkemaan suomalaisuuden määritelmän ulkopuolelle. Suomalaisille kuuluneiden perustuslaillisten kansalaisoikeuksien ei nähty koskevan kommunisteja. Ajatus kaikkien kommunistien epäisänmaallisuudesta eli SKP:n vastustajien keskuudessa voimakkaana aina 1960-luvulle asti.[102]

Toiminta Neuvostoliitossa

Venäjällä SKP:n perusorganisaation muodostivat aluksi kommunistiset klubit. Osa klubeista syntyi jo pidempään toimineiden suomenkielisten työväenyhdistysten pohjalta. Klubeja toimi myös puna-armeijan suomalaisissa joukko-osastoissa. Klubit kuuluivat samanaikaisesti sekä Suomen että Venäjän kommunistiseen puolueeseen. Puolueiden suhdetta ei määritelty tarkasti, mutta käytännössä SKP asettautui muiden VKP:n alueellisten ja kansallisten järjestöjen rinnalle. VKP määritteli yleisen linjan, mutta SKP teki itsenäisiä päätöksiä suomalaisten keskuudessa. SKP agitoi kansalaisia neuvostohallituksen puolelle, järjesti sotilaita puna-armeijaan ja huolehti suomalaisten pakolaisten asioista. Helmikuussa 1919 toimi 23 klubia. Syksyllä 1919 suurimmassa osassa klubeista oli venäjänsuomalainen enemmistö. Joulukuussa 1919 VKP:n puoluekokous päätti muodostaa VKP:n suomalaisten järjestöjen keskustoimiston, jonka alaisuuteen siirrettiin kaikki Venäjällä toimineet SKP:n klubit ja suurin osa puolueen alaisuuteen aiemmin kuuluneista toiminnoista. Päätös oli SKP:n lokakuussa tekemän ehdotuksen mukainen, mutta samalla osa VKP:n kansallisten järjestöjen uudelleenorganisointia.[107] Pietarissa toiminut keskustoimisto lakkautettiin vuoden 1922 lopussa.[108]

Toukokuussa 1921 puolueessa arvioitiin olevan noin 500 jäsentä, joista vain 100 oleskeli Venäjällä.[109] Suuri osa tästä joukosta oli Venäjällä kotipaikkaansa pitäneen keskuskomitean palveluksessa.

Neuvostoliitossa toiminut SKP:n Ulkomaan byroo oli Suomessa toimineen Politbyroon yläpuolella puoluehierarkiassa. Neuvostoliitossa olleilla oli viimeinen sana esimerkiksi henkilövalinnoissa.[53]

Suuri terrori

SKP:n Ulkomaan byroo avusti turvallisuuspalvelu NKVD:tä puhdistuksissa, jotka alkoivat suomalaisten osalta syksyllä 1935. Kuusislainen puoluejohto pyrki kohdistamaan toimenpiteet poliittisiin vastustajiinsa, kuten Kullervo Mannerin ja Eino Rahjan kannattajiin, mutta NKVD valitsi uhrinsa omien kriteereidensä pohjalta.[5] SKP:n organisaatio joutui vähitellen NKVD:n asettamien rajoitusten ja valvonnan alaiseksi, jolloin mahdollisuudet itsenäisen politiikan tekoon vähenivät.[110] Terrorin yltyessä vuonna 1937 SKP menetti vähäisetkin mahdollisuudet vaikuttaa sen suuntaan.[111] Apurista tuli uhri ja SKP:n toiminta Neuvostoliitossa käytännössä päättyi terroriin,[5] jossa kuoli mahdollisesti noin 20 000 suomalaista.[112]

Suomalaisten valta-asema Karjalan hallinnossa murrettiin loppuvuonna 1935 suomalaisen nationalismin vastaisella kampanjalla. SKP:n Petroskoin toimisto ja muut toimitilat suljettiin lokakuussa. Mannerin kannattajat teloitettiin tai vietiin leireille. Erityisen vainon kohteeksi joutuivat SKP:n tukiryhmät, jotka NKVD käsitti vastavallankumoukselliseksi toiminnaksi. Puhdistuksia tehtiin myös puna-armeijassa ja Lännen vähemmistökansallisuuksien yliopistossa.[5] Vuonna 1936 NKVD kielsi SKP:n toiminnan Leningradissa. Suomalaisten kommunistien liikkuminen Neuvostoliittoon ja sieltä pois estettiin. Kaikkien SKP:n välityksellä maahan tulleiden luotettavuus arvioitiin.[110] Heinäkuussa 1937 NKVD toteutti Nikolai Ježovin yleiskäskyyn perustuneen operaation, jossa suomalaisia pidätettiin samanaikaisesti eri puolilla maata.[111] Viranomaisten epäluulo kohdistui kaikkiin suomenkielisiin.[113] Vangittuja kidutettiin ja teloitettiin ilman muodollisuuksia.[111] Marraskuussa 1937 NKVD kehitti salaliiton suomalaisten kommunistien johtamasta terroristijärjestöstä, ja alkuvuonna 1938 pidätettiin tekaistuilla syytteillä jälleen suuri joukko SKP:n johtoa puheenjohtaja mukaan lukien. Useimmat teloitettiin välittömästi ja osa kuoli myöhemmin leireillä.[114]

