Suur-Suomi

Suur-Suomeen luettiin kuuluvaksi Suomen (vaaleansinisellä) lisäksi varsinkin Itä-Karjala (siniharmaa) ja Kuolan niemimaa (sinipunainen), harvemmin myös Viro (tummansininen) ja Inkeri (sinivihreä), sekä Ruija (tummanvihreä) ja Länsipohja (violetti). Suomesta on piirretty Tarton rauhan (1920) (keltainen) ja Pariisin rauhan (1947) (punainen) rajat.

Suur-Suomi-aate on itämerensuomalaisten kansojen yhteenkuuluvuutta korostava heimoaatteen radikaali muoto. Sen tavoitteena on liittää Suomeen Neuvostoliitolle kuulunut Itä-Karjala ja mahdollisesti myös muita Suomen naapurivaltioiden osia, kuten Inkeri tai Pohjois-Norjan ja -Ruotsin suomenkielisen väestön asuinalueita. Suur-Suomi-aatetta edustaneista järjestöistä Akateeminen Karjala-Seura puhui Suur-Suomesta sekä tavoitellun suursuomalaisen valtion että suomalais-karjalaisen ei-valtiollisen kieli- ja kulttuuriyhteisön merkityksessä.

Suur-Suomi-aatteen laajamittainen kannatus oli voimakkaimmillaan Suomen itsenäisyyden alkuaikoina. Toisen maailmansodan jälkeen Suur-Suomi-aate käytännössä sammui.

Suur-Suomen rajat

Yleensä Suur-Suomi-haaveilijat hahmottelivat Suur-Suomen itärajaksi Fennoskandian luonnonmaantieteellistä itärajaa, joka kulkee Vienanmereltä Vienan kannaksen yli Ääniselle ja Syväriltä Nevajoen tai Rajajoen poikki Suomenlahteen. Nämä rajat sisältävät suomalaisten ja itäkarjalaisten alueet. Joskus mukaan sisällytetään myös Nevan eteläpuolinen Inkeri, Viro sekä myös Norjan Ruija ja Ruotsin Norrbottenin suomenkielinen alue. Joskus Suomen rajoiksi myös esitettiin laajempaa, muinoin itämerensuomalaista aluetta ”Väinältä Väinälle” eli Pohjois-Venäjän Vienajoelta Latvian Väinäjoelle. Nykyään lähinnä leikillisessä mielessä joskus puhutaan Suur-Suomesta tarkoittaen jopa Uralille ulottuvaa aluetta.

Historia

”Suomen luonnolliset rajat” ja kielentutkimus

Idea niin sanotusta kolmen kannaksen rajasta on satoja vuosia vanha, peräisin jo ajalta, jolloin Suomi kuului Ruotsiin ja Ruotsin ja Venäjän välillä oli erimielisyyksiä ja välillä sotia siitä, missä Ruotsin (samalla Suomen) ja Venäjän rajan pitäisi kulkea. Ruotsin valtionjohdossa kolmen kannaksen raja katsottiin helpoimmaksi puolustaa, koska maaraja olisi silloin ollut lyhin mahdollinen. Kannakset olivat Vienankannas, Aunuksenkannas ja Karjalankannas.

1800-luvulla pidettiin tärkeinä valtioiden ja kansojen ”luonnonmukaisia rajoja”, jotka muodostuivat maantieteellisistä rajoista. Vielä 1800-luvun alkupuolella ei nimitystä ”Suur-Suomi” tiettävästi käytetty, mutta ajatus Suomen luonnonmaantieteellisistä rajoista on peräisin jo noilta ajoilta. Vuonna 1837 kasvitieteilijä J. E. A. Wirzen määritteli Suomen luonnonvaraisten kasvien levinneisyysalueen itäiseksi rajalinjaksi Vienanmeren, Äänisen ja Syvärin ja geologi Wilhelm Ramsay määritteli vuosisadan alussa kallioperätutkimuksissaan Fennoskandian kallioperän käsitteen. Myös Zachris Topelius otti asian myöhemmin esille virkaanastujaisluennossaan vuonna 1854.

