Ero sivun ”9K22 Tunguska” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
[katsottu versio][katsottu versio]
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Juuba (keskustelu | muokkaukset)
p kirjoitusvirheen korjaus: pyötää -> pyörää
Juuba (keskustelu | muokkaukset)
p kirjoitusvirheiden korjausta
Rivi 27: Rivi 27:
Tunguska oli ensimmäinen Neuvostoliitossa suunniteltu sotilasajoneuvo, jossa yhdistyivät sekä ilmatorjuntakanuunat, että ilmatorjuntaohjukset. Tunguskan suunnittelutyöt aloitettiin 8. kesäkuuta 1970 [[KBP]]-suunnittelutoimistolla silloisen [[Venäjän neuvostotasavalta|Venäjän neuvostotasavallan]] [[Tula]]n kaupungissa. KBP oli jo aiemmin suunnitellut lukuisia onnistuneita automaattikanuunoita ja panssarintorjuntaohjuksia puna-armeijan käyttöön. Tunguskan tarkoituksena oli korjata ongelmia, joita oltiin havaittu [[ZSU-23-4]]-ilmatorjuntapanssarivaunussa. ZSU oli kohtalaisen menestynyt ilmatorjuntapanssarivaunu, mutta esimerkiksi sen tulietäisyys oli suhteelisen lyhyt ja siinä ei ollut sisäänrakennettua ennakkovaroitusjärjestelmää. [[PPRU]] oli kehitellyt liikuteltavan tutkakäyttöisen ennakkovaroitusjärjestelmän jo aiemmin, mutta nämä ominaisuudet haluttiin yhdistää yhteen ajoneuvoon. Tunguska oli vastaus myös uudenlaisiin taisteluhelikoptereihin ja lentokoneisiin, kuten [[A-10 Thunderbolt]] ja [[AH-64 Apache]], jotka saattoivat kestää ZSU:n 23 mm kanuunoiden ilmatorjuntatulen.<ref name="SAGSU">{{Kirjaviite | Tekijä = Mike Guardia | Nimeke = Self-Propelled Anti-Aircraft Guns of the Soviet Union | Vuosi = 2015 | Luku = | Sivu = 39-45 | Selite = | Julkaisupaikka = | Julkaisija = Osprey Publishing | Tunniste = ISBN 978 1 4728 0622 2 | Kieli = {{en}} }}</ref>
Tunguska oli ensimmäinen Neuvostoliitossa suunniteltu sotilasajoneuvo, jossa yhdistyivät sekä ilmatorjuntakanuunat, että ilmatorjuntaohjukset. Tunguskan suunnittelutyöt aloitettiin 8. kesäkuuta 1970 [[KBP]]-suunnittelutoimistolla silloisen [[Venäjän neuvostotasavalta|Venäjän neuvostotasavallan]] [[Tula]]n kaupungissa. KBP oli jo aiemmin suunnitellut lukuisia onnistuneita automaattikanuunoita ja panssarintorjuntaohjuksia puna-armeijan käyttöön. Tunguskan tarkoituksena oli korjata ongelmia, joita oltiin havaittu [[ZSU-23-4]]-ilmatorjuntapanssarivaunussa. ZSU oli kohtalaisen menestynyt ilmatorjuntapanssarivaunu, mutta esimerkiksi sen tulietäisyys oli suhteelisen lyhyt ja siinä ei ollut sisäänrakennettua ennakkovaroitusjärjestelmää. [[PPRU]] oli kehitellyt liikuteltavan tutkakäyttöisen ennakkovaroitusjärjestelmän jo aiemmin, mutta nämä ominaisuudet haluttiin yhdistää yhteen ajoneuvoon. Tunguska oli vastaus myös uudenlaisiin taisteluhelikoptereihin ja lentokoneisiin, kuten [[A-10 Thunderbolt]] ja [[AH-64 Apache]], jotka saattoivat kestää ZSU:n 23 mm kanuunoiden ilmatorjuntatulen.<ref name="SAGSU">{{Kirjaviite | Tekijä = Mike Guardia | Nimeke = Self-Propelled Anti-Aircraft Guns of the Soviet Union | Vuosi = 2015 | Luku = | Sivu = 39-45 | Selite = | Julkaisupaikka = | Julkaisija = Osprey Publishing | Tunniste = ISBN 978 1 4728 0622 2 | Kieli = {{en}} }}</ref>