Ulkomaan byroo piti viimeisen kokouksensa Moskovassa 22. syyskuuta 1937. Kokouksessa käsiteltiin vain puhdistuksiin liittyviä asioita. Byroon viimeinen yhteinen päätös tehtiin 4. joulukuuta. Puheenjohtajaksi Mäkisen syrjäyttämisen jälkeen valittu Lehtosaari hoiti toimiston kirjeenvaihtoa kunnes joutui itse pidätetyksi.[115] Puolueen Moskovan toimisto jatkoi vuonna 1938 toimintaa matalalla profiililla pysyen erossa aktiivisesta politikoinnista.[116] SKP:n Neuvostoliitossa oleskelleista johtohenkilöistä syrjäyttämiseltä välttyivät Inkeri Lehtinen, Armas Äikiä, Otto Wille Kuusinen ja Tuure Lehen.[117] Ryhmällä ei ollut mahdollisuuksia poliittisiin aloitteisiin ja sen jäsenet olivat itsekin NKVD:n tutkintojen kohteina. Ryhmä mukautui kaikessa toiminnassaan neuvostojohdon tavoitteisiin.[118] Terrorin hellitettyä toiminta hieman elpyi, mutta esimerkiksi kokouksia ei pidetty. SKP:n toimitsijoiden liikkumista kontrolloitiin ja kirjeenvaihtoa rajoitettiin. Ulkomaan byroosta tuli siten pelkkä Stalinin ulkopolitiikan väline.[119]

Suomessa olleet kommunistit ja uhrien omaiset eivät tienneet vuosina 1937-1938 kadonneiden tarkemmista kohtaloista ennen 1950-luvun loppua.[114] Toisen maailmansodan jälkeen myös esimerkiksi Suomen poliittinen johto uskoi Neuvostoliitossa oleskelevan runsaasti vallankumoukseen valmiita suomalaisia punaupseereita.[120] Toisaalta Suomeen palasi jo puhdistusten aikana selvinneitä, joiden kertomukset levisivät laajasti julkisuuteen.[121] Neuvostoliitossa teloitukset salattiin ja ihmiset tajusivat asian laidan ajan myötä, kun kadonneista ei kuulunut mitään.[120] Puhdistukset olivat tabu SKP:n piirissä 1950-luvulle asti. Maltillinenkin julkinen kritiikki terroria kohtaan tulkittiin puolueen ja Neuvostoliiton halventamiseksi, ja monet suunsa avanneet erotettiin. Terrorin kokeneet ja puolueuskollisuutensa säilyttäneet pitivät tapahtumien syynä esimerkiksi fasistien soluttautumista NKVD:hen.[122]

Terijoen hallitus

Syksyllä 1939 neuvostojohto kytki SKP:n Moskovan toimiston tiiviisti osaksi valtion ulkopoliittisia suunnitelmia. Puolueen toimintakykyä vahvistettiin nostamalla mukaan joitakin aiemmin syrjäytettyjä ja yhteydenpito Suomeen sallittiin.[123] Yhteydet eivät kuitenkaan toimineet kunnolla ja Moskovan tiedot Suomen työväen mielialoista jäivät vähäisiksi.[124] Suunnitelmat hyökkäyksestä Suomeen tehtiin Neuvostoliiton sotilasjohdossa marraskuun puolivälissä ja sota alkoi 30. marraskuuta. Valloitettavien alueiden johtoon asetettiin suomalaisista kommunisteista muodostettu Suomen kansanhallitus, jota johti Otto-Wille Kuusinen. Myötämielisen ”nukkehallituksen” kokoaminen oli käytäntö, jota Neuvostoliitto sovelsi myös muiden maiden kohdalla. Hallituksen julistusten ensisijainen kohdeyleisö olivat neuvostoliittolaiset, joille sotaa sen avulla legitimoitiin.[125] Hallituksen mukaan sen tavoitteena oli ”kansanvaltainen tasavalta” eikä neuvostovalta tai Neuvostoliittoon liittyminen. Päätöksen hallituksen muodostamisesta teki neuvostojohto, mutta sen kokoaminen ja julistusten laadinta tapahtui SKP:n toimistossa Kominternissä. Puolueen nimeä käytettiin, vaikka ei ollut olemassa toimielimiä, jotka olisivat voineet asiaa käsitellä. Hallitus piti yhteensä kolme istuntoa 1.-22. joulukuuta.[126]

Akseli Anttilan komentama Kansanhallituksen armeija muodostettiin puna-armeijan 106. divisioonan pohjalta. Armeijaan koottiin Leningradin sotilaspiirin suomalaisia, karjalaisia, inkeriläisiä ja venäläisiä asevelvollisia.[127] Hallituksen tueksi valloitetuille alueille perustettiin kansankomiteoita, joiden kannatus jäi vähäiseksi. Hallitus lopetti toimintansa helmikuun alussa Neuvostoliiton ilmoitettua halustaan neuvotella rauhasta Suomen kanssa.[128] Keväällä 1940 hallituksen entinen henkilökunta siirrettiin uuden Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan palvelukseen. Tasavallassa suomenkieli elvytettiin, mutta suomalaiset kommunistit integroitiin entistä tiukemmin osaksi neuvostoyhteiskuntaa. Suomalaiset olivat näkyvästi mukana tasavallan johdossa, mutta venäläisillä oli hallitseva asema NKP(b):n paikallisissa elimissä.[129]

Kansanhallituksen suosio Suomen suomalaisten keskuudessa oli vähäistä. Hyökkäys koettiin laajasti epäoikeudenmukaiseksi myös vasemmistopiireissä ja kritiikkiä Neuvostoliittoa kohtaan esitettiin johtavien kommunistienkin keskuudessa.[130] Neuvostomielistä vastarintaliikettä ei syntynyt.[131] Sota vahvisti SDP:n otetta työväestöstä ja vasemmistolaisesta sivistyneistöstä.[132] Tukholmassa oleskellut pääsihteeri Arvo Tuominen irtautui SKP:stä sotaan liittyneiden erimielisyyksien johdosta.[133]

Jatkosodan jälkeen SKP:n ydinjohtoon ei nostettu niitä henkilöitä, jotka kritisoivat Neuvostoliittoa talvisodan aikana. Neuvostoliitossa hallituksen ja sodan taustat salattiin 1980-luvulle asti. Suomessa Terijoen hallitusta pidettiin pitkään keskeisenä todisteena Neuvostoliiton ekspansiivisista aikeista ja suomalaisten kommunistien maanpetoksellisuudesta.[134] Neuvostoliitto ei päästänyt Otto-Wille Kuusista Suomeen sotien jälkeen, mikä Kimmo Rentolan mukaan johtui ennen kaikkea siitä, että suhteita Suomen johtoon ei haluttu pilata.[135] Osa ministereistä kuitenkin saapui Suomeen ja he toimivat SKP:ssä keskeisissä tehtävissä.