Samoihin aikoihin kehittynyt suomalais-ugrilainen kielentutkimus nosti esille poliittisen rajan itäisellä puolella elävät suomalaisten sukulaisheimot, ja poliittisen rajan katsottiin olevan myös kielellisesti ja etnisesti väärässä paikassa. Noilta ajalta on peräisin muun muassa August Ahlqvistin (A. Oksanen) runo ”Suomen valta”, jossa sukulaisheimojen veljeyttä korostettiin muun muassa seuraavin säkein: ”Äänisjärvi, Pohjanlahti, / Auranrannat, Vienansuu, / siin’ on, suomalainen, mahti, / jok’ ei oo kenenkään muun.”

Heikki Nurmion sanoittamassa Jääkärimarssissa (1917) ”Vienan rannat ja maa” määriteltiin kuuluvaksi Suomeen: ”Viro, Aunus, Karjalan kaunis maa, yks’ suuri on Suomen valta.” Myöhemmin sanat muutettiin uutta tilannetta vastaaviksi: ”Häme, Karjala, Vienan rannat ja maa, yks’ suuri on Suomen valta.”

Karelianismi

Pääartikkeli: Karelianismi

Karelianismi oli taiteilijoiden, kirjailijoiden ja säveltäjien kansallisromanttista Karjala-harrastusta ja karjalaisuuden pitämistä suomalaisuuden alkulähteenä. Karelianismi oli voimakkaimmillaan 1890-luvulla. Esimerkiksi kirjailija Ilmari Kianto oli tunnettu Vienan-ystävä. Hän kirjoitti Vienan-retkestään kirjan Suomi suureksi – Viena vapaaksi (1918), jonka koko painos on takavarikoitu.

Suur-Suomen idea muissa Pohjoismaissa

Pohjois-Norjassa on suomenkielinen vähemmistö, kveenit. Suomenkielinen asutus oli levinnyt varsinkin 1860-luvulla. Kveeneillä oli tapana eristäytyä omiin yhdyskuntiinsa. Akateeminen Karjala-Seura ja Suomalaisuuden Liitto tekivät aktiivisesti kveenityötä vuosina 1927 – 1934 välillä. Tärkein aktiviteetti oli suomenkielisen materiaalin ja propagandan levittäminen eri kanavien kautta. Toiminta hiipui vuodesta 1931 lähtien ja päättyi 1934, mutta mainittujen järjestöjen lehdissä kveenien asioita käsiteltiin vielä tämänkin jälkeen.

Norjassa virisi pelko ”suomalaisesta vaarasta”. Kveenivähemmistöä alettiin norjalaistaa samantapaisin keinoin kuin Itä-Karjalan suomalaistaminen ja myöhempi venäläistäminen.^lähde? Pääasiallinen keino oli kulttuuri- ja kielipoliittinen syrjintä koululaitoksen kautta, norjankielinen joukkoviestintä ja ns. kaaderipolitiikka. Suomen kielen käyttöä ja arvostusta pyrittiin vähentämään ja suomenkielisten etninen identiteetti ja kulttuuri pyrittiin hävittämään.

Suomen itsenäisyyden alkuaikoina Suomessa alettiin vaatia Ruotsin Norrbottenin suomenkielisten alueiden, ”Länsipohjan”, liittämistä Suomeen. Tämä oli vastareaktio Ahvenanmaan halulle liittyä Ruotsiin. Suomen valtiovalta perusti Länsipohjan toimikunnan, jonka tehtävänä oli aikaansaada Länsipohjassa suomalaiskansallista liikehdintää. Ruotsissa puolestaan pyrittiin ruotsalaistamaan suomenkielisiä muun muassa lisäämällä ruotsin opetusta Pohjois-Ruotsin suomalaisseuduilla. Vielä 1950-luvulla Pohjois-Ruotsin kouluissa suomen kielen puhumisesta rangaistiin.

Heimosodat

Pääartikkeli: Heimosodat

1920-luvulla suur-Suomea rakennettiin heimosodissa ja haluttiin yhdistää kaikki itämerensuomalaiset kansat yhdeksi valtioksi. Tällaista halua oli myös läntisessä Itä-Karjalassa, joista Repolan ja Porajärven kunnat liittyivät Suomeen, tosin vasta tiukkojen ehtojen myötä, mutta jäivät Tarton rauhassa rajojen ulkopuolelle.