Suunnittelutyön alussa Tunguskan ilmatorjuntakanuunaksi valittiin 30 mm kanuuna, jonka arvioitiin tarvitsevan esimerkiksi vain noin kolmanneksen 23 mm kanuunan käyttöön varatusta ammusten määrästä. 30 mm ilmatorjuntakanuuna myös pidensi tulietäisyyttä 2&nbsp;000:ta metristä 4&nbsp;000:n metriin. Koska kanuunalla ja olemassa olleilla ilmatorjuntaohjusjärjestelmillä oli samantapaiset tulenohjausjärjestelmät, päätettiin kanuunoiden lisäksi liittää ilmatorjuntavaunuun myös ilmatorjuntaohjukset.<ref name="SAGSU" />
Suunnittelutyön alussa Tunguskan ilmatorjuntakanuunaksi valittiin 30 mm kanuuna, jonka arvioitiin tarvitsevan esimerkiksi vain noin kolmanneksen 23 mm kanuunan käyttöön varatusta ammusten määrästä. 30 mm ilmatorjuntakanuuna myös pidensi tulietäisyyttä 2&nbsp;000 metristä 4&nbsp;000 metriin. Koska kanuunalla ja olemassa olleilla ilmatorjuntaohjusjärjestelmillä oli samantapaiset tulenohjausjärjestelmät, päätettiin kanuunoiden lisäksi liittää ilmatorjuntavaunuun myös ilmatorjuntaohjukset.<ref name="SAGSU" />


Tunguskan ensimmäiset suunnitelmat valmistuivat vuonna 1973 ja ensimmäiset prototyypit valmistuivat vuonna 1976. Kehittely hidastui kuitenkin vuoden 1975 jälkeen, jolloin neuvostoarmeijan käyttöön tuli uusi [[9K33 Osa]]-ilmatorjuntaohjusjärjestelmä. 9K33 Osa oli asennettu pyörillä liikkuvalle alustalle ja sen ohjukset olivat tehokkaampia kuin tuolloin Tunguskaan asennetut. Lopulta kuitenkin päätettiin, että pelkillä ilmatorjuntaohjuksilla toimiva 9K33 Osa ei olisi riittävän tehokas taisteluhelikoptereita vastaan, jotka lensivät tavallisesti ennakkovaroitusjärjestelmien tutkien alla. Kehittelytyöt jatkuivat näin taas uudestaan ja sen kenttäkokeet alkoivat syyskuussa 1980 ja päättyivät joulukuussa 1981. Virallisesti Tunguska hyväksyttiin käyttöön 9. syyskuuta 1982.<ref name="SAGSU" />
Tunguskan ensimmäiset suunnitelmat valmistuivat vuonna 1973 ja ensimmäiset prototyypit valmistuivat vuonna 1976. Kehittely hidastui kuitenkin vuoden 1975 jälkeen, jolloin neuvostoarmeijan käyttöön tuli uusi [[9K33 Osa]]-ilmatorjuntaohjusjärjestelmä. 9K33 Osa oli asennettu pyörillä liikkuvalle alustalle ja sen ohjukset olivat tehokkaampia kuin tuolloin Tunguskaan asennetut. Lopulta kuitenkin päätettiin, että pelkillä ilmatorjuntaohjuksilla toimiva 9K33 Osa ei olisi riittävän tehokas taisteluhelikoptereita vastaan, jotka lensivät tavallisesti ennakkovaroitusjärjestelmien tutkien alla. Kehittelytyöt jatkuivat näin taas uudestaan ja sen kenttäkokeet alkoivat syyskuussa 1980 ja päättyivät joulukuussa 1981. Virallisesti Tunguska hyväksyttiin käyttöön 9. syyskuuta 1982.<ref name="SAGSU" />

Versio 23. toukokuuta 2019 kello 13.22

9K22 Tunguska
9K22 Tunguska Voitonpäivän paraatissa Moskovassa vuonna 2008.
9K22 Tunguska Voitonpäivän paraatissa Moskovassa vuonna 2008.
Valmistushistoria
Valmistusmaa  Neuvostoliitto
Tekniset tiedot
Pääase 2x 2A38 30 mm ilmatorjuntakanuuna
8x 9M311 ilmatorjuntaohjus
Moottori 12 -sylinterinen dieselmoottori
– hevosvoimat 840 hv

9K22 Tunguska (ven. Тунгуска, tunnettu myös nimellä GRAU 2K22 ja Nato-raportointinimi SA-19 Grison) on venäläinen ilmatorjuntapanssarivaunu, jonka kehittely aloitettiin vuonna 1970 Neuvostoliitossa. 9K22 oli ensimmäinen neuvostoliittolainen ilmatorjuntapanssarivaunu, jonka aseistuksessa yhdistyivät sekä kanuunat, että ilmatorjuntaohjukset. Vaunu tuli käyttöön 1980-luvun puolella ja on Neuvostoliiton hajottuakin edelleen käytössä muutamien maiden, mukaan lukien Venäjän, maavoimissa. 9K22 on vanhemman ZSU-23-4-ilmatorjuntapanssarivaunun seuraaja ja sittemmin Venäjällä on suunniteltu ja otettu käyttöön myös uudempia ilmatorjuntakanuunajärjestelmiä, kuten Pantsir-S1.