Komintern

SKP oli yksi kahdeksasta puolueesta, jotka tammikuussa 1919 allekirjoittivat kutsun Kommunistisen internationaalin perustavaan kokoukseen. Suomalaiset olivat aktiivisesti mukana järjestön perustamisessa ja toiminnassa.[136] Suomalaisia toimi runsaasti Kominternin hallinnossa ja muissa tehtävissä. Keskeisimpään asemaan nousi Otto Wille Kuusinen, joka työskenteli keskuselimissä kuten toimeenpanevan komitean (IKKI) sihteeristössä vuosina 1921–1939. Yrjö Sirola ja Kullervo Manner olivat 1920-luvulla IKKI:n jäseniä ja Sirola myös kontrollikomissiossa. Mauno Heimo osallistui päätöksentekoon IKKI:n sihteeristön byroon päällikön ominaisuudessa. Suomalaisia työskenteli muun muassa maasihteeristöissä, naissihteeristössä, tilasto-osastolla, teknisessä sihteeristössä, sotilasosastolla ja Profinternissä sekä muissa tehtävissä eri puolilla maailmaa.[137] Espanjan tasavaltaa sisällissodassa puolustaneissa kansainvälisissä prikaateissa taisteli Kominternin organisoimina monia suomalaisia kommunisteja, joista keskeisimpään asemaan nousi partisaanisodankäyntiä ja kaaderiasioita hoitanut Tuure Lehén.[138]

Vuoden 1920 kongressissa hyväksyttyjen liittymisehtojen mukaan Komintern oli keskitetty organisaatio, jonka jäsenpuolueilta edellytettiin keskuksen ohjelman hyväksymistä ja päätösten noudattamista. SKP pyrki seuraamaan Kominternin linjauksia tunnollisesti, mutta ohjeiden soveltaminen Suomen olosuhteisiin tuotti usein ongelmia. Alkuvuosina Komintern puuttui SKP:n toimintaan ennen kaikkea sisäisten kiistojen yhteydessä, kun suomalaiset sitä pyysivät.[139] SKP:n asioita käsiteltiin ajoittain IKKI:ssä ja sihteeristössä. Kominternin kolmannen kauden linjausten myötä internationaali alkoi paimentaa ja valvoa SKP:tä aktiivisemmin. Kominternin organisaatiossa SKP kuului vuodesta 1922 balttilais-balkanilaiseen ryhmään, vuodesta 1924 Skandinavian federaatioon ja 1926–1935 puolalais-balttilaiseen maasihteeristöön. Komintern avusti SKP:tä taloudellisesti suurilla summilla ja SKP:n talous pohjautui lähes täysin tähän apuun. Suuri osa taloudellisesta avusta käytettiin Neuvostoliitossa. Suomeen tulleista varoista suurin osa meni maanalaisten puoluetyöntekijöiden kuluihin.[140]

1930-luvun lopussa lähes kaikki Kominternissa työskennelleet suomalaiset Kuusista lukuun ottamatta joutuivat Stalinin puhdistusten uhreiksi. Henkiin jäänyt Kuusisen ryhmä oli täysin riippuvainen neuvostojohdon politiikasta internationaalin tavoin. Komintern oli mukana Terijoen hallituksen valmisteluissa ja se järjesti kansainvälisen solidaarisuuskampanjan hallituksen puolesta. Jatkosodan aikana Kominternissa organisoitiin lähinnä Suomeen suunnattuja radiolähetyksiä. Kominternin toukokuussa 1943 tapahtuneen lakkauttamisen jälkeen lähetykset ja osa muista internationaalin aiemmin hoitamista toiminnoista siirrettiin NKP:n kansainvälisen informaation osastolle (OMI).[141]

Neuvostoliiton kommunistisen puolueen vaikutus

SKP:n poliittinen johto toimi 1940-luvulle asti Neuvostoliitossa ja puolueen politiikka oli perustamisesta lähtien läheisesti kytköksissä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen linjauksiin. Alkuvuosina bolševikkien esimerkkiä sovellettiin Suomen olosuhteisiin suhteellisen vapaasti ja tulkinnoista keskusteltiin avoimesti. NKP:n sallima liikkumavara kapeni vähitellen ja supistui lopulta olemattomiin 1930-luvun lopun terrorin myötä.[142] Vuosina 1940-1941 SKP:n toimintaa Neuvostoliitossa välillä elvytettiin ja välillä tukahdutettiin Stalinin ja NKVD:n aikeista riippuen.[143] Jatkosodan sytyttyä SKP:n toimitsijat ohjattiin neuvostovaltion, armeijan ja Kominternin tehtäviin eikä puoluetoimintaa enää käynnistetty uudelleen. SKP:n paikkaa Kominternissä ei täytetty puoluesihteeri Antikaisen kuoltua lokakuussa 1941.[144] Neuvostoliittoon rintaman yli loikanneet kommunistit ohjattiin pääasiassa tiedustelutehtäviin NKVD:lle ja GRU:lle.[145] Myös SKP:n Suomen organisaatio kytkettiin Neuvostoliiton sotilastiedustelun käyttöön, kun siihen saatiin yhteys kesällä 1942.[146] NKP:n johtava rooli kansainvälisen kommunismin keskuksena vahvistui entisestään toisessa maailmansodassa saavutettujen voittojen myötä.[147]