Eniten suur-Suomen projekti elähdytti Akateemisen Karjala-Seuran ja Lapuan liikkeen ja sen parlamentaarisen seuraajan IKL:n politiikkaa. Myös Kokoomuksessa ja Maalaisliitossa oli Suomen suurentamisen kannattajia. Mannerheimin Miekkavala 1918 ja Miekantuppipäiväkäsky 1941 lisäsivät Suur-Suomi-innostusta. Vasemmistopoliitikoista suursuomalaista harrastusta oli aikoinaan Oskari Tokoilla ja Väinö Voionmaalla, joka julkaisi 1918 kirjan ”Suur-Suomen luonnolliset rajat”.

Tarton rauha

Vuonna 1919 Repolan ja Porajärven kunnat julistautuivat eronneiksi Venäjästä ja liittyneiksi Suomeen, mutta rajansiirtoa ei virallisesti vahvistettu. Vuonna 1920 Tarton rauhanneuvotteluissa Suomi vaati muutakin Itä-Karjalaa itselleen. Venäjä ei suostunut tähän ja vaati Repolaa ja Porajärveäkin itselleen mutta tarjosi Suomelle Petsamoa. Väittelyn jälkeen presidentti K. J. Ståhlberg suostui tähän aluevaihtoon. Itä-Karjala-vaateista luopumisen takia oikeiston äärimmäisellä laidalla rauhaa pidettiin häpeärauhana.

1920–1930-lukujen Karjalan ASNT

Suomi halusi Tarton rauhaa solmittaessa 1920 Itä-Karjalalle kansallishallinnon ja autonomian. Kansainliitto ratkaisi Itä-Karjalan kuuluvan Neuvosto-Venäjälle vaatien, että sille on annettava autonominen itsehallinto. Samaan aikaan Kansainliitto ratkaisi myös Ahvenanmaan kysymyksen Suomen eduksi. Suomen sisällissodan jälkeen Venäjälle paenneet punaiset nousivat johtoasemaan Itä-Karjalassa, jonne perustettiin Karjalan työkansan kommuuni, johtajanaan Edvard Gylling. Punaisten tehtävänä oli lisäksi toimia Suomen vallankumouksen sillanpääasemana. Suomalainen eliitti vahvisti asemansa 1923 perustettaessa Karjalan ASNT.

Koska Karjalan Työväenkommuuni oli käytännössä Suomesta paenneiden punaisten käsissä, Suomi esitti, ettei Neuvosto-Venäjä ollut järjestänyt Itä-Karjalaan sellaista kansanvaltaista itsehallintoa kuin rauhansopimuksessa oli sovittu. Tätä seuranneen epäonnistuneen kansannousun jälkeen Suomeen pakeni neuvostovaltaa vastustaneita itäkarjalaisia.

Sisällissodan jälkeen paenneiden suomalaisten lisäksi Itä-Karjalaan muutti suomalaisia Inkerinmaalta ja paluumuuttajia Pohjois-Amerikasta. Myös he pitivät Itä-Karjalaa osana suomalaista kulttuuripiiriä. Monien mielipiteet olivat samanlaiset kuin Suomen heimoaatteen kannattajien.

Vielä vuonna 1926 Neuvosto-Karjalan asukkaista 96,6 % puhui äidinkielenään karjalan kieltä. Karjalan kielellä ei ollut kirjakieltä ja sellaisen luomista pidettiin mahdottomana monien murteiden vuoksi. Karjalan viralliseksi kieleksi tuli venäjän lisäksi suomi. Suhtautuminen suomen kieleen oli moninaista. Joidenkin karjalaisten oli vaikea ymmärtää suomen kirjakieltä ja sen käyttäminen kohtasi Aunuksen Karjalassa suoranaista vastarintaa paikallisten taholta, Vienan Karjalassa kieleen suhtauduttiin positiivisemmin. Vastarinta leimattiin paikallisten kulakkien ja venäläisšovinistien sosialismin vastaiseksi myyräntyöksi.