Suunnittelu

Yhdysvalloissa vuonna 1986 tehty piirros Neuvostoliiton uuden sukupolven ilmatorjuntapanssarivaunusta.

Tunguska oli ensimmäinen Neuvostoliitossa suunniteltu sotilasajoneuvo, jossa yhdistyivät sekä ilmatorjuntakanuunat, että ilmatorjuntaohjukset. Tunguskan suunnittelutyöt aloitettiin 8. kesäkuuta 1970 KBP-suunnittelutoimistolla silloisen Venäjän neuvostotasavallan Tulan kaupungissa. KBP oli jo aiemmin suunnitellut lukuisia onnistuneita automaattikanuunoita ja panssarintorjuntaohjuksia puna-armeijan käyttöön. Tunguskan tarkoituksena oli korjata ongelmia, joita oltiin havaittu ZSU-23-4-ilmatorjuntapanssarivaunussa. ZSU oli kohtalaisen menestynyt ilmatorjuntapanssarivaunu, mutta esimerkiksi sen tulietäisyys oli suhteelisen lyhyt ja siinä ei ollut sisäänrakennettua ennakkovaroitusjärjestelmää. PPRU oli kehitellyt liikuteltavan tutkakäyttöisen ennakkovaroitusjärjestelmän jo aiemmin, mutta nämä ominaisuudet haluttiin yhdistää yhteen ajoneuvoon. Tunguska oli vastaus myös uudenlaisiin taisteluhelikoptereihin ja lentokoneisiin, kuten A-10 Thunderbolt ja AH-64 Apache, jotka saattoivat kestää ZSU:n 23 mm kanuunoiden ilmatorjuntatulen.[1]

Suunnittelutyön alussa Tunguskan ilmatorjuntakanuunaksi valittiin 30 mm kanuuna, jonka arvioitiin tarvitsevan esimerkiksi vain noin kolmanneksen 23 mm kanuunan käyttöön varatusta ammusten määrästä. 30 mm ilmatorjuntakanuuna myös pidensi tulietäisyyttä 2 000 metristä 4 000 metriin. Koska kanuunalla ja olemassa olleilla ilmatorjuntaohjusjärjestelmillä oli samantapaiset tulenohjausjärjestelmät, päätettiin kanuunoiden lisäksi liittää ilmatorjuntavaunuun myös ilmatorjuntaohjukset.[1]

Tunguskan ensimmäiset suunnitelmat valmistuivat vuonna 1973 ja ensimmäiset prototyypit valmistuivat vuonna 1976. Kehittely hidastui kuitenkin vuoden 1975 jälkeen, jolloin neuvostoarmeijan käyttöön tuli uusi 9K33 Osa-ilmatorjuntaohjusjärjestelmä. 9K33 Osa oli asennettu pyörillä liikkuvalle alustalle ja sen ohjukset olivat tehokkaampia kuin tuolloin Tunguskaan asennetut. Lopulta kuitenkin päätettiin, että pelkillä ilmatorjuntaohjuksilla toimiva 9K33 Osa ei olisi riittävän tehokas taisteluhelikoptereita vastaan, jotka lensivät tavallisesti ennakkovaroitusjärjestelmien tutkien alla. Kehittelytyöt jatkuivat näin taas uudestaan ja sen kenttäkokeet alkoivat syyskuussa 1980 ja päättyivät joulukuussa 1981. Virallisesti Tunguska hyväksyttiin käyttöön 9. syyskuuta 1982.[1]

Ominaisuudet

Tykkitorni.