Syksystä 1944 alkaen kommunistit tekivät läheistä yhteistyötä Liittoutuneiden valvontakomissiota johtaneen neuvostoliittolaisen Andrei Ždanovin kanssa. Ždanovin esittämät neuvot määrittelivät pitkälti myös SKP:n poliittiset linjaukset. NKP:n vaikutuksesta SKP ohjautui suhteellisen maltillisille linjoille ja vallankumouksellisuus jäi syrjään. SKP ei pitänyt esimerkiksi sosialisointia ajankohtaisena kysymyksenä.[148][149] Vuodesta 1947 alkaen NKP ryhtyi korostamaan radikaalimpia toimintamuotoja ja SKP sai kritiikkiä siitä maltillisuudesta, jota NKP itse oli suositellut. Virheelliseksi osoittautunut linja henkilöitiin Yrjö Leinoon, jonka NKP määräsi erotettavaksi SKP:n johdosta ja sisäministerin paikalta.[150] Yksityiskohtaiset tiedot SKP:n johdon yhteydenpidosta NKP:hen salattiin jäsenistöltä.[151] NKP:n keskuskomitean kansainvälisellä osastolla SKP:n asioista vastasi vuodesta 1948 alkaen Vladimir Terjoškin, ja hänen jälkeensä 1960-luvulla Aleksei Beljakov.[152]

Alkuvuonna 1948 SKP järjesti NKP:n aloitteesta kampanjan Suomen ja Neuvostoliiton välille suunnitellun YYA-sopimuksen tukemiseksi. Kampanjan salaisessa osiossa SKP, Valpo ja neuvostoliittolaiset suunnittelivat poliittisten vastustajien pidätyksiä, joiden perusteluiksi kaavailtiin epämääräisiä tietoja länsimielisistä salaliittohankkeista. Vastustajia – etenkin oikeistososialidemokraatteja – oli tarkoitus pelotella ja hajottaa valtiovallan sekä joukkoliikkeiden avulla. Julkisuudessa huhuttujen kaltaisia tarkkoja suunnitelmia vallankaappauksesta ei kuitenkaan ollut. Kimmo Rentolan mukaan kyseessä oli Neuvostoliiton kannalta varasuunnitelma, jonka toteutus keskeytettiin sopimuksen tultua hyväksytyksi huhtikuussa.[153]

SKP ei ollut vuonna 1947 muodostetun informaatiotoimisto Kominformin jäsenpuolue, mutta suomalaiset noudattivat NKP:n johdolla toimineen järjestön linjauksia.[154] SKP lähetti jäsenanomuksen helmikuussa 1948, mutta asia jäi pöydälle NKP:n aiemmin osoittamasta suosiollisuudesta huolimatta. Kominformin avulla NKP pyrki sitomaan kommunistiset puolueet oman politiikkansa tueksi kylmässä sodassa. NKP tuomitsi kansalliset poikkeamat ja kielsi keskinäisen yhteistyön, jota ei johdettu Neuvostoliitosta. Linjan mukaisesti SKP vähensi skandinaavisten veljespuolueiden kanssa harjoittamaansa yhteistyötä. Oslossa alkuvuonna 1948 pidetyssä pohjoismaiden kommunistien kokouksessa SKP esti puolueiden yhteistyöelimeksi kaavaillun Nordinformin perustamisen.[155] Kominform määritteli SKP:n Ruotsin ja Norjan puolueita luotettavammaksi yhteistyökumppaniksi, joten suomalaiset saivat välittää neuvostoliittolaisten ohjeet Skandinavian tovereille.[156] NKP:n ja jugoslavialaisten välirikon jälkeen SKP kampanjoi voimakkaasti titolaisuutta vastaan.[154]

Valpon lakkauttamista valmisteltaessa neuvostotiedustelu rakensi sotilastiedustelua jatkaneen verkoston, joka muotoutui etenkin entisen sotilastoimiston kommunistityöntekijöistä. Verkosto limittyi kaaderiosastolta johdettuun SKP:n sisäiseen tiedusteluun ja vakoilu kytkettiin siten puoluetoimintaan. Verkostoa johti kaaderiosastolla työskennellyt Veikko Sippola puheenjohtaja Aaltosen tukemana. Verkostosta tietoinen SKP:n ydinjohto hyväksyi (ohitseen harjoitetun) tiedustelutoiminnan, mutta tapausten noustua julkisuuteen puolue joko kiisti ne tai vaikeni asiasta. Monet kommunistit hyväksyivät Neuvostoliiton auttamisen kaikin keinoin, mutta jäsenistön keskuudessa esiintyi myös kritiikkiä vakoilua kohtaan. Neuvostoliitto alkoi vähentää kommunistien käyttöä vakoojina 1950-luvun puolivälissä kaikissa maissa. SKP:hen läheisesti liittyviä henkilöitä ei jäänyt kiinni vakoilusta vuoden 1956 jälkeen ja puolueorganisaatio pidettiin jatkossa erossa toiminnasta. Vastustajien ohella NKP pyrki valvomaan omilla verkostoillaan myös SKP:tä jo 1940-luvun puolivälistä alkaen.[157]

Kimmo Rentolan mukaan Stalin hylkäsi ajatuksen kansandemokratia-mallin soveltamisesta Suomeen kesällä 1950, kun maailmanpoliittinen tilanne muuttui Korean sodan syttymisen myötä.[158] Sodan laajenemista ennakoiden NKP alkoi painottaa SKP:n luotettavuuden ja iskukyvyn vaalimista, jolloin Neuvostoliiton linjauksia uskollisesti seurannut SKP eristäytyi muusta suomalaisesta yhteiskunnasta.[159] Hruštšovin teoria rauhanomaisesta rinnakkaiselosta puolestaan sisälsi idean siitä, että kapitalististen maiden siirtyminen sosialismiin nopeutuisi yhteistyöpolitiikan avulla. Neuvostoliitto pyrki tekemään Suomesta teorian soveltamisen näyteikkunaa ja SKP:n saaminen takaisin hallituksiin nousi siten aiempaa keskeisemmälle sijalle NKP:n politiikassa.[160]>

Tiedonvälitys

Vuoteen 1944 asti SKP:n julkaisut olivat kiellettyjä Suomessa. Puolueen maanalainen painotoiminta oli kuitenkin vilkasta ja maahan levitettiin runsaasti Neuvostoliitossa painettua kirjallisuutta.