Kesällä 1930 suomalaistamispolitiikka nousi julkiseksi kiistelyn aiheeksi. Erimielisyyksiä oli muun muassa Neuvosto-Karjalan virallisesta kielestä. Oli epäselvää opetetaanko karjalaisille suomea vai kehitetäänkö heidän omaa kieltään. Neuvosto-Karjalan johdossa ajatus karjalan kirjakielestä torjuttiin. Neuvostoliiton keskuskomitean kansallisuuksien neuvosto ja Neuvostoliiton tiedeakatemia protestoivat Neuvosto-Karjalan pakkosuomalaistamista vastaan.

Stalinin vainoissa 1937 Neuvosto-Karjalan johtoa syytettiin kuitenkin trotskilais-porvarillisesta nationalismista, Karjalan kielen ja kulttuurin kieltämisestä ja orientoitumisesta porvarilliseen Suomeen. Suomalainen johto kesti vuoteen 1937 asti, kunnes se likvidoitiin Stalinin vainoissa. Samalla aloitettiin alueen venäläistäminen kieltämällä sekä suomen, että karjalan kielen julkinen käyttö. Venäläistämistä perusteltiin alueen helpompana hallittavuudella, kun venäjän kanssa kilpailevia kieliä ei ollut.

Talvi- ja jatkosota

Suomen joukkojen pisin eteneminen jatkosodan aikana.

Neuvostoliitto perusti talvisodan alussa Suomen kansanvaltaisen tasavallan, jota johti Terijoen hallitus ja Otto Wille Kuusinen. Tarkoitus oli sisällyttää perustettuun neuvostotasavaltaan sekä valloitettu Suomi että osa Itä-Karjalasta. Tästä syystä alueen viralliseksi kieleksi palautettiin suomi. Kun Suomen miehitys jäi tekemättä, maaliskuussa 1940 perustettiin Karjalais-suomalainen neuvostotasavalta, johon kuuluivat sekä entisen Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavallan alue kokonaisuudessaan että osa Suomen Moskovan rauhassa 1940 luovuttamista alueista.

Jo sisällissodan aikana vuonna 1918 Carl Gustaf Emil Mannerheim oli Antreassa Karjalankannaksella antanut julistuksen, jossa toteaa ettei tulisi panemaan miekkaansa tuppeen ennen kuin Suomi ja Itä-Karjala olisivat vapaat. Jatkosodassa Mannerheim antoi kuuluisan miekantuppipäiväkäskynsä, jossa viittasi julistukseensa. Päiväkäskyssä oli mainintoja myös ”suuresta Suomesta”, mikä jo tuolloin aiheutti myös kielteistä huomiota poliittisissa piireissä.

Jatkosodan aikana 1941 Suomi miehitti historiansa laajinta aluetta. Monet muuallakin kuin oikeistossa halusivat liittää Itä-Karjalan Suomeen. Perusteet olivat paitsi ideologisia ja poliittisia, myös sotilaallisia: niin sanottu kolmen kannaksen linja oli aiempaa rajaa helpompi puolustaa. Saksan ollessa tukena siihen oli mahdollisuus. Venäläisiä ja karjalaisia kohdeltiin eri tavoin. Venäjää puhuvan väestön etnistä taustaa tutkittiin, jotta saataisiin tietää, mikä osa siitä oli ”kansallista väestöä” eli karjalaisia, mikä ”epäkansallista väestöä” eli enimmäkseen venäläisiä. Venäläistä väestöä koottiin keskitysleireille, jotta se olisi ollut helpompi siirtää pois. Suomeen siirtyi saksalaisten miehittämältä alueelta noin 62 000 inkerinsuomalaista, joista kuitenkin palautettiin takaisin Neuvostoliittoon 55 000. Heitä kohtasi Neuvostoliitossa karkottaminen Siperiaan. 1950–1960 luvulta alkaen heillä oli mahdollisuus päästä takaisin kotisijoilleen.

Valtion tiedotuslaitos julkaisi vuonna 1941 Suur-Suomi-aatetta tukeva saksankielisen teoksen Finnlands Lebensraum, jonka tarkoituksena oli perustella tieteellisesti Itä-Karjalan ja Inkerinmaan liittämistä Suomeen.