Tunguskan ensimmäiset mallit asennettiin Minskin traktoritehtaan valmistamalle GM-352-alustalle. Myöhemmin jatkokehitelty Tunguska M1 käyttää GM-5975-mallia. GM-sarjaan kuuluu useita alustoja, kuten 9K330 Tor-ilmatorjuntaohjusjärjestelmässä käytetty GM-5955. Useimmista muista sarjan alustoista poiketen Tunguskassa käytetään kuutta telapyörää seitsemän sijaan. Alustaan kuuluu ABC-aseiden suojausjärjestelmä ja automaattinan palonsammutusjärjestelmä. Tunguskan voimanlähteenä toimii nestejäähdytteinen, 12-sylinterinen ja 840 hevosvoimainen B-46-6 MC-dieselmoottori.[1]

Tunguskaa edeltäneiden ilmatorjuntapanssarivaunujen tapaan Tunguskan tykkitorni käänty 360 astetta. Tykkitornissa on kaksi 2A38 30 mm ilmatorjuntakanuunaa, jonka tulinopeus on 1 950–2 500 laukausta minuutissa. Tykeillä voi ampua sarjoina, joissa on kohteesta riippuen tavallisesti 80-200 ammusta. Tykillä voi ampua tutkan mukaan, jolloin tykki kääntyy tutkajärjestelmän tietojen mukaan, tai optisesti ampujan tähtäinten mukaan. Järjestelmään kuuluu yös neljä 9M311 ilmatorjuntaohjusta kahdella alustalla, joita molempia voi liikuttaa ja laukaista itsenäisesti. Ohjuksilla on painoa yhteensä 57 kiloa ja painoa niiden räjähdyskärjellä on 9 kiloa. Ohjuksen nopeus on enimmillään 900 m/s. Ohjuksella voi ampua noin 500 m/s lentäviä ja 8 000 metrin päässä olevia kohteita.[1] Tunguskan tutkajärjestelmä koostuu kahdesta erillisestä tutkasta. Ensimmäinen niistä on laitteiston pääasiallinen maalinseurausjärjestelmä. Toinen toimii sitä tukien tietokoneen päätellessä molempien signaalien heikkouden tai vahvuuden perusteella muutokset kohteen nopeudessa ja korkeudessa.[1]

Venäjällä Tunguskoja käytetään tavallisesti pattereina rykmenttien ilmatorjuntapataljoonissa. Yhteen patteriin kuuluu kuusi Tunguskaa. Tunguskojen tehtävänä on suojata panssaroituja kolonnia, suorittaa ilatorjuntaväijytyksiä sekä liikkuvia ilmatorjuntapartioita. Kolonnia suojatessa Tunguskat sijoitetaan yhden tai kahden kilometrin päähän toisistaan ristitulen optimoimiseksi. Ilmatorjuntaväijytyksissä kaksi Tunguskaa toimii parina kiinteissä asemissa ja torjuu ennalta määrätylle alueelle tulevat kohteet.[1]

Käyttäjämaat

Tunguskoja paraatissa Ukrainassa.

Poiketen muista Neuvostoliitossa valmistetuista imatorjuntapanssarivaunuista kuten ZSU-57-2 tai ZSU-23-4, 9K22 Tunguskaa ei ole myyty suurissa määrin Venäjän ulkopuolelle. Neuvostoliiton hajotessa jotkin sen seuraajamaat, kuten Valko-Venäjä ja Ukraina ottivat käyttöön niiden rajojen sisäpuolelle jääneet Tunguskat. Venäjän maavoimat ovat kuitenkin edelleen Tunguskan pääasiallinen käyttäjä. Tunguskaa käyttävät tai käyttivät entisen Neuvostoliiton ulkopuolella Intia, Syyria ja Marokko. Venäjällä Tunguskan saattaa tulevaisuudessa korvata uudemmat ilmatorjuntajärjestelmät, kuten Pantsir-S1.[1]

Vaikka Tunguska onkin ollut käytössä jo pitkään, sitä ei olla juurikaan käytetty varsinaisissa sotilastehtävissä sodan aikana. Euraasiassa sitä on käytetty vain Georgian sodassa vuonna 2008 ja Krimin kriisin aikaan vuonna 2014.[1] Sitä käyttävät tiettävästi myös Itä-Ukrainan separatistit.[2]

Nykyiset käyttäjät

-Venäjän maavoimat 250+[2]

-Intian maavoimat 20-80[2]

-Myanmarin maavoimat muutama[2]

-Marokon maavoimat 12[2]

-Ukrainan maavoimat 70[2]

Aiheesta muualla

Lähteet

  1. a b c d e f g h i Mike Guardia: Self-Propelled Anti-Aircraft Guns of the Soviet Union, s. 39-45. Osprey Publishing, 2015. ISBN 978 1 4728 0622 2. (englanniksi)
  2. a b c d e f IISS: The Military Balance 2016. Routledge, 2016. ISBN 9781857438352. (englanniksi)