Alkuvuosien äänenkannattajia olivat Proletaari (1920–1932) ja Leningradissa ilmestynyt Vapaus (1918–1937). SKP:n perustava kokous päätti ottaa puolueen haltuun Vapaus- ja Kumous-lehdet, mutta joulukuussa 1919 SKP:n Venäjällä tapahtunut kustannustoiminta siirrettiin VKP:n suomalaisten järjestöjen keskustoimiston alaisuuteen.[161] Leningradissa ja Petroskoissa ilmestynyttä aikakauslehti Kommunistia (1925–1937) julkaisivat NKP:n aluejärjestöt. Maanalaisen lehdistön lisäksi SKP sai kesään 1930 asti ääntään kuuluville myös julkisissa vasemmistolehdissä, kuten Suomen Työmiehessä (1920–1922) ja Työväenjärjestöjen Tiedonantajassa (1923–1930).

1930-luvulla SKP:n maanalainen pää-äänenkannattaja oli SKP:n Tiedonantaja. Paikallisia lyhytikäisiä SKP:n lehtiä ilmestyi kymmenillä eri nimikkeillä. Vuonna 1941 SKP:n työvaliokunta julkaisi Etujoukko-monistelehteä Bertolt Brechtin lahjoittamalla monistuskoneella.[162] Syksyllä 1941 SKP:n äänenkannattajaksi perustettiin Sosialismin Airut.[163]

Vuonna 1945 puolueen pää-äänenkannattajaksi perustettiin sanomalehti Työkansan Sanomat. Lehti yhdistettiin vuoden 1957 alusta SKDL:n Vapaa Sana -lehteen. Kansan Uutiset oli SKP:n ja SKDL:n yhteinen äänenkannattaja puolueiden lakkauttamiseen asti. SKP:n poliittis-teoreettinen aikakauslehti oli kuukausittain ilmestynyt Kommunisti (1944–1990) ja tiedotuslehti Päivän Posti (1964–).

1960-luvun lopulla syntynyt puolueoppositio vastusti Kansan Uutisten poliittista linjaa, ja se vaati SKP:lle itsenäistä äänenkannattajaa. Opposition äänenkannattaja oli Tiedonantaja. Syyskuussa 1983 SKP teki periaatepäätöksen uudesta Yhteistyö-lehdestä, johon sulautettiin Päivän Posti sekä Kommunisti ja, johon myös Tiedonantajan toivottiin yhdistyvän.[164] Yhteistyötä julkaistiin alkuvuonna 1984 parisenkymmentä numeroa, mutta se lakkautettiin 20. edustajakokouksen jälkeen.

SKP:n arkisto perustettiin toukokuussa 1945. Toimintaa ohjasi arkistoimikunta ja vuodesta 1952 alkaen valistusjaosto. Kansan Arkisto muodostettiin vuonna 1957 SKP:n Arkiston pohjalta.[165] SKP:n toiminnasta Neuvostoliitossa syntynyttä asiakirja-aineistoa säilytetään Venäjän valtiollisissa arkistoissa.

Ammattiyhdistysliike

Sisällissodan jälkeen kommunistit saivat enemmistön uudelleen järjestäytyneessä Suomen Ammattijärjestössä, jonka jäsenmäärä ja vaikutusvalta tosin jäivät varsin vähäisiksi. 1920-luvun SAJ:ta leimasi kommunistien ja sosiaalidemokraattien keskinäinen kamppailu, ja keskusliitto hajosi vuonna 1929 SDP:n kannattajien lähdettyä siitä.

Kommunistien haltuun jäänyt SAJ lakkautettiin 1930 muiden vasemmistojärjestöjen tavoin. Sosiaalidemokraatit perustivat samana vuonna uuden Suomen Ammattiyhdistysten keskusliiton, johon suurin osa vasemmiston kannattajista ei liittynyt. SKP perusti salaisen Punaisen ammattijärjestön, joka toimi vuosina 1931–1934, mutta jäi hyvin pieneksi. Kominternin vaihdettua asennettaan SKP alkoi ohjata kannattajiaan SAK:hon elokuusta 1933 alkaen.[166] Tämä johti SAK:n jäsenmäärän huomattavaan kasvuun ja lähes katkoksissa ollut lakkoliikehdintä alkoi elpyä.[167] Välirauhan aikana kommunistien linjan määritteli SKP:n työkomitean ammatillinen jaosto Väinö Tattarin ja Aaro Uusitalon johdolla. SAK:n lokakuun 1940 edustajakokouksessa vasemmistosuuntaus sai noin neljänneksen kannatuksen, ja valtuuston valittiin kaksi kommunistia. SKP pyrki nostamaan lakkoliikettä, jonka SAK:n johto tukahdutti alkuvuonna 1941.[168]

Toisen maailmansodan jälkeen kommunistit ja sosialidemokraatit taistelivat vallasta SAK:ssa. Kamppailu oli kiivainta 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa, jolloin jakautuminen kahdeksi keskusjärjestöksi oli lähellä. 1950-luvun alussa sosialidemokraatit saivat pysyvän yliotteen keskeisissä liitoissa ja koko keskusjärjestössä. SKP:n toimintaa johdettiin ay-jaostosta käsin. Yksittäisten liittojen työtaistelujen ohella kommunistit käynnistivät laajempia lakkoliikkeitä, joihin osallistuivat useat puolueen hallitsemat liitot. Tapio Bergholmin mukaan SKP:n heikosti toiminut ja poukkoilevia päätöksiä tehnyt ay-organisaatio ei kuitenkaan pystynyt ohjailemaan työmarkkinatapahtumia kuin poikkeustapauksissa. Kommunistit olivat enemmistönä Elintarviketyöläisten, Kuljetustyöntekijäin, Kutomateollisuustyöväen, Metsä- ja uittotyöväen, Muurarien, Nahka-, jalkine- ja kumityöväen, Puutyöväen, Rakennustyöläisten ja Sukeltajain liitoissa. Paperiteollisuudentyöntekijäin Liitto siirtyi kommunisteilta sosialidemokraateille keväällä 1949.[169] Monet kommunistijohtoiset liitot erotettiin SAK:sta. Metsä- ja uitto- sekä kuljetusliittoa ei päästetty koskaan takaisin.[170]