Sanomalehdistä innokkaimmin Suur-Suomi-aatetta kannatti Isänmaallisen kansanliikkeen pää-äänenkannattaja Ajan Suunta, joka näki syksyllä 1941 puolueen ”kuningasajatuksen” olevan toteutumassa. Maalaisliiton Ilkka kirjoitti heti jatkosodan puhjettua: ”Me emme haaveile Novgorodista emmekä Moskovasta, meille riittävät Syväri, Ääninen ja Vienan rannat.” Kolmas Suur-Suomi-puolue oli Kokoomus. Myös poliittiseen keskustaan lukeutunut Helsingin Sanomat kirjoitti Mannerheimin miekantuppipäiväkäskyn jälkeen: ”Oikeisiin mittasuhteisiin suurentuneessa elintilassamme me voimme hengittää vapaammin ja turvallisemmin.” Myöhempi akateemikko Martti Haavio kirjoitti päiväkirjassaan, miten Aunuksessa syyskuussa 1941 vierailleet eduskunnan varapuhemies ja eräät kansanedustajat olivat sanoneet, että heillä oli kiire tulla katsomaan ”isänmaamme uutta maakuntaa”. Vielä keväällä 1943 kerrottiin opiskelijanuorison keskuudessa vallinneen voimakkaan Suur-Suomi-innostuksen, ja kevään 1943 ylioppilasaineiden joukossa oli aihe ”Jos saisin määrätä Suomen rajat”

Itä-Karjalan sotilashallinto

Pääartikkeli: Itä-Karjalan sotilashallinto

Toisaalta oli taloudellisia motiiveja Itä-Karjalan metsävarantojen hyödyntämisen muodossa. Alueita ei kuitenkaan juridisesti liitetty Suomeen, vaan eduskunta julisti vain talvisodassa menetetyt alueet Suomeen kuuluviksi. Alueiden hoidosta vastasi Itä-Karjalaan asetettu sotilashallinto, joka teki valmistelevia toimenpiteitä vallattujen alueiden väestön suomalaistamiseksi sekä valmisteli niiden liittämistä Suomeen.

Suomen idänkysymys

Jatkosodan hyökkäysvaiheessa vuonna 1941, jolloin eläteltiin toiveita Saksan voitosta Neuvostoliitosta, alettiin pohtia, mitä alueita Suomi voisi saada itselleen mahdollisessa rauhanteossa Neuvostoliiton kanssa. Saksan tavoitteena oli ottaa haltuunsa Astrahan–Arkangeli-linja, joka olisi mahdollistanut myös Suomen alueiden laajentamisen itään. Professori Jalmari Jaakkolan kirjoittama kirja, Die Ostfrage Finnlands, suomeksi Suomen idänkysymys, joka julkaistiin 29. elokuuta 1941, pyrki perustelemaan Itä-Karjalan valtausta. Kirja käännettiin englanniksi ja ranskaksi ja se sai kritiikkiä osakseen muun muassa Ruotsissa ja Yhdysvalloissa.

Suomen opetusministeriö perusti 11. joulukuuta 1941 Tieteellisen Itä-Karjalan toimikunnan, jonka tarkoituksena oli ohjata Itä-Karjalaa koskevaa tutkimusta, jotta alueesta muodostuisi mahdollisimman tarkka kuva. Toimikunnan ensimmäisenä puheenjohtajana oli Helsingin yliopiston rehtori Kaarlo Linkola ja toisena Väinö Auer. Oikeusoppineet valmistelivat kansainvälisoikeudellisia perusteluja sille, miksi Suomen tulisi saada haltuunsa Itä-Karjala.

Internointileirit

Pääartikkeli: Itä-Karjalan keskitysleirit

Valloitetulle alueelle perustettiin internointileirejä, joita omana aikanaan nimitettiin aluksi ”keskitysleireiksi” ja sittemmin ”siirtoleireiksi”. Niihin suljettiin:

1. ”epäkansallista” eli syntyperältään ei-suomensukuista väestöä, niiltä alueilta, joilla heidän oleskeluaan sotatoimia silmällä pitäen ei voitu sallia”;
2. ”poliittisesti epäluotettavia sotilashallintoalueen kansalliseen [eli syntyperältään suomensukuiseen] ja epäkansalliseen väestöön kuuluvia henkilöitä”;
3. ”poikkeustapauksissa muitakin sotilashallintoalueen väestöön kuuluvia henkilöitä, joiden vapaana oloa ei pidetty suotavana”.