Ay-liike jakautui kahtia jälleen 1950-luvun lopussa sosialidemokraattien keskinäisen riitelyn seurauksena. Kommunistit jäivät SAK:hon, jota johtivat TPSL:n kannattajat. Kansandemokraateilla oli vaa'ankieliasema SAK:n työvaliokunnassa ja valtuustossa. Luotto TPSL:ään väheni sitä mukaa, kun puolueen todellinen kannatus kävi ilmi ja yhteistyö osoittautui vaikeaksi. TPSL käytti kaikki keinot valta-asemiensa säilyttämiseksi. SAK:n liittojen toimitsijoina työskenteli kannatukseen nähden erittäin vähän kommunisteja. Tilanne tulehdutti myös (TPSL-yhteistyötä neuvostoliittolaisten suositusten mukaisesti tukeneen) SKP:n johdon ja ay-kommunistien välejä.[171] Uusi SAK perustettiin kesällä 1969 pitkien neuvotteluiden jälkeen. SKP oli aktiivisesti mukana eheytysprosessissa, josta TPSL lopulta syrjäytettiin. SKP:n johtoon nousi vuonna 1966 eheytystä tukeneita uudistusmielisiä kommunisteja, joista monen tausta oli ay-liikkeessä. Sovun syntyyn vaikutti keskeisesti myös SKDL:n ja SDP:n hallitusyhteistyö. SKP:n tuki SAK:n noudattamalle tulopolitiikalle aiheutti pahoja riitoja puolueen sisällä. SKP:n oppositio käsitti puolueen siirtyneen tulopolitiikan myötä pois luokkataistelun tieltä ja tulopolitiikan vastustaminen oli yksi vähemmistön keskeisimmistä tunnuksista 1970- ja 1980-luvuilla.[172]

Uudistuneen SAK:n ja sen liittojen valinnoissa noudatettiin suhteellisuusperiaatetta ja kansandemokraattisten toimitsijoiden määrä alkoi kasvaa. Samalla sai alkunsa avoin ryhmätoiminta ja lähes kaikkiin liittoihin muodostettiin kansandemokraattiset ryhmät. SKP:n Arvo Hautala valittiin SAK:n toiseksi puheenjohtajaksi.[173] 1970-luvun alussa kommunistit ja kansandemokraatit johtivat kuutta uuden SAK:n jäsenliitoista. Vasemmiston käsissä olivat Suomen Rakennustyöläisten Liitto, Puuliitto, Suomen Elintarviketyöläisten Liitto, Kumi- ja Nahkatyöväen Liitto, Kiinteistötyöntekijäin Liitto ja Yleinen lehtimiesliitto, joihin kuului yhteensä noin 160 000 jäsentä.[174] 1970-luvun puolivälissä kansandemokraattien kannatus koko SAK:ssa oli noin 35–40 prosenttia. Ay-liikkeen palveluksessa työskenteli tuolloin noin 200 kommunistia.[175] SAK:n II puheenjohtajana toimivat SKP:n Arvo Hautala (1969–1976), Olavi Hänninen (1976–1987) ja Aarno Aitamurto (1987–1991).

SKP kannusti jäseniään erityisesti työpaikoilla tapahtuvaan organisoitumiseen. Tätä näkemystä alettiin painottaa Kominternissä 1920-luvun puolivälistä alkaen ja SKP pyrki muodostamaan työpaikkasoluja, mutta niiden merkitys jäi varsin vähäiseksi.[176] Lokakuussa 1945 puolueeseen kuului 13 työpaikkaosastoa ja 16 ammattialoittain muodostettua osastoa.[17] Ammattialaosastot sulautettiin työpaikkaosastoihin loppuvuonna 1948.[177] 1970-luvun lopussa puolueella oli yli 200 työpaikkaosastoa. Myös SKDL:llä oli työpaikkayhdistyksiä; varsinkin aloilla, joiden työläisiin kommunisteilla oli vähemmän vaikutusta[178].

Lähteet

  • Tapio Bergholm: Sopimusyhteiskunnan synty I. Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto 1944–1956. Otava, 2005. ISBN 951-1-20418-1.
  • Tapio Bergholm: Sopimusyhteiskunnan synty II. Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto 1956–1969. Otava, 2007. ISBN 978-951-1-21744-2.
  • Natalia Lebedeva, Kimmo Rentola & Tauno Saarela (toim.): "Kallis toveri Stalin!" Komintern ja Suomi. Edita, 2002. ISBN 951-37-3568-0.
  • Veli-Pekka Leppänen: Ohranasta oppositioon. Kommunistit Helsingissä 1944–1951. SKP:n Helsingin piirijärjestö; kustantaja Kansan Sivistystyön Liitto, 1994. ISBN 951-9455-41-8.
  • Jukka Paastela: Finnish Communism under Soviet Totalitarianism, Aleksanteri Institute, 2003, Kikimora publications, Series B, 1455-4828 ; 27 ISBN 952-10-0755-9
  • Kimmo Rentola: Kenen joukoissa seisot. Suomalainen kommunismi ja sota 1937–1945. WSOY, 1994. ISBN 951-0-19201-5.
  • Kimmo Rentola: Komintern ja Suomi 1934-1944, teoksessa Lebedeva, Rentola & Saarela 2002
  • Kimmo Rentola: Niin kylmää että polttaa. Kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947-1958. Otava, 1997. ISBN 951-1-14497-9.
  • Tauno Saarela: Kommunistinen internationaali ja suomalainen kommunismi 1919-1935, teoksessa Lebedeva, Rentola & Saarela 2002
  • Tauno Saarela: Suomalaisen kommunismin synty 1918–1923. Kansan Sivistystyön Liitto, 1996. ISBN 951-9455-55-8.

Viitteet

  1. Lyhenneluettelo 20.12.2013. Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 26.1.2014.
  2. Saarela 1996, s. 38, 45–46.
  3. ks. Saarela 1996, s. 23–24.
  4. a b Saarela, s. 1996, s. 195–198, 201, 203–208, 318, 322–323.
  5. a b c d Rentola 1994, s. 23–32.
  6. Rentola 1994, s. 154, 188–189, 246–250, 291, 333, 349, 361–364, 505.
  7. Rentola 1994, s. 336, 340–345, 421, 449.
  8. Leppänen 1994, s. 11–27.
  9. Poliittinen kalenteri: SKP:n hajotuksesta puolueen uudelleenrekisteröintiin. teoksessa Kolme kirjainta. SKP:n yhdeksän vuosikymmentä Marxilainen foorumi 43 (TA-Tieto 2008), s. 154–164.
  10. Vanha Skp haudataan. Helsingin Sanomat 31.1.1998 (arkisto)
  11. Saarela 1996, s. 39–49.
  12. Saarela 1996, s. 50–51.
  13. a b Joni Krekola: Stalinismin lyhyt kurssi (SKS 2006), s. 108.
  14. a b Suomen kommunistisen Puolueen säännöt (Hyväksytty puolueen XI edustajakokouksessa 2.6.1957), s. 7, 9. KOY Yhteistyön kirjapaino: Suomen Kommunistinen Puolue, 1961.
  15. Suomen kommunistisen Puolueen säännöt (Hyväksytty puolueen 11 edustajakokouksessa 2.6.1957. Sääntömuutos hyväksytty 22. edustajakokouksessa 25.2.1990), s. 7. Suomen Kommunistinen Puolue, 1990.
  16. Leppänen 1994, s. 18–19.
  17. a b c Leppänen 1994, s. 126–127
  18. Saarela 1996, s. 47.
  19. a b c Saarela 1996, s. 85.
  20. Saarela 1996, s. 213–214.
  21. Saarela 1996, s. 239–240.
  22. Leppänen 1994, s. 18–19.
  23. Mikko Majander: Pohjoismaa vai kansandemokratia? Sosiaalidemokraatit, kommunistit ja Suomen kansainvälinen asema 1944-51, s. 280–281. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-654-4.
  24. Rentola 1997, s. 127.
  25. Paastela, s. 221, 268.
  26. Rentola 2002, s. 67.
  27. Saarela, s. 1996, s. 106–111, 115-118.
  28. Saarela, s. 1996, s. 353–356, 362.
  29. Rentola 1994, s. 95, 97, 112–113
  30. Rentola 1994, s. 9, 114–116.
  31. Rentola 1994, s. 216–220.
  32. Rentola 1994, s. 263, 270, 291–295.
  33. Rentola 1994, s. 335.
  34. Rentola 1994, s. 336, 340.
  35. Rentola 1994, s. 340–345, 421, 449.
  36. Rentola 1994, s. 271.
  37. Rentola 1994, s. 348–350, 376–379.
  38. Rentola 1994, s. 378, 380–381, 384.
  39. Rentola 1994, s. 405, 449.
  40. Rentola 1994, s. 405, 452.
  41. Leppänen 1994, s. 15–22.
  42. Rentola 1994, s. 194, 465–468.
  43. Rentola 1994, s. 487–488.
  44. Saarela 1996, s. 38.
  45. Saarela 1996, s. 212.
  46. Saarela 1996, s. 226–229.
  47. Saarela 1996, s. 319.
  48. Tauno Saarela: Suomalainen kommunismi ja rajat, teoksessa Työväestön rajat, s. 117. Väki voimakas 18. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2005. ISBN 951-98296-8-7.
  49. Paastela 2003, s. 196.
  50. a b Saarela 1996, s. 225.
  51. joista 398 kandidaattijäseniä, Paastela 2003, s. 238.
  52. a b c Saarela 2002, s. 24.
  53. a b c d e Rentola 1994, s. 79–80.
  54. a b c d e f g Leppänen 1994, s. 38, 93, 468, 525.
  55. a b c d Veli-Pekka Leppänen: Kivääri vai äänestyslippu (Edita 1999), s. 459.
  56. a b Matti Hyvärinen & Jukka Paastela: Failed attempts at modernization – The finnish communist party. Teoksessa Communist parties in western europe. Decline or adaptation (toim. Michael Waller & Meindert Fennema) (Basil Blackwell 1988), s. 120, 128.
  57. Saarela 1996, s. 38, 64–65.
  58. Saarela 1996, s. 63–66.
  59. Saarela 1996, s. 214.
  60. Rentola 1994, s. 16.
  61. Leppänen 1994, s. 12.
  62. Leppänen 1994, s. 38.
  63. Leppänen 1994, s. 173, 525.
  64. Rentola 1994, s. 49.
  65. Leppänen 1994, s. 57.
  66. Leppänen 1994, s. 92.
  67. Rentola 1994, s. 491.
  68. Leppänen 1994, s. 121, 138.
  69. a b Rentola 1997, s. 86, 125–127.
  70. Rentola 1997, s. 176, 249, 415.
  71. Rentola 1997, s. 86, 125–127, 290, 425-426.
  72. Rentola 1997, s. 280–281.
  73. a b Paastela 2003, s. 162–163, 205–206, 220, 301.
  74. Rentola 1994, s. 86–87, 95.
  75. Leppänen 1994, s. 138.
  76. Leppänen 1994, s. 176–177.
  77. Rentola 1997, s. 176–179.
  78. Kimmo Rentola: Vallankumouksen aave. Vasemmisto, Beljakov ja Kekkonen 1970, Otava 2005, s. 88.
  79. Teuvo Arolainen: SKP:n viimeinen keikka Helsingin Sanomat 8.10.1995 [vanhentunut linkki]
  80. a b Saarela 1996, s. 23–25.