Äänisniemen, Syvärinlaakson ja Maanselänkannaksen väestöä, joka perinteisesti sattuu puhumaan venäjää, siirrettiin etulinjasta taemmaksi leireihin paitsi neuvostopartisaanien hyökkäysten ehkäisemiseksi myös siviilien itsensä suojelemiseksi. Äänisniemelle oli tätä paitsi pakkautunut ei-suomensukuista syntyperää olevia pakolaisia eri puolilta Karjalais-suomalaista sosialistista neuvostotasavaltaa; odottaessaan turhaan kuljetusta Äänisjärven ylitse he jäivät Suomen puolustusvoimien käsiin. Tutkimuskirjallisuuden perusteella voi arvioida, että rintamien läheltä evakuoituja taikka pakolaisia saattoi olla jopa 16 600 Itä-Karjalan leireihin sijoitetuista ihmisistä. Tämä tarkoittaisi yli 69 prosenttia leirien korkeimmasta väkiluvusta, joka oli 23.984 henkeä, 1. huhtikuuta 1942.

Kuolleisuus miehitetyn Itä-Karjalan ”keskitysleireillä” oli huomattavasti korkeampi kuin saman alueen vapaan väestön keskuudessa (26 ‰), saatikka Suomessa (13,1 ‰) – jopa 137,5 ‰. Varsinaisena syynä Itä-Karjalan leiriläisten korkeaan kuolleisuuteen näyttää olleen heikko ravitsemustilanne, ja jossain määrin myös heidän ikärakenteensa: 20–30-vuotiaiden naisten sekä alaikäisten lasten (lähes 50 %) suuri suhteellinen osuus.

Aatteen sammuminen

Suur-Suomi-aatteen kulta-aikoja olivat 1910-luku ja joissakin piireissä jatkosodan vuodet. 1920-luvulla aatteen suosio hiipui, mutta nousi vielä hetkeksi suosioon jatkosodan aikana. Jatkosodan loppu käytännössä sammutti Suur-Suomi-aatteen, koska sen toteuttamiselle ei enää ollut poliittisia eikä sotilaallisia edellytyksiä. Neuvostoliitto oli voittanut sodan ja laatinut Suomelle ankarat rauhanehdot, jossa muun muassa Suomen alue entisestään pieneni. Lisäksi kansallissosialismin ja fasismin kaatumisen jälkeen nationalistis-ekspansiivisia ajatuksia ei enää katsottu hyvällä. Suur-Suomi-aatetta kannattaneet Akateeminen Karjala-Seura ja IKL lakkautettiin. Osaltaan asiaan vaikutti luultavasti myös se, että itäkarjalaiset eivät olleet miehitysaikana yksimielisesti tukemassa Suomen aluelaajennushanketta, vaan suuri osa heistä suhtautui suomalaisiin kuin miehittäjiin: välinpitämättömästi saadessaan olla rauhassa ja vihamielisesti jouduttuaan paineeseen. Itäkarjalaiset olisivat mieluummin ottaneet suomalaisilta vastaan materiaalista kuin ”hengellistä” apua, aivan kuten heimosodissakin.

Samaten kulttuurinen pohja putosi aatteelta, kun yhteydenpito Neuvostoliiton alaisuuteen jääneisiin suomensukuisiin kansoihin vaikeutui ja byrokratisoitui. Vasta Viron itsenäistymisen ja Neuvostoliiton romahtamisen myötä yksityisten kansalaisten ja kansalaisjärjestöjen toimintamahdollisuudet ovat alkaneet elpyä.

Aatteen motiivi

Suur-Suomi-aatteen takaisista motiiveista on keskusteltu jonkin verran. Lienee kiistatonta, että osalla aatteen kannattajista taustalla oli vilpitön halu auttaa heimoveljiä, sillä aate kytkeytyi laajempaan heimoyhteistyöhön. Toisaalta myöhemmin aate alkoi saada selvemmin imperialistisia piirteitä. Esimerkiksi aatteen tärkeimpiin kannattajiin kuulunut Akateeminen Karjala-Seura, joka alun perin oli syntynyt heimotyöjärjestöksi, julkaisi jo toisena toimintavuonnaan ohjelmansa, joka käsitteli paljon laajempia strategisia, maantieteellisiä, luonnonhistoriallisia ja poliittisia perusteluita Suur-Suomi aatteelle: tämä osoittaa, että seuran toiminnan altruistinen motiivi väistyi jo hyvin varhain taka-alalle Suomi-keskeisyyden tieltä.