  81. Rentola 1994, s. 339.
  82. Rentola 1994, s. 154.
  83. Rentola 1994, s. 188–189.
  84. Rentola 1994, s. 216.
  85. Rentola 1994, s. 246–250.
  86. Rentola 1994, s. 255–257.
  87. a b Rentola 1994, s. 291, 333.
  88. Rentola 1994, s. 339.
  89. Rentola 1994, s. 361–364.
  90. Rentola 1994, s. 404.
  91. Rentola 1994, s. 449.
  92. Rentola 1994, s. 349, 462.
  93. Rentola 1994, s. 349, 505.
  94. Leppänen 1994, s. 18–19.
  95. Leppänen 1994, s. 96–99.
  96. Leppänen 1994, s. 227–228.
  97. Rentola 1997, s. 414.
  98. Rentola 1997, s. 86, 183, 220.
  99. Rentola 1997, s. 412–415 432–442, 500–502.
  100. Rentola 1997, s. 413, 600.
  101. Suojelupoliisin uusi historia myöntää Helsingin Sanomat 10.4.1999 (arkisto)
  102. a b c Tauno Saarela: Suomalainen kommunismi ja rajat, teoksessa Työväestön rajat, s. 103–108, 113–114. Väki voimakas 18. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2005. ISBN 951-98296-8-7.
  103. a b Rentola 1994, s. 321, 490.
  104. Saarela 1996, s. 15–17.
  105. Rentola 1994, s. 18.
  106. Rentola 1994, s. 505.
  107. Saarela 1996, s. 37, 63–66, 100.
  108. Saarela 1996, s. 379.
  109. Saarela 1996, s. 225.
  110. a b Rentola 1994, s. 37–39.
  111. a b c Rentola 1994, s. 43.
  112. Rentola 1994, s. 72, 555.
  113. Rentola 1994, s. 50–51.
  114. a b Rentola 1994, s. 55–59.
  115. Rentola 1994, s. 51, 53, 56–59.
  116. Rentola 1994, s. 60.
  117. Rentola 1994, s. 64–66, 69.
  118. Rentola 1994, s. 69, 74.
  119. Rentola 1994, s. 122, 126.
  120. a b Rentola 1994, s. 72–73, 477.
  121. Rentola 1994, s. 113–114, 295.
  122. Rentola 1994, s. 64.
  123. Rentola 1994, s. 146, 149, 153.
  124. Rentola 1994, s. 153, 157, 181–183.
  125. Rentola 1994, s. 161–162, 166.
  126. Rentola 1994, s. 170–173.
  127. Rentola 1994, s. 161–162, 171–172.
  128. Rentola 1994, s. 173–176.
  129. Rentola 1994, s. 222–223.
  130. Rentola 1994, s. 176–179, 190, 217.
  131. Rentola 1994, s. 181–182.
  132. Rentola 1994, s. 207–208.
  133. Rentola 1994, s. 197–207.
  134. Rentola 1994, s. 177–178, 190, 207.
  135. Rentola 1994, s. 537.
  136. Saarela 2002, s. 12, 24.
  137. Saarela 2002, s. 54–58.
  138. Rentola 2002, s. 66.
  139. Saarela 2002, s. 13, 25, 31, 37.
  140. Saarela 2002, s. 37–47.
  141. Rentola 2002, s. 69, 73–74, 78–79, 83.
  142. Rentola 1994, s. 122.
  143. Rentola 1994, s. 280–281, 283, 303.
  144. Rentola 1994, s. 351–352, 365.
  145. Rentola 1994, s. 366–373.
  146. Rentola 1994, s. 389, 393, 395.
  147. Rentola 1994, s. 444.
  148. Leppänen 1994, s. 14, 24.
  149. Rentola 1994, s. 476, 481, 485–486, 508–511, 515–516, 520–534, 537.
  150. Rentola 1997, s. 27–30.
  151. Rentola 1997, s. 175.
  152. Rentola 1997, s. 64.
  153. Rentola 1997, s. 27, 39–40, 46–49, 52, 55.
  154. a b Leppänen 1994, s. 434–435, 441, 731.
  155. Rentola 1997, s. 20–22, 32–34, 53.
  156. Rentola 1997, s. 114.
  157. Rentola 1997, s. 244, 250, 276, 281–284, 290, 292–295.
  158. Rentola 1997, s. 140, 142.
  159. Rentola 1997, s. 174–175 .
  160. Rentola 1997, s. 411, 488.
  161. Saarela 1996, s. 65–66.
  162. Rentola 1994, s. 323.
  163. Rentola 1994, s. 348–350.
  164. SKP:n keskuskomitean päätös lehdistön kehittämisestä (Kommunisti 10/1983)
  165. Anna-Maija Nirhamo: Kansan Arkiston vuosikymmenet. teoksessa Marita Jalkanen (toim.): Elämää arkistossa. Kansan Arkisto 60 vuotta, s. 7–16. Yhteiskunnallinen Arkistosäätiö, 2005.
  166. Saarela 2002, s. 48–50.
  167. Rentola 2002, s. 65.
  168. Rentola 1994, s. 275–276.
  169. Sopimusyhteiskunnan synty I, s. 228–234
  170. Leppänen 1994, s. 706.
  171. Sopimusyhteiskunnan synty II. s. 249–260
  172. Sopimusyhteiskunnan synty II. s. 367, 413–423
  173. Sopimusyhteiskunnan synty II. s. 369–370
  174. Kertomus Suomen kommunistisen puolueen toiminnasta 15. ja 16. edustajakokouksen välisenä aikana (SKP 1972), s. 28–29.
  175. Suomen kommunistisen puolueen toiminnasta 16. ja 17. edustajakokouksen väliseltä ajalta (SKP 1975), s. 25–26.
  176. Saarela 2002, s. 25.
  177. Leppänen 1994, s. 516–517.
  178. Suomen kommunistisen puolueen toiminnasta 17. ja 18. edustajakokouksen väliseltä ajalta (SKP 1978), s. 39.

Aiheesta muualla