Aate nykyisin

Varsinaista Suur-Suomi-aatetta viljelevät nykyaikana enää harvat yksittäiset henkilöt. Nykyisin heimoaate pyrkii pääasiassa edistämään suomalaissukuisten kansojen selviytymistä ja elvytystyötä ilman valtiollisten rajojen muutoksia, eikä sen yhteydessä mielellään puhuta suursuomalaisuudesta sanan missään merkityksessä. Tällaista toimintaa harrastaa muun muassa Juminkeko-säätiö. Myös tunnetummat ja arvostetummat M.A Castrénin seura, Suomi–Venäjä-Seura ja monet suomalais-ugrilaiset seurat tukevat Suomen sukulaiskansojen selviytymiskamppailuja. Opiskelijoiden keskuudessa heimoaate elää vahvimmin Tarton yliopistossa, Virossa^lähde?.

Elokuussa 2008 kansainvälisen tilanteen kiristyessä Etelä-Ossetian viiden päivän sodan seurauksena nimimerkki Kunto Kalpa arvosteli Keskisuomalainen-lehdessä rajusti Suomen Venäjä-politiikkaa. Kalvan mielestä Suomessa on nostanut päätään "henkinen suursuomalaisuus".

Vastaavanlaisia aatteita

• Panslavismi – ajatus kaikkien slaavien yhteenliittämisestä
• Pangermanismi
• Skandinavismi – ajatus skandinaavien yhteydestä

Katso myös

• Heimosodat
• Itä-Karjalan kysymys

Lähteet

• Manninen, Ohto: Suur-Suomen ääriviivat: Kysymys tulevaisuudesta ja turvallisuudesta Suomen Saksan-politiikassa 1941. Helsinki: Kirjayhtymä, 1980. ISBN 951-26-1735-8.
• Nygård, Toivo: Suur-Suomi vai lähiheimolaisten auttaminen: Aatteellinen heimotyö itsenäisessä Suomessa. Väitöskirja, Jyväskylän yliopisto. Helsingissä: Otava, 1978. ISBN 951-1-04963-1.
• Tarkka, Jukka: Ei Stalin eikä Hitler - Suomen turvallisuuspolitiikka toisen maailmansodan aikana. Helsinki: Otava, 1987. ISBN 951-1-09751-2.
• Seppälä, Helge: Suomi miehittäjänä 1941-1944. Helsinki: SN-kirjat, 1989. ISBN 951-615-709-2.
• Morozov, K.A.: Karjala Toisen Maailmansodan aikana 1941-1945. Petroskoi, 1975.
• Jaakkola, Jalmari: Die Ostfrage Finnlands. WSOY, 1942.

Kirjallisuutta

• Näre, Sari & Kirves, Jenni (toim.): Luvattu maa: Suur-Suomen unelma ja unohdus. Helsinki: Johnny Kniga, 2014. ISBN 978-951-0-40295-5.

Aiheesta muualla

• Anastassija Trifonova: Suur-Suomen aate ja Itä-Karjala. Tarto yliopisto, Itämerensuomalaisten kielten laitos. Verkkoversio (PDF)
• Ilja Solomeštš: Ulkoinen uhka keskustan ja periferian suhteissa: Karjalan kysymys pohjoismaisessa vertailussa 1860-1940, Carelia, nro 10-1998, ss.117–119. Verkkoversio
• Teemu Ryymin: Finske nasjonalisters og norske myndigheters kvenpolitikk i mellomkrigstiden. Universitetet i Bergen 1998 Verkkoversio
• Claes Olsson: Suur-Suomen muisto
• Janne Sundqvist: ”Suur-Suomi olisi onnistunut vain natsi-Saksan avulla”. Yle uutiset 26.5.2014.

Irredentismi maittain